on oikeus elää, ja meidän vain pitää kuolla? Ihmiset sälyttävät itse
taakkaa hartioilleen ja nääntyvät sen alle, mutta eivätköhän liene
linnut sittenkin oikeassa, sirkutellessaan toisilleen, että elämässä on
vain yksi laki: rakkauden ikuinen laki, se, joka aina sydämiä yhteen
sitoo? Miks'eivät he ole oikeassa? -- sanoi hän ja kääntyi kiivaasti
ympärinsä. -- Sanokaa, miks'eivät?
Inga pyöritti vain päätään, mitään vastaamatta.
-- Olisinpa suonut, -- jatkoi tohtori, -- ettette milloinkaan olisi
kuullut hänen historiaansa! Olisin suonut, ettei tuota kekälettä kukaan
olisi välillemme viskannut. Luulen... luulen kuin luulenkin suovani,
ettei Kai poikaa ensinkään olisi olemassa.
Säikähtäen pani Inga kätensä hänen suunsa eteen.
-- Ettehän tarkoita sitä?
-- En tarkoitakaan... Kai on ollut mun päivänpaisteeni hamaan tähän
asti. Ja sittenkin... _ellei_ häntä olisi, niin tulisi teistä minun
vaimoni nyt, sen tiedän... te ette empisi, vaan noudattaisitte
sydämenne ääntä. Älkääkä luulkokaan, -- hän käänsi tytön pienen pään
puoleensa ja loi häneen sellaisen katseen, että Inga sulki siltä
silmänsä, kuni äkkinäiseltä tuliaallolta, -- älkää luulkokaan saavanne
tukahutetuksi sitä ääntä, vaikka erotattekin meidät. Se on huutava
teille yötä ja päivää, se on seuraava teitä kaikkialle, sillä se
parkuu ilmoille teidän omasta rinnastanne, vaatien elämän ikuisella
oikeudella, että sitä kuullaan.
Hän pysähtyi, huomatessaan Ingan kasvojen ilmeestä, kuinka kovia
tuskia hän kärsi. Silmäluomien vavahtelevista liikkeistä hän näki,
kuinka ankaraa taistelua hän käy omassa itsessään... ja äkkiä tohtori
kumartui ja painoi palavan suudelman noihin silmiin, pitkän suudelman
ja viivähtävän, lujan, jommoisen yksin miehen rakkaus voi painaa, ja
naisellisesti hempeän sittenkin.
-- Luuletteko vieläkin, että me voimme erota? -- kysyi tohtori.
Silloin Inga avasi silmänsä ja kietoi kätensä kysyjän kaulaan,
hyyristyi sitten lähelle häntä ja painoi huulensa hänen huuliinsa...
koko hänen hento ruumiinsa vapisi liikutuksesta... ja silloin tohtori
ymmärsi, että tämä oli jäähyväissyleilyä.
-- Me emme _voi_ erota, -- virkkoi tohtori jälleen, mutta tällä kertaa
se ei ollut tiedustelua enää, se oli pikemmin hätähuutoa, hurjaa
vastalausetta johonkin, joka ei ole vältettävissä. -- Me emme voi erota!
-- En tiedä, voimmeko, -- toisti Inga, -- mutta minä tiedän, että
meidän _täytyy_, ja silloinhan voimmekin. Mutta ei heti vielä...
siksi lujia emme ole kumpainenkaan. Tarvitaan aikaa, jos tahtoo oppia
tuntemaan Prometeuksen sadun, oppia sen niin, että itsekin sen elää.
Luulin ennen, että tuskat, niin suuret kuin hänen, ottavat hengen heti
kohta; en saattanut käsittää, että niitä milloinkaan voisi kestää.
Mutta nyt... nyt alan luullakseni käsittää tuota.
Inga myhähti heikosti. Tohtori ei kestänyt tuota hymyä, ei kestänyt
hänen äänensä helyä. Sanaakaan sanomatta hän jätti hänet.
