hänkin_.
* * * * *
Kului pari päivää, noita omituisen pitkiä päiviä, jolloin ruumis on
talossa, jolloin kaikki astuvat kuulumattomin askelin ja haastelevat
hiljaa, tietämättänsä miksi, jolloin ilma on raskasta ja painostavaa,
ja jolloin tietää, että talossa on vieras, kolkko, vakava vieras, josta
ei tiedä kukaan mistä hän tuli ja minne hänellä matka.
Niinä päivinä satoi paljon. Ei ollut rankkasateita eikä rajuilmaa,
mutta kesäistä sadetta tulla tihutteli tiheänä ja hienona aamusta
iltaan, tuli yhtämittaa, niinkuin itkee suru, joka ei koskaan lopu.
Ja Inga -- puuhaillessaan ja järjestelyssään yhtämittaa, tuskallisesti
peljäten jäävänsä kahdenkesken ajatuksiensa kanssa -- Inga kuuli
sateen hiljaista haastelua, hetkiseksi pysähdyttyänsä. Lopulta hän ei
ensinkään pysähtynyt, vaan oli myötäänsä liikkeessä, kulkien paikasta
toiseen, kunnes yö tuli. Silloin hän valvoi vuoteellansa, sadetta
kuunnellen. Hän laski pisaroita, joita lohduttoman yksitoikkoisesti
tipahteli räystäiltä ja puitten lehdistä. Ja silloin hän oli
kuulevinansa, kuinka hän itsekin itkee, vaikka silmä yhä pysyi kuivana.
-- Minun sieluni itkee, -- sanoi hän itseksensä. -- Sade lankeaa
lakkaamatta, ja niin se kuumin kyynelin itkee rakkautta, joka ei
koskaan saata kuolla, mutta ei uskalla elääkään...!
* * * * *
Hautajaispäivä tuli. Aurinko paistoi ensi kertaa pitkästä aikaa,
valaisten vanhaa kartanoa. Se paistoi mummon arkulle, palvelijain
kantaessa sitä ulos ja asettaessa mustalla veralla verhottuihin
ruumisvaunuihin.
-- Kuka ajaa vaunuja? -- kysäisi pehtori, seisoen hattu kädessä
portaitten edessä.
-- Minä ajan itse, -- kuului lyhyt vastaus.
-- Mutta, neiti... -- pehtori rutisteli hämillään hattuansa, katsoen
rukoilevasti häneen. -- Neiti...
Inga laski ystävällisesti kätensä hänen käsivarrelleen. Toinen
hämmästyi tuota sanomattoman surumielistä ilmettä hänen kasvoissaan.
-- Älkää huoliko siitä, mitä ihmiset sanovat, -- virkkoi Inga. -- Tuo
lyhyt aika, mikä kuluu matkalla hautausmaalle, olkoon se yksistään
mummon ja minun käytettävissäni. Meillä on vielä niin paljo puhuttavaa
toisillemme.
Tyynesti hän nousi vaunuihin ja otti ohjakset pehtorin käsistä. Ja
verkalleen, varsin verkalleen läksi surusaatto liikkeelle... hän
edellimmäisenä ruumisvaunuilla ja koko suuri saattoväki jalkaisin
perässä.
Ihmiset kuiskailivat keskenään, hänen ajaessaan heidän ohitsensa:
"Kylläpä ylioppilasmamsseli näyttää huonolta!" Ja he tervehtivät häntä
kaikki, mutta hän ei heitä nähnyt. Hän istui, katsoa tuijottaen kauaksi
eteensä tietä pitkin, istui siinä kera syvän surunsa, jota ei enää
kukaan maailmassa saata hänen kanssansa kahtia panna, kera surunsa, ei
sen, jota kuolema tuo, vaan elämä, armottomasti erottaessaan ihmisiä
toisistansa.
