soitti minut uuteen olemukseen, pois siitä tympeästä elämästä, jota
olin elänyt. Hän soitti kaikki henkiset voimani vireille jälleen tai
paremmin sanoen: hän soitti ne ensi kertaa yhteen! Ja silloin minä
ymmärsin, mitä rakkaus kahden ihmisen välillä on.
Ja sitten istuimme tuntikausia yhdessä, tuttavina haastellen, mutta
silloin hän aina parhaiten haasteli, kun otti viulun käteensä tai istui
vanhan klaverin ääressä, soitellen hienoja variatsioneja vanhoihin
lauluihin. Yhä vieläkin kuulen noita säveliä, kun silmäni suljen.
Luulen kuin luulenkin, että sinun isäsi ilmeinen musikaalinen aisti
aiheutui siitä, että hän sai ensimmäiset vaikutelmansa viulun
sävelistä. Kätkyessä makasi lapsi, niitä kuunnellen... Ja silloinkin
se niitä aina kuunteli, kun povellani lepäsi... koko sielunihan oli
pelkkää kuuntelemista!
Niin hän kerran sanoi itsekin, myhäillen: "Tuosta lapsesta tulee vielä
musiikin rakastaja. Jos hän olisi minun poikani, niin hänestä tulisi
taideniekka."
En tiedä, kuinka se kesä kuluikaan. Tiedän vain, että päivät kiitivät
kuin salama, ja ennenkuin tiesinkään, oli lähtöpäivä käsissä.
Kohdatessaan minut sinä aamuna puutarhassa hän virkkoi: "Sanotaan minun
lähtevän tänä iltana, mutta te tulette mukaan. Te tulette, minä tiedän
sen."
Kuljin kuin unissa sen päivän ja sanoin jäähyväiset kaikelle, mitä
talossa oli. Sanoin luullakseni jäähyväiset joka puulle ja joka
pensaallekin, tietämättä oikeastaan itsekään mitä tein.
Seurauksia en ajatellut... ylipäänsä en ajatellut sinä päivänä
mitään... tunsin vain, että hän ja minä olemme yhtä, niin yhtä, että
elämä on mahdotonta, jos täytyy erota.
Vasta tuntia ennen lähtöä, kun astuin lastenhuoneeseen sanomaan
jäähyväisiä isällesi, vasta silloin minä täydellisesti tajusin mitä
olin tekemäisilläni.
Lapsi itki, avatessani oven. Se virui kätkyessään ja tuijotti minuun
suurilla silmillään. Lapsentyttö ei saanut sitä viihtymään, mutta minut
nähtyänsä se vaikeni ja hetkisen kuluttua ojensi nauraen kätensä minua
kohti.
Minä jäin yksikseni lapsen kanssa. Minä nostin sen kätkyestä rintaani.
Ja silloin tuntui, kuin ken kietoisi mua kahleisiin, kummallisiin,
lujiin kuin kokonaisen elämän surut ja pitkäin yöntietämäin itkut.
Silloin tiesin, etten minä saata lähteä.
En ole milloinkaan itkenyt niin kuin sillä hetkellä, ja Jumala yksin
tietää minun tuskaisen ikäväni senjälkeen. Mutta en ole milloinkaan
katunut, että valitseminen kävi niin eikä toisin, sillä _rauha_ on
onnea kalliimpi.
Se oli raskain päivä elämässäni, jolloin minun epätoivoisena täytyi
taistella hänen kanssaan, sillä hän ei olisi tahtonut luopua minusta,
mutta siitä olen varma, ettei hänestä milloinkaan olisi tullut sitä
taiteilijaa, mikä hänestä tuli, ellei vastoinkäyminen olisi häntä
kehittänyt. Tämä ajatus on minua tukenut kautta kaikkien noitten
vuosien... Nyt ei häntä enää ole... Jumala siunatkoon hänen muistoansa!