Inga kuuli hänen juoksevan alas portaita kuni ihmisen, joka
vainoojaansa pakenee; hän kuuli hänen hyppäävän kiviportailta rattaille
ja rattaiden kolisevan, poistuessaan huimaa vauhtia. Inga oli
vakuutettu siitä, että tohtori itse oli ohjaksissa.
Hänen tarkka korvansa seurasi useampia minuutteja rattaiden jyrinää,
ja kuni uhotellen satakieli nyt helkytti hennoimpia säveliään hänen
jälkeensä. Voi, jospa vaikenisi toki tuo satakieli! Mitä äänekkäämmin
se lauloi ja liverteli hedelmäpuistossa, sitä syvemmältä viilsi tuska
tytön rintaa.
Vihdoin hän tuskin enää jaksoi kestää sitä.
Hän pani akkunan kiinni ja veti uutimen eteen, kokonaan sulkeutuen
elämältä ja valolta, mikä ulkona vallitsi. Hän veti luukutkin kiinni,
ajattelematta itsekään miksikä. Ja sitten hän istahti huoneen
pimeimpään nurkkaan ja pysyi siellä, kunnes mummo alkoi raskaasti
valittaa vuoteessaan. Silloin hän nousi ja astui sairaan luokse.
Kauan hän siinä seisoi, katsellen ryppyisiä kasvoja ja suuria, syviä
vakoja suun ympärillä.
-- Kauhean vaikeata se on, -- kuiskasi Inga, puristaen pieniä käsiänsä
yhteen, mutta sen läpi minun _pitää_ päästä. Ja niinhän sinäkin
ajattelet, että meissä on voimaa siihen. Me olemme merkillistä sukua...
se osaa kärsiä... sitähän sinä tarkoitit?... Ja meillä on _pää
pystyssä_... niinhän sinä sanoit...!
* * * * *
Seuraavat päivät olivat yhtämittaisen jännityksen aikaa. Myöhemmin
niitä muistellessaan Inga ei milloinkaan osannut erottaa niitä
toisistansa: niin kummallisesti ne olivat sulauneet yhdeksi hänen
tajunnassaan.
Oli kuin olisi varjo heittäynyt tuon vanhan talon ylitse. Ihmiset
astuivat hiljaa kivisillan yli; oli niitäkin, jotka riisuivat puukengät
jaloistaan ja kulkivat sukkasillaan, jotteivät vain häiritsisi "vanhaa
rouvaa".
Niityllä, missä heinää jo oli ruvettu tekemään, niittomiehet
haastelivat hiljaa keskenään, viikatteihinsa nojaten:
-- Tuskin hänestä enää eläjää tulee, sillä onhan sitä jo ikääkin. Eihän
sitä ihminen mitä liikoja... Mutta kelpo eukko se on ollut kerrassaan,
ja niin hyvä köyhille... Nurin olisi tässä talossa asiat, jos ei vanhaa
rouvaa olisi ollut, ja miten sen hoidon käyneekään, kun hänestä aika
jättää, sillä ei se ylioppilasmamsseli semmoisesta mitä ymmärrä...
Yksi ja toinen virkkoi huoaten:
-- Jospa vielä hyvinkin toipunee vanha rouva.
Eikä kilkahdelleet nyt viikatteet iloisesti kuten ennen, eikä kukaan
huutanut eläköön, kun viimeinen kuorma oli saatu latoon. Ääneti istui
väki perheentuvassa lämpimän iltaruuan ääressä, vakavina kolautellen
oluttuoppejansa vastakkain.
Vanha rouva oli osannut voittaa heidät puoleensa, ja he olivat
kiintyneetkin häneen oikein jyllantilaisella uskollisuudella.
Harvoin hän kävi terveitten luona, mutta se tiedettiin, että missä vain
joku yksinäinen, hyljätty raukka tautivuoteella makasi, sinne vanha
rouvakin askeleensa suuntasi. Ei hän hoidokastaan hyljännyt, vaikka jo
hautakin oli kaivettu. Ja väliin ei ruumisarkun perässä astunut muita
kuin pappi ja haudankaivaja, mutta haudalla seisoi vanha rouva, pitäen
Ingaa kädestä.