Hän ei huomannut, kuinka yhä useampia liittyy saattojoukkoon, kuinka
muutamat pienet lapset ripottelevat kukkasia vanhan rouvan ruumisarkun
tielle, tahikka hän näkikin sen, mutta ei kiinnittänyt ajatuksiansa
siihen. Hän istui, hiljaa haastellen mummonsa kanssa.
-- Koskas minulta niin paljon vaadit, -- puheli hän, -- niin pidä
huolta, että minusta tulee yhtä luja kuin sinäkin olit. Ei ole
mielestäni minulla pää pystyssä vielä; tuntuu pikemmin kuin lyyhistäisi
minua kokoon. Mutta jotain sellaistahan sinä itsekin olet tuntenut,
luullakseni, ja sittenkin sinä niin uljaana kestit, työhösi kävit
käsiksi ja loit iloa ympärillesi... et milloinkaan myönnytyksiä omalle
itsellesi tehnyt. Etköhän sentään kertaakaan pitkän elämäsi aikana
liene tahtonut, että saisit uudestaan valita? Eikö milloinkaan tuntunut
sanomattoman köyhältä siinä puvussa, joka ei valmiiksi joutunut?...
Niin, se on totta... Sinullahan oli toinen puku odotettavissa... se,
joka on määrätty kaikille onnen lapsipuolille maailmassa.
Keskellä solatietä hän pysäytti hevosen, päästäen kukkivain lehtojen
tuoksun lehahtelemaan ruumisarkun yli. Pitkät, raskaat oksat
leyhyttelivät hiljalleen kesän tuulessa, kultaisena harsona laskeutuen
piennarten yli. Kaprifoliat välkähtelivät päivänpaisteessa, ja
metsäruusut nuokahtelivat miltei maahan asti.
Tuulenpuuska tempasi äkkiä kukkasia irti, ja sateena nyt putoili
valkoisia ja keltaisia lehtiä arkun kannelle.
-- Nyt sai solatiekin sanoa jäähyväiset, -- mietti Inga, lähtien
ajamaan edelleen, juuri kun pehtori tuli tiedustamaan, oliko jotain
estettä sattunut. Inga katsahti häneen kummastellen eikä voinut
käsittää omituista ilmettä hänen kasvoissansa.
-- Minä pelkään teidän voivan pahoin, neiti, -- sanoi hän kuiskaten. --
Enköhän nouse istumaan viereenne?
Inga puisteli vain päätänsä ja ajoi edelleen.
Nyt oli tultu ulos sotatieltä, ja siinä kohtasi surusaattoa kellojen
tärähtelevä ääni pienestä maakirkosta. Verkalleen ja yksitoikkoisesti
kumahtelivat kellot... kummallisesti valittaen vieri niitten ääni
ilmassa.
Ingan valtasi äkkiä suunnaton yksinäisyyden tunne.
Eikö hän ole tuossa ajamassa hevosta, vieden isäänsä ja äitiänsä,
lapsuuttansa ja nuoruuttansa hautaan? Onko ainoatakaan ihmistä, johon
hän voi luottaa, paitsi sitä yhtä, jota hän sielunsa sisimmissä
ikävöitsee, mutta joka hänen on sysääminen luotansa?
Kaikki nuo ihmiset, jotka mustissaan astuvat hänen takanansa -- mitä
hänen oikeastaan heihin tulee? He unohtavat hänet, hänen lähdettyänsä,
ja hän unohtaa heidät. Ja vaikka hänellä olisi ystäviäkin heidän
joukossaan, niin ei hän kumminkaan saata antaa ajatuksiansa heille.
Hänen oli yht'äkkiä aivan mahdoton ajatella, että mummo on lähtenyt
ainaiseksi pois, ja kun he sitten nostivat arkun alas vaunuista ja
läksivät kantamaan kirkkoon, niin oli tuo kaikki hänestä jotain
sellaista, joka ei lainkaan koske häntä.