Minä en murtanut hänen elämäänsä, niinkuin hän silloin sanoi minun
tekevän; minä annoin vain hänen elämälleen sisällyksen, niinkuin
hänkin antoi minun poloiselle, typistetylle elämälleni sisällyksen
kärsimyksissäni.
Kohtasimme toisemme sittemmin. Silloin olimme vanhoja kumpainenkin,
mutta tunsimme kumminkin, että vaikka kaikki muu meissä oli
vanhettunutta, rakkaus oli meissä yhä nuorena pysynyt. Ikävöimys on
meidät säilyttänyt nuorina, sanoi hän. Ja niin hän sanoi myöskin, että
juuri kärsimykset olivat tehneet hänestä sen miehen, mikä hän nyt
oli; onni ei olisi milloinkaan sitä tehnyt. Hän oli niitä luonteita,
joita vastoinkäyminen kasvattaa. Ja tuntuu niin suloiselta, sanoi hän,
kun tietää, että sydämessä on rauhoitettu pyhäkkö, johon aina pääsee
turvaan, pyhäkkö, jossa ei ole syntiä tehnyt... ja kun tietää, että on
olemassa suru, joka on omaa, ja rakkaus, jota ei kukaan voi ottaa pois,
joka ei koskaan vanhene...
Vanha rouva laski hienopiirteisen, vanhan päänsä jälleen nojatuolin
pielusta vasten, ikäänkuin väsyneenä puhumisesta.
Ensi kertaa pitkän elämänsä aikana hän nyt avasi sydäntänsä toisen
sydämen lukea, sydämen, joka oli heimoa hänen sydämelleen... Ja
niin hiljaa tulivat hänen sanansa, niin eriskummaisesti luottamusta
herättävinä... Niitten pohjana oli pitkän elämän kokemus, ja niissä
kajahteli voimakkaan sielun omat näkemät ja tuntemat. Ei siinä ollut
mitään hempeämielisyyttä, ei tunteitten puhkuamista... siinä oli vain
verkalleen, taistelemalla saavutettua elämänkatsantoa.
Inga vilkaisi noihin ryppyisiin kasvoihin, kiiltäväin, valkoisten
suortuvain kehystämiin. Kuinka olikaan mummo näinä viime vuosina
osannut suistaa surujansa!... ei hän ollut milloinkaan tuonut
niitä näkyville haikeamielisten viittausten verhossa... hiljaa
oli istuskellut vain, kasvatellen itseänsä kärsimyksessä, ja tämä
kärsimys oli käynyt hänelle vuodesta vuoteen yhä rakkaammaksi, sillä
kärsimyksestä oli hänelle koitunut ei ainoastaan hänen sielunsa kalliin
omaisuus, vaan hänen tehokkain kehitysvoimansakin, hänen suurin
henkinen kykynsä.
-- Mummo armas! -- virkkoi Inga, hellästi painaen poskensa laihaa kättä
vasten hänen olallansa. -- Sinä olet suurisuuntainen ihminen, mutta
sitä en ole minä. Minä kaipaan onnea, minä janoan onnea! Eikä minulla
ole lasta, joka pidättäisi, niinkuin sinulla.
-- Mutta _hänellä_ on.
Inga lyyhistyi, niinkuin ruoskan iskusta.
-- Voi Kai, Kai! -- vaikeroi hän. -- Miksikä sinä aina palajat häneen,
mummo? Onko toisen lapsi sälyttävä kärsimyksiä päälleni?
-- Niin, koska lapsi on _hänen_. Ei tule milloinkaan onnelliseksi se,
joka toisten onnea tallaa jalkainsa alle.
-- Sitä onnea, jota sinä tarkoitat, ei ole milloinkaan ollut olemassa.
-- Mutta _lapsen_ onni on ollut olemassa. Sinä murrat sen, erottaessasi
vanhemmat toisistaan: sinä riistät siltä turvallisuuden tunnon, ja
silloin se on parhaintansa vailla.
-- Kuka on sanonut, että lapsella on suurempi oikeus onneen kuin
minulla? Onko hänen elämällänsä muka suurempi arvo kuin minun? Ja
pitääkö kahden ihmisen joutua hukkaan lapsen tähden?