-- Hyvä on, että edes joku hautaan saattaa, -- puheli mummo, laskien
kummulle oman sitomansa seppeleen.
Semmoisiin tilaisuuksiin hän otti joka kerta lapsen mukaansa.
-- Tottukoon lapsi pitämään itseänsä hyljättyjen heimolaisena, -- sanoi
hän.
Hyväntekeväisyyteen hän ei kumminkaan koskaan tyttöstä pakottanut. Kun
Inga välisti sanoi: "En minä ymmärrä, miksikä sinä noita ihmisiä niin
rakastat!" silloin mummo vastasi vain: "Se tulee vähitellen. Kun kerran
itse on saanut kärsiä, niin oppii rakastamaan muitakin, joitten täytyy
kärsiä."
Välisti ihmiset eivät nähneet vanhaa rouvaa pitkiin aikoihin, mutta
väliin taas, kun ei kukaan muu uskaltanut tulla, silloin oli hän taattu
vieras.
Milloin jossain talossa oli tarttuva tauti, eikä naapureista yksikään
rohjennut tulla lähelle, silloin kuului välisti koputus oveen, ja kun
se aukeni, seisoi vanha rouva kynnyksellä, ruokavasu käsivarrellaan.
-- Tulin itse, -- virkkoi hän. -- Väki ei uskalla.
Ja nyt istui väki, hiljaa haastellen hänestä ja muistellen häntä ja
tiedustellen hänestä joka kerta kun ovi päärakennuksessa aukeni. Mutta
ei vaan mitään varmaa tietoa saatu. Tohtori tuli ja läksi kaikkina
aikoina vuorokaudesta, mutta hän oli aina peräti harvasanainen, ja
hänen kasvojensa ilme oli sellainen, että, niinkuin Lauri kuski sanoi:
"Kukapas siitä selvän otti?"
Pehtori hiipi monta kertaa päivässä portaita ylös ja tiedusteli sairaan
huoneen ovelta, mitenkä naisten on laita.
Hän hämmästyi joka kerta, nähdessään, kuinka kalpea Inga oli, ja
monasti hän pyysi neitiä ottamaan jonkun apulaisen öitten valvonnassa,
mutta neiti pudisti vain päätään, sanoen tahtovansa valvoa yksin.
Vanha rouva oli hourinut monta päivää peräkkäin. Nyt hän oli jälleen
selvillä, mutta kuume näkyi vieneen häneltä kaikki voimat.
Tuskin hän jaksoi kohottaa päätänsä, ja ääni oli niin heikko, että Inga
yksin ymmärsi hänen puhettansa.
Ensi kertaa tajuihinsa tultuaan ja nähdessään tohtorin seisovan vuoteen
ääressä hän äkisti virkkoi, tutkivasti katsellen Ingaa:
-- Oletteko puhuneet keskenänne?
Inga nyökäytti myöntävästi päätään, ja vanha rouva loi katseensa
milloin toisen, milloin toisen noitten nuorien kalpeihin kasvoihin,
jotka puhuivat samaa kärsimyksen kieltä kumpikin. Tuokioksi hän pani
ryppyisen kätensä silmilleen, niinkuin tekisi hänen kipeätä nähdä
näkemäänsä. Sitten hän kääntyi tohtoriin, ojentaen hänelle molemmat
kätensä.
-- Oletteko hyvin pahoillanne minuun? -- kysyi hän. -- Ei kumma,
jos olisittekin. Minä olin ankara... mutta minä en kadu sitä. Ehjät
luonteet eivät kulje kiertoteitä.
* * * * *
Nyt oli ilta, juhannus-aatto. Mäellä, talon takana tuolla, leimusi
kokko kokon vieressä, ja hietasärkiltä heijasteli punainen valo ulos
meren ulapalle.
Mummo oli koko päivän maannut raskasta horrosunta. Nyt hän heräsi ja
näki Ingan seisovan selin akkunaan... Ingan oli näinä aikoina tapana
aina kääntyä selin valoon; uutimet olivat myötäänsä edessä, mutta
lintujen laulusta tiesi akkunan olevan auki.