Tohtori seisoi hautausmaan portilla. Inga tunsi hänet jo kauan ennen
kuin oli tultu perillekään. Tohtoria oli kutsuttu sairaan luokse,
jotenka hän ei päässyt saattamaan ruumista kartanosta asti. Nyt hän oli
tullut hautausmaalle, johon oli niin lyhyt matka hänen asunnostansa
kuin tavallisesti vain pappiloista tapaa olla. Toinen akkuna hänen
työhuoneessansa antoi kartanoa kohti, toiseen näkyi risti ristin
vieressä kaikilla noilla vihannilla kummuilla. Omituista kyllä, melkein
kuin kummallista sattumaa tuo, että hänen lapsuutensakin koti oli ollut
lähellä hautausmaata...
Useasti hän oli tuntikausia kävellyt vainajain vaisussa tarhassa,
pysähtyen milloin minkin kummun ääreen, mielessään myötäänsä raskaita
ajatuksia.
Eilen hän oli kävellyt siellä kauan aikaa ja vihreällä verhonnut
vanhan rouvan haudan, jotta se näyttäisi tänään Ingasta vähän
ystävällisemmältä.
Nyt hän seisoi siinä, odotellen Ingaa.
Silmiänsä kääntämättä hän tuijotti tuohon kummalliseen jonoon, joka
läheni tuolta: edellimmäisenä Inga ajamassa ruumisvaunuja ja niitten
perässä suuri saattojoukko jalkaisin.
Hän seisoi paljain päin paahtavassa helteessä, ja vasta sitten kun Inga
oli häntä tervehtinyt, hän pani hatun päähänsä ja seurasi verkalleen
arkkua.
-- Saanko astua teidän rinnallanne? -- kysäisi hän. -- Täällä toki
saamme kulkea yhdessä.
Inga nyökäytti päätään.
Hetken perästä tohtori lisäsi, katkerasti hymyillen:
-- Eikö teidän mielestänne meidän kahden sovi astua rinnan ruumiin
perässä?
Inga ei vastannut: nyökäytti vain päätään, katsahtamatta kysyjään.
Kirkossa puhuttiin ja veisattiin, mutta Ingasta se kaikki oli jotain,
joka ei kuulu häneen. Hän näki useankin saattoväestä itkevän, ja häneen
nousi lämmin tunto siitä, että vainaja oli todellakin ollut heille
rakas, että hänen kuolemansa oli herättänyt surua paikkakunnalla, mutta
itse hän ei saanut kyyneltäkään vierähtämään silmästänsä. Tuntui kuin
itku olisi tyrehtynyt hänelle kurkkuun.
Kaksi henkilöä haudalla veti hänen huomionsa puoleensa: Kai, joka,
pidellen äitiään kädestä, tuijotti arkkuun suurilla, säikähtäneillä
silmillään, ja tohtorinna, joka näytti tavattoman kalpealta, niin
kalpealta, että Inga pelkäsi hänen menevän tainnoksiin ja kuiskasi
hänelle: "Älkää seisoko niin lähellä hautaa!"
Toinen katsahti häneen liikahtamattakaan. Ei väräyskään elähtänyt
noissa kalpeissa kasvoissa, mutta niissä kuvastihe niin ankara tuska,
että Inga äkkiä astui aivan hänen lähellensä ja sanoi päättävästi:
-- Minä matkustan pois.
Ja kun toinen säpsähtäen loi häneen kummastelevan katseen, virkkoi Inga
melkein kärsimättömästi:
-- Kuulittehan! Minä matkustan pois.
Tohtorinna lensi ensin tulipunaiseksi, mutta kalpeni sitten jälleen.
Hänestä tuntui, kuin olisi ilon virta hulvahtanut hänen lävitsensä, ja
hänet täytti vaistomainen, melkein masentavan valtava kiitollisuuden
tunne vainajata kohtaan.
-- Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman! --
niin siellä kuuluivat lukevan, mutta korkealla haudan yllä leivoset
riemuitsivat, ikäänkuin kertoen ilosta, niin suuresta, ettei sitä
milloinkaan saa loppuun lauletuksi.