Mummo oikaisihe tuolissaan.
-- Ei! -- lausui hän; -- ei ole heidän määrä joutua hukkaan; kaukana
siitä. Eikä se ole tarpeellistakaan. Sanonpa sinulle: kärsimyksessä
asuu omituinen salaisuus: Kärsimystä ei saa pitää minään sellaisena,
joka on _kierrettävä_; sitä on pitäminen sellaisena, jonka läpi
on käytävä. Ja silloin tapahtuu se ihmeellinen asia, että se käy
rakkaaksi, _sillä kärsimyksellä on elämänarvoa yhtä hyvin kuin
onnellakin_...
Hiljaista oli tuvassa kauan aikaa. Inga istui kädet sylissään. Hän
puristi ohkaisia sormiansa niin lujasti yhteen, että ne naksahtelivat,
mutta sanaakaan hän ei puhunut.
Salamat heikkenivät heikkenemistään. Jyrinät kumahtelivat yhä
kauempana... mutta sade se yhä rapisutti verannan sinkkikattoa, niin
lohduttoman yksitoikkoisesti.
Mummo yskähti pari kertaa... nälkäinen varpusenpoika äännähti
pesässänsä räystään alla... ja sitten ei kuulunut kuin pisarain
rapinaa... ja avonaisesta akkunasta tuoksahti tuore sammal katoilta ja
umpea kosteus kiviseinistä.
Kului runsas puoli tuntia.
Mummo katsoi kilpisankaisten silmälasiensa ylitse Ingaa ja siristeli
silmiänsä, itkua salataksensa. Hän eli oman kärsimyksensä tarua tytön
kärsimyksissä. Hän tunsi tytön sieluntuskat, ja häntä ahdisti se, että
tuo tuska on niin ääretön.
-- Inga! -- sanoi hän äkkiä. -- Muistatko joutsenten satua?
-- Anderseninko? Kyllä. Kuinka niin?
-- Tuo satu on minua aina suuresti miellyttänyt. Muistathan, ettei
prinsessa saanut paitoja valmiiksi kaikille yhdeksälle veljelleen;
yhdestä paidasta puuttui toinen hiha, ja niinpä täytyi nuorimman veljen
tyytyä siihen, että sai toisen hihan sijaan joutsenen siiven.
-- Entä sitten?
-- Minua on miellyttänyt tuo satu juuri sen toisen hihan tähden, josta
ei milloinkaan tullut valmista. Olen jo yhtäkin tullut ajatelleeksi sen
johdosta. Mehän tulemme jokainen maailmaan olentoina, joitten täytyy
alistua muuttumisen lain alaisiksi, määrämme päähän päästäksemme.
Mutta kun muutosta ei tule? Tai kun muutos on vaillinaista? Jos
meissä jotain on laiminlyöty, niin ettei tosi-inhimillinen puoli
meissä pääse oikeuksiinsa, silloin saattaa välisti näyttää siltä,
kuin tehtäisiin meille vääryyttä, saattaa tuntua, että meissä kaiken
työn ja ponnistuksen uhallakin jotain puuttuu. Sinussa ja minussa
puuttuu kaiketi oikeus rakkauden pitämiseen omanamme, mutta luulenpa
-- jos meillä muutoin on rohkeutta odottamaan -- muutoksen sittenkin
tulevan... On ihmisiä, joitten yli elämä heittää aivan valmiiksi
ompelemansa puvun, niin että joutsenenverho katoaa ja sielu sekä ruumis
kirvoittuu runsauden ja onnen täydellisyyteen; toisille taas elämä
ei milloinkaan saa pukua valmiiksi. Näin mietin usein: sinä lienet
saanut käsivarren asemesta joutsenensiiven; niitä lienetkin ihmisiä,
joille elämä hät'hätää ennätti tekaista vain pienen hihan. Mutta missä
elämältä kuteet katkesi, siitä iäisyys jatkaa, ja sen kudelmassa on
hamosia jokaiselle onnen lapsipuolelle maailmassa.