Mummo kohotti päätänsä hiukan.
-- Mikäs päivä tänään?
-- Juhannus-aatto.
-- Sitten ne kai polttavat kokkoja tuolla. Vedäs uutimet syrjään; saas
nähdä, enkö osaa erottaa leimua sieltä solatien viereiseltä mäeltä...
Siellä lienee kaunista nyt, siellä solatiellä, vai mitä?
-- Tietenkin.
-- Menisit sinne. Ei sinun ole hyvä yhtämittaa istua sisässä.
-- Täällä minun on paras olla.
-- Niinhän sitä ensi alussa aina luulee. Ihminen varjostelekse valolta,
se kun kipeästi huikaisee silmiä, mutta vähitellen alkaa tuntua
toisenlaiselta, aivan toisenlaiselta. Hän huomaa, että luonto on lähde,
josta saa ammentaa voimia... Kunhan ne vain hoitaisivat solatietä,
silloin kun minua ei enään ole, sillä et suinkaan _sinä_ tänne jää?
-- En tiedä; en uskalla tuota ajatellakaan, mutta luultavasti minä
matkustan kauas pois.
Mummo nyökäytti päätään.
-- Oikein siinä teetkin... vaikka... solatien tähden ja talon tähden
olisi mieluista ajatella sinun jäävän... Kuinka ne tuoksunevatkaan nyt
siellä, metsäruusut... ja kaprifoliat... ja helokit!... Hän sanoi aina,
että solatie on palanen minun nuoruuttani... Omituista: joka kerta kun
näinä aikoina hiukankaan uneen vaivun, kuulen viulun säveliä ja näen
silmät.
-- Silmät, jotka värähtelee kuin viulunkielet, -- virkkoi Inga
myhähtäen.
-- Niin... kuin viulunkielet. Ei isäsi eikä vaarisikaan ole ollut
oikein läsnä minua näinä aikoina; aina vain hän!... Kuinka vähän ne
saavatkaan, jotka vain ruumiin saavat! Ken meiltä sielun saa, se saa
kaikki. Et käsitä, lapsi, et käsitä, kuinka suloiselta tuntuu, kun
varmaan tietää, että pian kohdataan jälleen! Mitä ovat kaikki nämä
raskaat hetket sen rinnalla!... Sen olet tunteva sinäkin kerran, kun
kuolinhetkesi lähestyy; sinä olet tunteva, että hänen sielunsa on sinun
omasi, niinkuin sinunkin on hänen omansa, ja että yhdessä te vainenkin
alati olette.
Inga ei vastannut. Hän tunsi olevansa puhkeamaisillaan itkuun, ja
samaa lienee mummokin tuntenut, sillä hän laski äkkiä kätensä Ingan
kädelle, sanoen: -- Raskaalta tuntuu, kun täytyy erota sinusta; mutta
tulevaisuuttasi en pelkää. _Sinua_ ei maailma murra. Sinulla on
taiteesi; siinä sun onnesi.
Hän vaipui jälleen horroksiin, mutta heräsi taas rattaiden kolinaan,
jota kuului kivisillalta. Se oli tohtori, joka ajoi kuistin eteen.
Hetkisen kuluttua hän astui sisään, kädessä suuri vihko metsäruusuja ja
kaprifolioita.
-- Terveisiä solatieltä, -- sanoi hän, pannen vihkon vuoteelle, sairaan
eteen.
Vanhan rouvan silmät loistivat. Hän tarttui molemmin käsin tuoksuvaan
kukkakimppuun.
-- Te olette hyvä mies, tohtori, -- virkkoi hän, -- mies, joita
harvassa! Te tuotte tullessanne palasen nuoruuttani.
Tohtori hämmästyi tulista hehkua vanhan rouvan silmissä.
-- Te näytätte niin juhla-asuiselta.