Inga seisoi, silmät kuivina katsellen, kuinka he luovat umpeen hautaa.
Ja yhä useampia ja useampia saattojoukosta keräytyi hänen ympärilleen,
lausumaan osanottoansa.
Moni uljas Pohjanmeren kalastaja puristi hänen pientä kättänsä karkeaan
kouraansa, silmiänsä siristellen, itkuaan salatakseen, ja vilpittömästi
toistellen: "On se vaan kovaa, kun niin yksin jäitte, on maar."
Hän nyökäytti päätään heille jokaiselle ja puristi heidän kättänsä,
mutta ei hän puhellut kenenkään kanssa. Näytti kuin hän pelkäisi, ettei
sitten enää jaksa hillitä itseänsä. Tohtori seisoi hänen vieressään,
katse yhä häneen kiinnitettynä.
Kipeästi hänen rintaansa viilsi, nähdessään tuon pienen, hennon,
mustapukuisen olennon seisovan niin ypö yksinään vasta umpeen luodun
haudan ääressä. Ja hänen, tohtorin, täytyy seistä hänen rinnallaan
ventovieraana, vaikka heidän sydämensä parhaillaan sykkivät toisilleen,
eikä hän sittenkään mitään niin hartaasti halainnut kuin sulkea
syliinsä tuon immen ja painaa hänet rintaansa vasten, hänen itkeä
itkunsa siinä.
Se ilme, mikä tällä hetkellä tohtorin katseessa asui, oli kuin
haavoitetun otuksen. Hänen vaimonsa tapasi tuon katseen ja ymmärsi,
että vaikka tuhat peninkulmaa pantaisiin noitten kahden väliin, aina he
sittenkin olisivat toistensa omia.
Palatessaan miehensä kanssa kotia puutarhan kautta tohtorinna ei
puhunut mitään. Jos hänen miehellään on jotain hänelle puhumista, niin
puhukoon; hän puolestaan ei tahdo mitään tiedustella, ei pienimmällä
viittauksellakaan. Ja kenties ei toinen mitään tiedäkään. Inga kenties
itsestään vain oli äkkiä päättänyt lähteä pois...? Vai aikooko hänen
miehensä lähteä hänen kanssaan?
Niin, lähteköön, jos tahtoo... Hän ei aio suinkaan pidätellä häntä nyt,
vaikkapa sydän huutaisikin hänelle, uhmalla vaatien kuulemista, kuten
ennen vanhaan. Hän oli murtunut nyt, -- hän saattaa antaa nyt perää.
Ääneti he kulkivat, Kai poika heidän keskellänsä, kumpikin salaten
ajatuksensa toisiltansa. Tohtorinna huomasi miehensä monta kertaa
luovan silmänsä poikaseen ja myötäänsä pitävän häntä kädestä kiinni.
Tohtori ei puhunut mitään, mutta tohtorinnasta tuntui sittenkin, ettei
hänessä pitkään aikaan ollut ilmennyt niin suurta hellyyttä poikaa
kohtaan, ja uudelleen heräsi hänessä toivo, kadotakseen taas yhtä pian
jälleen. Äkkiä virkkoi Kai:
-- Isä! Missä se vanha rouva nyt on?
-- Tuolla hän on ylhäällä, missä leivoset laulaa... korkealla tuolla,
aina valkoisten hattarain toisella puolella, Kai.
-- Haasteleeko hän siellä kenen kanssa?
-- Haastelee erään kanssa, josta hän on paljon pitänyt.
-- Vielä enemmän kuin minä sinusta?
-- Niin.
-- Ja äidistä?
-- Niin, ja äidistä kanssa.
Pieni, innokas kysyjä pysähtyi, katsoen isäänsä silmiin.
-- Leivosetko ne vain siellä laulaa? Eikö siellä kukaan muu laula, vai
mitä?
Omituisesti myhähtäen katsahti isä poikaansa, sanoen: -- Kyllä;
luulenpa, että siellä on joku, joka soittaakin.