-- Sinulla on aina niin kauniita ajatuksia, mummo!
-- Sadun ajatuksia minä ajattelen; niissä on todellisuutta minulle.
Ja hetken perästä hän lisäsi, tyynesti myhähtäen:
-- Ja niin minä vain luulen, että sitten vihdoin, kun olemme valmiita
jok'ainoa, enkelit eivät ole läheskään niin täydellisiä kuin me. Tämä
kuuluu maallismieliseltä, sen tiedän. Eikä minun kenties olisi pitänyt
sitä sanoakaan, mutta sanon sen sittenkin, sillä, katsos, enkelien
kehitys on tärkeintänsä vailla: _he eivät ole milloinkaan tunteneet
tuskaa_.
Omituisen ylevällä painolla mummo lausui nämä viimeiset sanat... Inga
myhähti, mutta tuo myhäys oli sairaan myhäystä; se koski vanhukseen
luita ja ytimiä myöten.
-- Inga kulta, -- virkkoi hän lempeästi, ikäänkuin hyväillen, -- oman
Ingani armas.
Inga ei vastannut mitään. Hän kietoi vain kätensä hänen kaulaansa ja
puhkesi itkemään.
Ja niin he istuivat kauan... Ulkona satoi vielä, ja varjoja alkoi
laskeutua vanhan kartanon yli... pitkiä varjoja, jotka täyttivät
huoneen yön kolakalla ilmalla... kalpeita varjoja, joita hiipi
sisään leveitä akkunalautoja myöten... Siitä ne siirtyivät nurkkiin,
hiljaisina kuin henkien kulkue, äänettöminä kuni vainajain aatokset.
* * * * *
Inga ei nukkunut sinä yönä. Hän vierittelihe rauhatonna vuoteellaan,
taistellen kuin henkensä edestä ison epätoivonsa kanssa. Mummo oli
oikeassa: lapsi oli heidän välillään, irroittamassa heidän käsiänsä.
Lapsosessa on voimaa: lapsella on _oikeus_ puolellaan! Mutta minä en
_voi_ erota hänestä, en millään mahdilla maailmassa!
Yhä mahdottomammalta ja mahdottomammalta se hänestä alkoi tuntua, mitä
enemmän hän sitä ajatteli. Mutta tuo vaatimus se astui ilmoille taas...
vaatimus järkähtämätön, armoton.
Äkkiä hän heräsi ajatuksistaan, kuultuaan mummon haastavan ääneensä
viereisessä huoneessa.
Hän nousi heti ja meni vanhuksen huoneeseen.
-- Kutsuitko minua? -- kysäisi hän.
Mummo ei vastannut. Inga luuli hänen puhuneen unissaan ja oli
hiipimäisillään takaisin, mutta pysähtyi kuullessaan jälleen mummon
äänen. Se kuului niin kolealta, ikäänkuin tulisi jostain kaukaa.
-- Minä olin ankara, -- puheli vanhus, -- liiankin ankara. Kuka on
sanonut, että hänen hartiansa kestävät, vaikka minun kestivät? On
suruja, jotka surmaavat. -- Melkein kiljaisten hän jatkoi: -- Ja jos se
nyt surmaa hänet! -- ja vähän ajan perästä, rukoillen kuin lapsi: --
Älä ole pahoillasi! En tarkoittanut sitä.
Silloin Inga ymmärsi vanhuksen hourailevan. Illan kovat
mielenliikutukset olivat järkäyttäneet hänen jo ennestään heikot
voimansa ja saaneet aikaan äkillisen verentungoksen aivoihin.
Inga kumartui vuoteen yli ja otti vanhuksen ryppyisen käden omiinsa:
-- Mummo! -- sanoi hän hätäyneellä äänellä. -- Etkö tunne minua?