-- Juhlaan minä tän'iltana lähdenkin, -- vastasi vanha rouva. Hänen
hienopiirteisillä kasvoillansa elähti onnellinen hymy; ne kätkeytyivät
kukkasten taakse.
Ääneti aivan hän vietti nyt juhlaa muistojensa kera. Nuoret eivät
hennoneet häiritä häntä. Inga sormieli metsäruusun oksaa, joka
oli irtaantunut vihkosta, ja tohtori tarkasteli häntä tuolla
raskasmielisellä, palavalla katseella, jota Inga satoja kertoja
päivässä oli ikävöinyt ja satoja kertoja päivässä peljännyt, se kun
pyrki polttamaan poroksi hänen vastustusvoimansa.
-- Metsäruusujen aika on pian lopussa, -- virkkoi tohtori. -- Niitten
ihanuutta kestää parahiksi niin kauan kuin onneakin kestää.
Inga laski oksan liukumaan hiljalleen pitkin poskeansa ja alas
kaulalle, huolimatta sen tekemistä naarmuista.
-- Niin... parahiksi niin kauan, -- toisti hän koneenomaisesti.
-- Onni kukoistaa uudestaan, vuodesta vuoteen, -- kuului kukka vihkon
takaa. -- Onnea kestää lakkaamatta... sille, joka sitä ymmärtää.
Tuntui kuin tuo ääni olisi tullut jostain kaukaa. Tohtorin huomio
kiintyi sairaaseen. Hän kumartui vanhan rouvan ylitse niin, että
saattoi nähdä häntä kasvoihin.
Tohtori ei sanonut mitään, nyökäytti vain päätään, niinkuin jo
ennakolta olisi tiennyt näkevänsä sen, minkä nyt näki.
Inga sai kiinni hänen katseensa ja ymmärsi heti, mitä toinen
tarkoittaa. Hän hätääntyi ja aikoi nousta, mutta tohtori viittasi häntä
olemaan hiljaa.
Ja niin he istuivat ääneti vastatusten, kuunnellen raskaita askeleita
oudon vieraan, jonka he tiesivät olevan lähenemässä. He odottelivat
suurta, hiljaista kunniavierasta mummon juhlaan.
Vanha kello tuolla nurkassa naksutteli verkalleen ja
yksitoikkoisesti... ulkoa kuului yksinäisen kyntörastaan laulu. Akkunan
edustalla surisivat sääsket, tuolla hedelmäpuiston takana sammakot
kurisivat, ja mäellä, solatien varrella, leimusi kokko, punaisempana
ja heleämpänä muita, luoden valoansa vanhan kartanon yli ja huoneeseen
vanhan rouvan luokse, joka vuodesta vuoteen oli solatietä kaunistellut.
Hän makasi vielä kukkaset kasvoillaan, mutta vähitellen herposivat
väsyneet kädet, ja raskaat oksat ne läksivät erilleen, helakkana
sateena hajoten vuoteelle.
Inga säpsähti, nähtyänsä nuo kasvot jälleen nyt niin vahamaisen
kalpeina... tummissa silmissä vain paloi omituinen valo... nuo silmät,
joista hän ennen oli satujansa lukenut!... Hän yritti sanomaan jotain,
mutta hänestä tuntui, kuin itku kuristaisi häntä kurkusta, tuntui kuin
hetken juhlallinen vakavuus, ahdistava tieto kuoleman lähenemisestä
pakottaisi häntä vaikenemaan.
-- Mummo, armas, rakas mummo! -- huokasi hän vain, ja hänen kyynelensä
lankesivat polttavina ryppyiselle kädelle, joka sormieli peitteen
kuteita.
Toinen käsi tarttui samassa hänen käteensä, tarttui lujasti, niinkuin
olisi tahtonut siten pidättää hänestä kaukana kaiken sen, mikä raskasta
on, jos vain olisi voimaa, niinkuin on tahtoa.
Vanha rouva näki tuon eikä sittenkään nähnyt. Hänen katseensa kulki
heidän ohitsensa, pyrkien ulkopuolelle heidän piiriänsä aivan toisiin
maailmoihin.