-- Kuuleeko vanha rouva sitä?
-- Kuulee niinkin. En tiedä, kuulleeko hän leivosten laulua, mutta
olenpa melkein varma siitä, että hän kuulee viulunsoittoa... olen ihan
varma siitä, Kai.
Kai ei kysellyt enää. Eikä puhunut heistä kukaan, ennenkuin tultiin
kotia.
* * * * *
Muutama päivä oli kulunut hautajaisista. Inga kulki levottomana
autioissa huoneissa. Hän istahti mummo vainajan tuoliin; hän kosketti
mummo vainajan sukankutimeen, joka vielä oli pajutuolilla akkunan
lähellä. Yksinäisyys tuntui niin tukahduttavalta.
Hän meni alas puutarhasaliin. Siellä leyhähti häntä vastaan raskas,
ruumiinhajun ja kukkasten tuoksun sekainen ilma. Hän otti hurstit
akkunain edestä alas ja siirtyi äskeiseen huoneeseen kirjoituspöydän
ääreen.
Siinä oli vielä vanha kynänvarsi, jota mummo aina oli käyttänyt.
Koneenomaisesti Inga tuijotti siihen kotvasen. Sitten hän äkkiä nousi
ja meni atelieeriin.
Hän ei ollut käynyt siellä siitä pitäin kuin silloin tohtorin kanssa.
Nyt hän ikävöitsi häntä, ja se se saattoi hänet sinne, hänen kuvansa
luokse.
Hän tempasi peitteen pois ja jäi seisomaan kuvan eteen.
Kuinka paljon vaillinaista olikaan tuossa ensimmäisessä suunnitelmassa!
Pieni ryppy silmäin kohdalta oli jäänyt pois, samoin omituinen tukan
taive niskakuopassa. Suun piirteet eivät nekään olleet tarpeeksi
lujat, ja tuo tarkkapiirteinen leuka oli täyteläisempi muodolleen
todellisuudessa kuin jäljennöksessä.
Sen enempää harkitsematta hän nouti vettä ja ryhtyi työhön.
Hän työskenteli monta tuntia yhtämittaa, ja sitä myöten kuin hänen
ajatuksensa pyörivät tohtorin ympärillä ja hänen rakkautensa syleili
jok'ainoata piirrettä noissa kasvoissa, ja sitä myöten kuin teos
luontui hänen käsissään yhä täydellisemmäksi ja täydellisemmäksi, sitä
myöten kävi hänen päätöksensä yhä lujemmaksi: hän lähtee, hän asettaa
tuhannen peninkulmaa heidän välillensä, vaikkapa sen hintana olisikin
koko hänen elämänsä onni.
Hänen uinuva tarmonsa kasvoi työkyvyn keralla. Hän ymmärsi nyt, mikä se
koko tänä aikana oli häntä ahdistanut ja painanut, vaikk'ei hän ollut
osannut saada ajatuksiansa selvään muotoon.
Hän oli kyllä ajatellut lähteä, mutta perimmäisenä oli hänen sielussaan
sittenkin asunut ajatus: eikö mitään muuta keinoa ole olemassa...? Jos
hänen täytyykin lakata toivomasta, että milloinkaan hänen omaksensa
tulisi... pitääkö hänen riistää itseltään sekin ajatus, ettei edes saa
elää hänen läheisyydessänsä ja nähdä häntä, milloin ei ikävöimiseltään
enää saa rauhaa?
Nyt, hänen kuvaansa tarkastellessaan, hän äkkiä ymmärsi, että hän voi
riistäytyä pois, vaikkapa tuntuisikin, kuin hänen oman olemuksensa
pohja ja perustus siten kukistuisi. _Yhtä_ hän vain ei voi: hän ei voi
elää hänen läheisyydessään omistamatta häntä, hän ei voi uudestaan ja
uudestaan kohdata häntä päästämättä intohimojansa valloilleen. Ihminen
hän on hänkin vain ja tietää voimainsa äärimmäisen rajan.