Vanhus avasi silmänsä. Ne olivat kirkkaat ja suuret, mutta katse oli
kuumeinen; se kiiti ympäri huonetta, mihinkään kohdistumatta. Sitten
hän kohotti päätänsä, ikäänkuin kuunnellen jotain.
-- Viulun ääniä! -- puheli hän, hymyillen. -- Silmät värähtelee kuin
viulunkielet...
Inga puki kiireesti vaatteet yllensä ja juoksi alas piikaintupaan. Hän
herätti heistä yhden.
-- Herätä joutuun kuski, -- sanoi hän, -- ja käske hänen heti lähteä
noutamaan tohtoria. Vanha rouva on sairastunut.
Sieltä hän riensi ylös jälleen, kiersi yölampun korkeammalle, järjesti
huoneen ja asettui vihdoin nojatuoliin vuoteen viereen.
Ingaa vilusti. Hampaat kalisivat hänen suussansa, vähemmin kylmästä
kuin mielenliikutuksesta.
Kaikki tämä oli tullut niin äkkiä... Hänen päätänsä huimasi niin
kummallisesti.
Mitä hän tekee, jos mummo nyt kuolee? Minkä arvoinen tämä vanha
kartano hänelle on silloin enää, kun sen hallitseva henki on poissa?
Kuinka katkeran yksinäiseltä on hänestä tuntuva... kaksin verroin
yksinäiseltä siitä syystä, että aivan hänen vierellänsä on yksi,
joka voisi täyttää tyhjän sijan, mutta siltä yhdeltä ei hänellä ole
oikeutta mennä hakemaan lohdutusta! Hänestä tuntui, että hänen pitää
paeta ja jättää kaikki tyynni, matkustaa satojen peninkulmain päähän,
ottamatta mukaansa ainoatakaan muistoa siitä, mikä tähän asti oli ollut
hänen elämänsä sisällys. Ja sitten ei ole olemassa enää mitään...
ei rahtustakaan, joka voisi vaimentaa tulista tuskaa hänen sielunsa
polttavassa haavassa, ei muuta kuin märkä savi, kylmä, märkä savi, joka
pehmenee hänen hyppysissään.
Siinä vuoteen vieressä istuessaan hän pitkästä aikaa tunsi kummallisen
kaipauksen työhön, kirpeän pakon saada lausua julki tuskansa ja samalla
taittaa sen kärjen jotain vasten.
Hänen sydäntänsä kouristi joka kerta kun hän katsahti sairaaseen.
Tämä haasteli yhä edelleen ja kävi hetkestä hetkeen levottomammaksi.
Ingasta tuntui, kuin mikä käsi kuristaisi häntä kurkusta, estäen häntä
hengittämästä... mutta samalla hän kuulahteli rattaiden kolinaa, kesken
tuskaansakin ilosta vavahdellen, ajatellessaan saavansa jälleen nähdä
hänet.
Ingan ajatukset lensivät kautta yön häntä vastaan... Nyt hän astuu
ulos, nousee rattaille... nyt pikku Musta juoksee tietä myöten... parin
minuutin perästä rattaat ovat täällä... Parin minuutin perästä tohtori
istuu tuossa tuolilla hänen vieressänsä... ja sitten tuntuu tuokioisen
verran niin onnelliselta, niin turvalliselta siinä...
* * * * *
Vanha rouva oli kauan aikaa haastellut hiljaa; nyt hänen äänensä äkkiä
koveni, ja hän kohottautui puoleksi istuvilleen.
-- Pannaan piano kiinni, -- puhui hän. -- Minä en siedä soittoa. Toisin
oli isäsi laita: hän oli kuullut hänen soittavan, sinä et. Pannaan
piano kiinni. Ei saa kukaan kajota siihen.
-- Ei, ei, -- sanoi Inga. -- En kajoa siihen milloinkaan. Se saa
seista, niinkuin on seisonut, kansi kiinni ja lukossa.
Sairas katsoi häneen tutkistellen ja nyökäytti myöntävästi päätään.
-- Onneksi et sinä ole milloinkaan välittänyt musiikista, -- virkkoi
vanhus, laskeutuen jälleen pitkäkseen.