Äkkiä hän kohotti päänsä pielukselta.
-- Tiedättekö, -- sanoi hän, -- mitä merkitsee: voittaa maailma? Se
merkitsee: kohota kärsimyksillänsä sen yli. Se on voittaa maailma! Me
saatamme _yritellä_ sitä; mutta yksi oli, joka sen _saavutti. Hän oli
kärsimyksiänsä suurempi_.
He katselivat häntä kumpainenkin, hämmästyen ja ihaillen juhlivaa
riemua kuolevan kasvoilla, ja kumpikin otti häntä hiljaa kädestä kiinni.
-- Lapset, lapset! -- lausui mummo, ja kuolemassa hänen silmänsä
loistivat tummina ja kirkkaina kuin nuoruudenkin päivinä. -- Te
tahdotte tietää mitä teidän on tekeminen. Älkää kiertäkö sitä, mikä
vaikeinta on. Muistakaa aina... -- Hän kohottautui, luoden heihin
katseen täynnä rakkautta. -- Muistakaa aina: _Kärsimyksellä on
elämänarvoa yhtä hyvin kuin onnellakin!_
Kirkkaus välähti hänen kasvoillansa, niinkuin olisi hän saanut
selityksen siihen, mitä hän todella oli elämänarvoisena pitänyt. Hän
hymyili, niinkuin hymyilee se, joka on taistelut jo taaksensa jättänyt;
hänen hymyssään asui lapsellinen turvallisuudentunto. Ja näin hymyillen
hän astui kynnyksen yli sinne suureen hiljaisuuteen.
Toiset kaksi olivat jääneet jäljelle. He seisoivat vainajan
kuolinvuoteen ääressä ja puristivat toistensa kättä kärsimyksen
tuskaisella voimalla ja vastaanottivat mummon säädöksen.
* * * * *
Valkoisia uutimia oli ripustettu kaikkiin akkunoihin suuressa, vanhassa
salissa, missä Inga oli istunut mummon kanssa sinä iltana kuin vanha
rouva oli sairastunut. Vihreitä köynnöksiä oli lyöty seinille ja
kukkasia riputettu lattialle, kaprifolioita ja metsäruusuja.
Vanhan rouvan ruumis oli siinä.
Inga kulki hääräillen hänen ympärillään. Ei saanut kukaan muu kajota
mihinkään tässä huoneessa. Oli niin paljon, mikä aiheutti ajatuksia
ihan viimeisiin hetkiin saakka, niin paljo muistoja näitten kahden
välillä, jotka suuresta ikäerotuksesta huolimatta olivat eläneet niin
sydämellisesti toisiinsa kiintyneinä.
Perätysten niitä nyt heräsi henkiin, noita muistoja: ensimmäisestä
koulupäivästä kävelyretkiin saakka solatiellä, hämyisistä
puhdehetkistä, tuhansine tarinoineen ja täynnä lapsen mielikuvituksen
elämää, viimeisiin tunnustuksiin asti tässä huoneessa. Ja kaiken
tämän keskuspisteenä oli tuo samainen vakavamielinen henkilö, tuo
pieni ehjä nais-olento, joka kaikesta oli osannut omakseen ottaa sen,
mikä parhainta on, joka urhein mielin oli ryhtynyt mitä erilaisimpiin
elämäntehtäviin, milloinkaan suunnittamatta polkuansa kiertoteitse.
Kaikkea tätä Inga mietiskeli, hiljaa astuessaan huoneessa, pysähtyen
milloin minkin vanhan huonekalun eteen, jotka olivat seuranneet mummoa
tähän asti ja joilla oli oma historiansa kullakin.
Tuossa vanha klaveri, jonka mukaan _hän_ oli soittimensa kielet
virittänyt, ja jota Ingan isä oli soitellut. Inga ei ollut milloinkaan
nähnyt sitä avattuna; yhä vain oli ruosteinen avain ollut kiinni lukon
suulla, ja jo lapsena oli hänessä ollut jokin hämärä tieto siitä,
että mummo pelkää vanhan klaverin tulevan jälleen käytäntöön, ja että
siinä varsinainen syy, miks'ei mummo koskaan ole hankkinut hänelle
pianonsoiton opetusta.