Onneksi osasi Inga Heine elämänsä ratkaisevimpinakin hetkinä nähdä
selvästi ja ikäänkuin mitata voimainsa kannattavaisuuden; onneksi
hän osasi aina torjua luotaan hempeät mielikuvat sellaisesta, mikä
teoriassa on saavutettavissa, mutta käytännössä mahdotonta.
Ja hänen rehellinen, älykäs silmänsä elämän todellisuuteen se tässäkin
esti hänet pysähtymästä puolitiehen ja katsahtamasta sivuille.
Tunnin kuluttua hän koputti pehtorin oveen ja avasi sen nopeasti,
kuultuaan: "sisään!"
-- Kartano on myytävä, -- lausui hän ilman mitään esipuheita, mutta
hänen äänensä vapisi.
Pehtori säpsähti.
-- Mitä ajattelettekaan, neiti! Se olisi suurin synti, minkä
saattaisitte tehdä! Kartano on ollut teidän suvullanne monta
miespolvea, ja vanha valtioneuvoksetar teki työtä sen eduksi koko
elämänsä iän! Ja _senkö_ te saattaisitte nähdä vieraan käsissä?
Jotain suonenvetoista ahdistusta tunsi Inga kurkussansa. Se esti häntä
heti vastaamasta, mutta pian hän toipui ja sanoi hänelle, katsoen häntä
suoraan silmiin:
-- Se on luja päätökseni; turha on koettaa järkäyttää sitä.
-- Ja oletteko ajatellut mitä merkitsee kartanosta luopuminen? Mistä te
saatte kodin tästäpuolin?
-- Lähden ulkomaille tekemään työtä?
-- Ja kun olette väsynyt työhön ja kaipaatte lepoa?
-- Niin tämä on viimeinen paikka, jossa levätä tahtoisin, -- vastasi
Inga melkein kiivaasti.
Toinen katsahti häneen kummastellen, astui pari kertaa lattian poikki
ja pysähtyi hänen eteensä.
-- Mieleni on paha, -- puheli hän, -- ylen on mieleni paha. Minäkin
pidän tästä vanhasta kartanosta.
-- Sitä juuri minäkin ajattelin, -- vastasi Inga hilpeästi myhähtäen.
-- Mitä ajattelitte?
-- Eikö teidän sovi ottaa kartanoa?
-- Vuokralle, niinkö?
-- Ei, ei; ei vuokria ensinkään. Silloinhan minun pitäisi sittenkin
tulla joku kerta tänne, ja se on mahdotonta. Ei! Ostakaa se helpoilla
ehdoilla.
-- Minulla ei ole pääomaa, ja vaikkapa olisikin...
-- Mitä se tekee? Siitä me kyllä sovimme. Saatattehan maksaa pienin
erin joka vuosi. En minä mikään ankara velkoja aio olla. Ja minusta
tuntuisi niin hauskalta ja turvalliselta, tietäessäni kartanon olevan
teidän käsissänne. Olenpa varma, että vanha rouvakin olisi sen suonut.
Pehtori oli jälleen lähtenyt kävelemään edestakaisin lattiata,
mutta Inga astui hänen jälkeensä ja laski kehoitellen kätensä hänen
käsivarrelleen.
-- Ajatelkaas, kuinka mieluista, jos se jäisi teille! -- puhui hän.
-- Älkää vaatiko sitä, -- virkkoi toinen jyrkästi, kääntyen pois. -- Te
ette _saa_ vaatia sitä minulta.
-- Miks'en? -- tiedusteli Inga. -- Sanokaa, miks'en!
-- Siks'että se on mahdotonta, asiain ollessa nykyisellä kannalla.
Siks'että... minun on mahdoton olla täällä teidän lähdettyänne.