Samassa ajoivat rattaat kuistin eteen.
Inga tasoitti lakanat, joita sairas myötäänsä pyrki vetämään käsillänsä
kurttuun.
Inga kuuli tohtorin riisuvan alhaalla päällystakkinsa, puhuvan pari
sanaa palvelijattaren kanssa ja nousevan sitten kiireesti portaita
ylös. Mutta Inga ei noussut häntä vastaan eikä vastannut: "sisään", kun
toinen kolkutti. Hän istui edelleen vuoteen ääressä, tietämättänsäkin
lukien sydämensä kiivaita tykytyksiä.
Tohtori tuli hiljaa huoneeseen ja astui suoraan Ingan luokse. Hän otti
häntä molemmista käsistä ja suuteli niitä intoisasti. Sanaakaan hän ei
virkkanut, ja siitä oli Inga hänelle kiitollinen.
Sitten siirsi tohtori tuolinsa vuoteen viereen ja otti sairasta
kädestä, kysyen rauhoittavalla äänellään:
-- No niin, rakas valtioneuvoksetar, kuinka voitte?
-- Tiesinhän minä teidän tulevan, -- puhui sairas, tuijottaen häneen.
-- Tiesinhän teidän tulevan vaatimaan häntä takaisin ja sanomaan, että
minä olin ankara hänelle, kauhean ankara vaatimuksissani... mutta minä
en kadu sitä. Ei ole hyvä kiertää kärsimystä.
Tohtori vilkaisi kysyvästi Ingaan. Tämä nyökäytti päätään.
-- Minä kerron teille kaikki sittemmin, -- virkkoi hän.
Tohtori ei kysellyt enempää. Ottaen kellonsa hän alkoi tutkia sairaan
suonta.
Inga odotti kovassa jännityksessä.
-- Kova kuume, niinkö? -- kuiskasi hän.
-- Valitettavasti.
-- Eikö hän... eikö hän jaksa kestää sitä?
Tohtori ei uskaltanut katsahtaa häneen. Ingan hätäynyt äänikin jo
viilsi hänen sydäntään.
-- Olkaa vilpitön! -- virkkoi Inga.
Ja tohtori oli vilpitön.
-- Nuorten laita on toinen, mutta kun on täyttänyt kahdeksankymmentä...
-- hän pudisti surumielisesti päätään. -- Kuume saadaan kyllä
laskemaan, -- lisäsi hän lohdutellen. -- Minulla on mukanani mikstuuraa
sitä varten, ja te hankitte minulle vähäsen jäätä, niinhän!
Inga nousi. Hänestä tuntui, kuin jalat olisivat äkkiä käyneet raskaiksi
kuin lyijy.
Hän astui kuni unissaan alas portaita, lähetti jonkun talonväestä
meijeriin ja palasi muutaman minuutin perästä, tuoden jäätä tullessaan.
Tohtori oli juuri antamassa sairaalle rohtoja.
-- Mitähän hyvää tuostakaan lienee? -- puhui vanha rouva, hetkiseksi
hiukan selviten houreistaan. -- En minä tarvitse rohtoja. Ei pitäisi
lasta säikytellä semmoisilla. Minä en tarvitse muuta kuin nukkumista.
-- Sitähän minä tarkoitankin, -- rauhoitteli tohtori.
-- Niin, te olette ymmärtäväinen mies, tohtori hyvä, viisas mies...
ja uljas olette kanssa, jos osaatte kiertää karin, johon vähällä
olitte käydä... -- Sairaan silmissä hehkui kuume. Hän tarttui tohtoria
käsivarteen. -- Muistakaa nyt minun sanoneeni teille! Muistakaa minun
sanoneen: _vähällä_ olitte käydä karille.