Ei hän ollut milloinkaan edes nähnytkään klaverin kellastuneita
koskettimia -- keltaiset ne ovat, siitä hän oli vakuutettu. Ja
sittenkin oli tuo klaveri hänen aikaisimpia lapsuutensa muistoja. Sen
ääressä oli mummo kertonut kaikki, mitä tiesi, isä vainajastansa.
Kesäiltoina, hiivittyään tähän huoneeseen, oli Inga nähnyt vanhan
rouvan istuvan kumartuneena klaverin yli, mutta hänen päänsä
asennossa oli joka kerta ollut jotain, mikä saattoi tytön vetäymään
takaisin jälleen. Hän oli varma, että kyyneleitä tipahtelee klaverin
suljetulle kannelle. Kerran, kun lapsen uteliaisuus oli saanut hänet
jäämään huoneeseen, oli hän, mummon noustua, pyyhkäissyt pienillä
sormillaan kantta ja huomannut silloin itkun jälkiä, itkun, jota hän
oli aavistellut, mutta ei nähnyt. Siitä pitäin oli hänessä asunut
melkein juhlallinen kunnioitus vanhaa soitinta kohtaan, ja nyt, kun
mummon elämänhistoria oli hänellä tuoreessa muistossa, oli kunnioitus
muuttunut rakkaudeksi.
Hiljaa hän otti avaimen ulos ruostuneesta lukosta ja laski sen
taskuunsa. Tapahtukoon mitä hyvänsä tästä lähtien, -- vanhaa klaveria
ei kukaan enää ole aukaiseva. Se on seisova alati suljettuna aarteena.
Hän pyyhkäisi hyväillen sitä kädellään ja astui edemmäs.
Nurkassa hän jälleen pysähtyi vanhan seinäkellon eteen.
Kuinka usein hän oli riemuinnut, kun käki pistihe esille pienestä
komerostaan, kurotti pitkälle kaulansa ja kukkui kellonlyömät ja sitten
taas niin lystikkään vakavana paiskasi oven perässään kiinni.
Hänestä oli käki ollut rakkaampi kaikkia leluja. Ei hän nytkään
huomannut, kuinka haalistunut tuo käki on ja kuinka räikeän kirjavaksi
sen maalattu höyhenpuku jo on käynyt.
Mutta tänään hän ehdottomastikin säpsähti, kun käki pistihe esille ja
kukahti neljästi.
Hän katsahti ympärilleen, ikäänkuin peljäten tuon äänen häiritsevän
vainajata. Hän nousi tuolille ja pani kellon seisomaan.
Miksipä se enää kävisikään? Kaikki elämä vanhassa kartanossa oli
pysähtynyt vanhan rouvan lähdettyä, ja hänen itsensä on vain
kiireimmiten riennettävä pois.
Varsinaista päätöstä hän ei ollut vielä tehnyt, mutta hän tunsi sen
olevan taipumattoman välttämättömyyden ehdotonta vaatimusta.
Hän pysähtyi arkun ääreen ja katsahti vainajaan.
Hienona ja ylevänä hän lepäsi tuossa, vanha valtioneuvoksetar,
pitsitanu hopeanharmailla hiuksilla ja vähäisen hymyn jälkiä
kangistuneilla huulilla. Poissa oli tuskainen piirre, minkä hänen
elämänsä tarinan kertominen oli vetänyt suun ympärille, poissa oli se
vakavuuden leima, minkä elämä oli painanut noihin kasvoihin.
Häntä katsellessa tuntui, kuin astuisi hänen nuoruutensa jälleen
ilmi. Ei se ole vanha rouva, joka tuossa makaa, se on nuori tyttö...
iloisessa tanssissa hän käy sisälle siihen elämään, joka on särkevä
hänen haaveilunsa... Oli kuin olisi kuolema silittänyt tasaisiksi
elämän jättämät jäljet.