Inga katsahti häneen ja punastui. Missä olivatkaan hänen ajatuksensa
olleet, koska asia hänelle nyt vasta selvisi? Oliko hänen oma
rakkautensa vallannut hänet niin, ettei hän ollut huomannut, mitä tuon
toisen sydämessä liikkuu...?
Inga ojensi hänelle molemmat kätensä ja sanoi:
-- Kiitos, sydämellinen kiitos kaikesta, mitä olette ollut meille
ja tälle vanhalle kartanolle kaiken sen aikaa, kun olemme toisemme
tunteneet. Älkää olko pahoillanne minuun, jos olen teitä loukannut. En
ole tahallani sitä tehnyt. Loukkauksiahan me saamme kokea jokainen.
Elämä ei siitänsä muutu. Jokainen meistä kohtaa kiven, johon verisenä
kompastuu.
Pehtorin mielestä ei sen koommin koskaan mennyt se suru, jonka hän nyt
luki neiden silmissä, kuullessaan noita viimeisiä sanoja. Inga päästi
hänen kätensä irti. Pehtori jäi seisomaan neuvotonna. Hän yritti sanoa
jotain, mutta ei kyennyt.
-- Saanhan edelleenkin, niinkuin tähänkin asti, kysyä teiltä neuvoa
kaikessa, mikä kartanoa koskee? -- kysyi Inga.
-- Kyllä, kiitos! Sydämellinen kiitos! Ette usko, kuinka mielelläni
minä tahdon auttaa teitä! -- sanoi pehtori hämillänsä ja kankeasti,
mutta niin äärettömän vilpittömästi.
-- Sen kyllä tiedän, -- vastasi Inga. -- Ja täydellä luottamuksella
minä jätän talon myynnin teidän huostaanne.
-- Mutta onko nyt ihan välttämätöntä myydä se? -- alkoi toinen jälleen.
-- Jospa vielä katuisitte joskus? Olen melkein varma siitä, että vielä
kerran kadutte.
-- Ykskaikki, -- keskeytti Inga pikaisesti ja ikäänkuin sysäillen
sanojansa. -- Se on myytävä... kuulettehan, se _on_ myytävä... millä
ehdoilla hyvänsä! Minä en _tahdo_ pitää sitä.
Hänen äänensä, muutoin lempeä, kajahti niin kovalta, että olisi luullut
kartanon käyneen hänelle vihanpidoksi, ja sittenkin hänen katseensa
hyväili niin hellästi vanhaa nurkkahuonetta, hänen kätensä hiljaa
silitellessä toukansyömää laudoitusta, johon hän parhaillaan nojasi...
Pehtori ymmärsi hänen kärsivän tuskaa eikä puhunut enää mitään.
Inga läksi verkalleen pois, sulkien oven perässään.
Palattuansa arkihuoneeseen hän istahti mummon kirjoituspöydän ääreen ja
kirjoitti kirjekuorelle tohtorin osoitteen. Päättäväisyyden tuli hehkui
hänessä, ja häntä melkein pelotti vaipua mietiskelyyn.
Hän kirjoitti nopeasti pienelle kortille:
"Kohdatkaa minua huomis-iltana kello 7 hietasärkillä. Sanoisin
kernaasti jäähyväiset Teille."
Hän pisti kortin kuoreen, mutta otti sen jälleen ulos ja liitti siihen:
"Ottakaa päiväkirja mukaan, se, josta olette puhunut. Se kirja on
minun. Vaikka kuinka köyhäksi tulisin, muistoissani olen rikas
sittenkin.
Was vergangen, kehrt nicht wieder,
aber ging es leuchtend nieder,
leuchtet es lange noch zurück...
Inga Heine."
Hän kutsui naispalvelijan ja lähetti hänet viemään kirjeen perille.
Ja sitten hän päätti ruveta panemaan tavaroitaan kokoon.
Hän kirjoitti pitkän luettelon kaikesta, mikä on myytävä huutokaupalla,
mitä on annettava pois ja mitä on lähetettävä hänen jälkeensä
ulkomaille. Minne? tiedusti hän äkkiä itseltään, ja ajatukset ne siihen
kohta vastasivat: Roomaan tietysti, taiteilijain kotikaupunkiin!
Taiteilijaveri kuohahti hänessä, kun hän tuli ajatelleeksi etelää,
mutta synkkänä varjona laskeutui hänen sielunsa yli se rakkaus, jota
hän nyt lähtee pakoon, tuo kasvava kaipaus, joka yhä on pyrkivä
pohjoista kohti, etsiskellen siellä yksinäistä olentoa hietasärkkäin
välissä.
Melkein koneenomaisesti hän meni atelieeriinsa ja pysähtyi siellä hänen
kuvansa eteen, mutta hänen täytyi heti lähteä pois, sillä hän oli
vähällä purskahtaa itkuun.
Illalla hän kutsui talonväen luokseen ja antoi kullekin rahalahjan sekä
jonkun pienen esineen vanhan rouvan muistoksi.
-- Te olette talossa Köyriin asti, -- sanoi hän, -- ja niin kauan
on pehtorikin täällä. Siksi saadaan kartano kaiketi myydyksi, mutta
useimmat teistä arvatenkin tahtovat jäädä taloon, uuden isännän
palvelukseen.
Ääneti ja juhlallisina he seisoivat hänen ympärillään; kädenselkä se
vain silloin tällöin pyyhkäisi kyynelen pois. Mutta alas väentupaan
tultuaan virkkoi pieni tallirenki oikealla jyllantilaisella
vilpittömyydellä: -- On se vaan nurinkurista, että niinkuin nyt
kartanokin myydä mäiskätään. Oishan se hyvinkin passannut, että
ylioppilasmamsseli ois sen pitänyt.
Ei kukaan vastannut.
-- Kovin suree, -- virkkoi yksi.
-- Ja niin laihaksi kuin on mennyt! -- liitti toinen säälien.
-- Suittaahan, -- puhui kolmas, -- suittaahan se uusikin isäntä olla
kunnon mies ja meille laatuun käypä kanssa, mutta sellaista kuin vanha
rouva, sellaista ei saa mistään.
* * * * *
Yöllä alkoi navakka tuuli puhaltaa mereltä päin, ja koko seuraavan
päivän möyrysi Pohjanmeri hietasärkkäin takana.
Illalla, Ingan ponnistellessa myrskyä vasten, pärskytti tuuli
merenvaahtoja hänelle kasvoihin ja lennätti pieniä pivollisia hienoa
lentohiekkaa hänen silmiinsä. Kova aallokko löi rantaa vasten. Tyrskyt
ulvoivat ja pauhasivat ulkona, viskellen lakkapäitten vaahtoisia
harjoja korkealle ilmaan ja heitellen raskaita laivanlankkuja keveinä
lastuina rannalle.
Oli kuin parkuisi meri synnytystuskissaan, kuin koko tuo suunnaton
syvyys tuolla ulkona möyryten päästäisi valloilleen intohimojansa.
Pauhina teki hänelle hyvää ja tyynnytti hänen mieltänsä: se oli kuin
kuvastusta hänenkin kiihkoisesta tilastaan, se ikäänkuin puki ääneen
hänen oman rintansa parkua.
Tohtori oli jo odottamassa häntä ulommaisen särkän juurella.
Polviaan myöten hän seisoi lentohiekassa, vaahdon pärskyessä hänen
ympärillään.
Ingan puoleen kääntyessään hän oli aivan märkä kasvoiltansa.
Yhdellä hyppäyksellä hän oli Ingan rinnalla, otti hänen kätensä ja pani
sen lujasti käsivartensa alle.
-- Te ette saa lähteä, -- sanoi hän, likistäen kättä lujasti rintaansa
vasten. -- Ette saa lähteä, ette millään ehdolla.
Avutonna vilkaisi toinen häneen, sanaakaan sanomatta. Tohtori hengitti
raskaasti, hehkuvin silmin katsoen häntä.