Voimatonna hän vaipui pieluksille, mutta Ingan lähestyessä hän jälleen
kohottautui, virkkaen:
-- Kas tuossa hän on, yksi noita onnen lapsipuolia, niinkuin minä
itsekin. Mutta ei saa kukaan säälitellä meitä. Meidän suku se osaa
kärsiä. Meillä on pää pystyssä, eikö niin, tyttöseni? Me emme murru, me!
Inga otti tuon laihan käden, joka levottomasti näpelehti peittoa. Hän
silitteli sillä hehkuvaa poskeansa, suudellen sitä monta kertaa, ja
kyynel toisensa perästä vierähti hänen silmistänsä. Eikä hän niitä enää
koettanutkaan pidättää.
Ja sittenkin tohtori hämmästyi, vertaillessaan toisiinsa noita kahta
naista ja nähdessään, kuinka heissä kummassakin on jotain karaistua,
jotain omituisen tarmokasta ja lujaa, juuri tuota vanhan rouvan
tarkoittamaa "pää pystyssä".
Hän oli sillä välin laittanut valmiiksi jääpussin ja pani sen varovasti
sairaan otsalle. Se vaikutti kohta rauhoittavasti. Vanhus sulki
silmänsä, hiljaa haastellen itsekseen, mutta vähitellen kävi ääni yhä
vaimeammaksi, ja vihdoin hän vaipui sikeään uneen.
Toiset kaksi istuivat vastatusten vuoteen ääressä, vaihtamatta
sanaakaan keskenänsä. Vihdoin, vakauneena siitä, että unirohto
todellakin tekee tehtävänsä, siirsi tohtori tuolinsa Ingan viereen ja
virkkoi hiljaa: -- Sanokaa, mistä kaikki tämä!
Inga ei kääntynyt, mutta tohtori huomasi nojatuolin selkämykselle
lasketun käden vapisevan.
-- Me puhuimme mummon kanssa paljonkin tänä iltana, -- virkkoi hän.
-- Puhuitte minusta.
-- Teistäkin...
Tohtori katsoi tutkistellen häneen.
-- Ja niin te ratkaisitte minun kohtaloni... te jätitte minut onneni
nojaan jonkun vanhan ennakkoluulon tähden tahi omantunnon syistä tai
jostain vielä korkeammasta ja paremmasta syystä, niinkö? -- sanoi hän
katkerasti.
Toinen ei vastannut. Hän käänsi vain päätään toisaanne, ikäänkuin
välttääkseen millään ehdoin kohtaamasta hänen katsettansa.
-- Niinkö? -- jatkoi tohtori. -- Onko toinen meidät todellakin
erottanut? Onko vainenkin joku päässyt meidän väliimme?
-- En tiedä, -- vastasi Inga soinnuttomasti.
-- Se ei ole mahdollista! -- huudahti hän. -- Se ei _saata_ olla
mahdollista. Tuonnoin erotessamme te käsititte, ettemme me kaksi voi
elää erotettuina toisistamme ja että sellaisen rakkauden edessä kaikki
välimuurit kukistuvat.
-- Käsitän sen vieläkin.
-- Ja sittenkin te seisotte muurien ulkopuolella ettekä puhalla siihen
pasunaan, joka kukistaisi ne raunioiksi?
-- Tekisin sen niin mielelläni, -- virkkoi Inga, painaen silmänsä
kiinni, ollakseen näkemättä häntä. -- Jospa tietäisitte, kuinka
mielelläni sen tekisinkään! Välisti tuntuu, kuin kuolisinkin
kernaasti, nähtyäni niitten vain kukistuneen.
-- Miks'ette sitten puhalla niitä kumoon? -- sanoi tohtori, kumartuen
niin, että hänen poskensa läheni Ingan poskea. Ja Inga tunsi hänen
silmäinsä palavan ja rukoilevan kaikella hehkuvan sielun miehekkäällä
voimalla. -- Miks'ette?
-- Siks'että muurit murskaisivat allensa enemmän kuin puolustettavissa
on, -- vastasi Inga. -- Pelkään, että niitten alle hautautuisi lapsen
onni.
Tohtori säpsähti. Inga näki hänen puristavan kätensä yhteen, niin että
rystyset kävivät valkoisiksi. Mutta sanaakaan ei tohtori virkkanut.
Näytti kuin hän tahtoisi puhua, mutta ei voi.
Vasta monen minuutin perästä hän ponnistellen sanoi: -- Kuinka tämä on
ollut mahdollista? Mikä voima tällä vanhuksella on teidän ylitsenne,
voima suurempi kuin minun? Ja mitä hän on tehnyt, saadakseen mielenne
muuttumaan?
-- Hän on vain kertonut minulle historiansa. Antakaas kätenne ja
istukaa ihan hiljaa, niin kerron sen sellaisena kuin itsekin kuulin.
Olen varma siitä, että te tahdotte säilyttää sen yhtä uskollisesti kuin
minäkin; niin, minä tiedän, että tahdotte sen tehdä.
Ensi kertaa Inga nyt loi häneen silmänsä täynnä hehkuvaa rakkautta,
jospa täynnä suruakin, ja tohtori oli voitettu. Hän antoi kätensä, ja
kesäisen yön valon verkalleen täyttäessä huonetta, jossa he istuivat,
Inga kertoi hänelle tyynesti ja hiljaisella äänellä mummonsa historian.
-- Onhan siinä, -- virkkoi hän lopetettuansa, -- onhan siinä
miettimisen aihetta, eikö niin?
Tohtori ei vastannut. Hän nousi ja meni akkunan ääreen. Ikäänkuin
ajatuksissaan hän veti uutimen syrjään. Hän oli hyvin kalpea.
Palatessaan hän näki Ingan istuvan kumarassa, kasvot käsiinsä
kätkettyinä.
Tohtori astui hänen luokseen ja seisoi kauan aikaa sanaakaan sanomatta.
Sitten hän otti varovasti hänen kätensä pois.
-- Sanokaa minulle, -- virkkoi hän, -- sanokaa minulle vilpittömästi ja
suoraan: luuletteko todella, että me kaksi milloinkaan voimme erota?
Inga käänsi kasvonsa häneen. Nekin olivat kalpeat, kun katseet
kohtasivat toisensa.
-- En tiedä, voimmeko, -- vastasi hän, -- mutta minä luulen, että
meidän _täytyy_.
Tohtori päästi hänen kätensä irti.
-- Sen kuolintuomion saatte _te_ julistaa, -- lausui hän. -- Minä en
sitä tee ikipäivinä.
Inga katsahti häneen niin avutonna.
-- Se on syntiä, -- virkkoi hän, työnnellen kuni tuskissaan sanojansa
kuuluville. -- Miksikä koko edesvastuu sälytetään minun päälleni? Eihän
tässä ole puhe minun lapsestani!
Tohtori vaikeni ja meni jälleen akkunaan. Aamun ensimmäiset kalpeat
säteet lankesivat hänen hiuksilleen, siitä alas hänen nutullensa ja
valuivat leveänä, kirkkaana juovana lattialle. Pikkulinnut heräsivät,
sirkutellen hiljaa, puoliunissansa vielä. Vanhassa omenapuussa akkunan
alla piti kaksi mustaa kottaraista aamupakinoitaan. Kanatarhasta kuului
kukon kimeä laulu.
Tohtori avasi akkunan, ja raitis ilma tulvahti huoneeseen.
-- Käykäähän tänne, -- sanoi tohtori, ääntään pidätellen.
Inga nousi ja meni hänen luoksensa. Hiljaa laski tohtori kätensä hänen
olalleen, ja siinä he seisoivat ääneti... Mutta ulkona heräili henkiin
elämä, hento, nuori, välkkyilevä elämä, tuhatvärinen ja tuhatmuotoinen
elämä, heräsi aamukasteen heleissä helmissä, kesäyön unelmain
kultaisessa kuulteessa.
Kaksi peipposta juosta piipotti toistensa perässä pensaassa, ja
nurmella, suuren omenapuun alla, mustat kottaraiset nokastelivat
toisiansa.