Näissä mietteissä Inga seisoi, vainajata katsellen. Hiljaa hän siinä
seisoi, kyynelittä, hiljalleen silitellen valkoisen peitteen pitsejä,
jotka ulottuivat arkusta alas aina lattialle asti.
Hän ei kuullut oven auenneen ja jonkun astuneen sisään, ennenkuin
tohtori seisoi hänen vieressään.
-- Eikö hän ole kaunis? -- kysäisi Inga, asentoansa muuttamatta.
-- Hyvin kaunis.
Tohtori seisoi kauan häntä katsellen.
-- Kummallista tuo syvä hiljaisuus vainajain jälkeen... -- virkkoi
tohtori, lisäten hetken kuluttua: -- Millaisena te oikeastaan
ajattelette sielua kuoleman perästä? Ajatteletteko sitä ruumiitonna vai
jonkun muodon saaneena?
Inga kumartui arkun yli.
-- Näin minä ajattelen, -- puhui hän. -- Kun ihminen kuolee ja hävitys
omansa ottaa, silloin Jumalan sormi jälleen luomaansa koskettaa.
Suuri kuvanveistäjä tekee teoksensa valmiiksi: savesta muovaellun
kuvan sijaan hän luo kuvan nyt valosta, ja silloin vasta hänen
aatteensa toteutuu, -- aivan kuin kuvanveistäjäkään ei pidä teostansa
täydellisenä, niin kauan kuin se on saven muodossa, vaan silloin vasta,
kun on sen marmoriin veistänyt.
Tohtori ei vastannut kotvaan aikaan.
-- Tuo on kaunis ajatus, -- virkkoi hän viimein.
Inga tunsi tohtorin tahtovan mielellään ottaa sen omaksensa.
Tohtori kumartui arkun yli ja katsoi vainajata kasvoihin. Sitten hän
äkkiä sanoi:
-- Teidän pitää lähteä ulos. Ilma ei ole hyvä täällä.
Inga pudisti päätänsä.
-- Kukkaset ne vain... -- sanoi hän.
-- Tässä on enemmän kuin kukkaset. Tässä on huumaava sekotus
kaikenlaista. Te saatatte tulla kipeäksi, jos kauemman aikaa viivytte
täällä. Palvelijoilta kuulin teidän olleen täällä aamusta asti.
-- Niin olenkin, -- vastasi hän soinnuttomalla äänellä, jolla oli
tähänkin asti puhunut. -- Mutta minä en usko, että se on vaarallista.
-- Miks'ette?
-- Siks' että _jos_ se todellakin vaarallista olisi, niin ette te
pyytäisi minua lähtemään... pikemmin pyytäisitte minua jäämään tänne
ja... jäisitte itsekin.
-- Te olette oikeassa; minä jäisin. Mutta eipä liene laita niin, että
ruumiinhaju kuolettaa.
-- Kuinka omituista, -- sanoi Inga, kääntäen kasvonsa häneen. -- Jos
nyt niin olisi, että se voisi kuolettaa! Niinpä istuisimme täällä
koko päivän. Tuolla istuisimme klaverin luona, hiljaa haastellen,
hyvin hiljaa, ettemme häntä häiritsisi. Uskoisimme kaikki ajatuksemme
toisillemme... emmekä huomaisi yön tuloa... valoisa yö kuultaisi
tuolla ulkona... ja mummo makaisi hiljaa tuossa, meitä odotellen... ja
kaprifoliat tuoksuisivat, ja unikukka leyhyttäisi myrkyllistä lemuansa
meihin, kunnes sitten aamu koittaisi ja kohtaisi meidät kuolleina
kumpaisenkin.
Vastauksen asemesta tohtori otti vain hänen molemmat kätensä ja likisti
ne rintaansa vasten.
-- Pelkään, että olemme ottaneet liian raskaan kantamuksen, -- puhui
hän hiljaa. -- Kunhan emme nääntyisi sen alle kumpainenkin.
Inga nojasi väsyneenä arkkuun. Sitten hän loi katseensa vainajaan ja
sanoi: