mutta viime aikoina hän oli jälleen turvannut siihen kuni vanhaan,
uskolliseen ystävään. Hän oli tarttunut siihen, sillä hänen _täytyi_
saada ilmaa, jottei tukehtuisi. Kynä oli piirtänyt näkyviin sen, mitä
huulet eivät uskaltaneet lausua julki. Harvoin on rakkauden kuva
pukeunut niin voimallisiin väreihin kuin tämä, jonka oli määrä elää
kätkettynä.
Mutta eipä hän siitä nyt hakenut riemuitsevia, uhmaavan intohimoisia,
hurmaavan onnen ajatuksia. Hän pysähtyi viimeiseen lehteen, siihen,
mikä oli kirjoitettu kuni hänen oman sydämensä verellä ja missä
jok'ikinen sana syöpyi hänen aivoihinsa kuni naula ristiinnaulitun
lihaan. Ja niinkuin tuskain mies yhä uudestaan ja uudestaan himoitsee
työntää koetinta haavaansa, niin hänkin yhä toistellen luki:
Mä ristejä, ristejä
näin kaikkialla.
Kun kaatui yks,
nous uus joka kerta,
mut kaikki ne oli
täynnään verta!
Ja risteillä riippui
maan lapsia vain.
Elävältä ne riippui
kaksittain.
Kumein äänin he haastoivat
päiväin ja öitten kärsimistä,
ja tuskat haavoista verisistä
ne nauloina rintaa raastoivat.
Ja risteillä riippui
rinnatusten
mies ja vaimo
sielutusten.
Sydän heitä ei liittänyt,
lempi ei sitonut yhdytyksin.
Siin' iän kaiken käsityksin
verta saivat vuotaa nyt.
Ja yhdessä puussa
he riippui niin,
käsistä sekä
jaloista kiinn'.
Ja ken heistä enimmin
kärsei, ken, --
ties Jumala yksin.
Uhmaan käsi jos kouristui,
taistoon jos nuo kaks sai milloin,
syvemmin haavahan vain silloin
naula tuskien tunkeutui.
Jos pois sois toinen,
se tuskaa tuo,
ja yhäti raastaa
niin haavat nuo.
Oi mies ja vaimo,
se muistakaatte:
elon iltaan asti
sitä tuntea saatte.
Koskaan haavat ne parane ei,
koskaan raastat ei ehjy enää,
vaikk' aika se eelleen siirtelei.
Niin, yhteiset tuskat
ja kummankin hurme
ne sitovat vaan
teit' yhteen, asti
kuolemaan!
Näin yksin kahlein
ainian,
käsistä sekä
jaloista kiinni,
te riippua saatte
päivän loppuun
rinnatusten,
mies ja vaimo,
sielutusten.
Hän istui kauan aikaa, pää painuneena käsiin ja suunnattoman tuskan
ilme kasvoillaan. Sitten hän kirjoitti jatkoksi:
Nyt valoa sieluni joi,
kuni kukkanen valoa juo.
Ja kotkan siivin lensi
valojen lieden luo.
Arkaillen, kuni aina.
Se vavisten, hehkuin hurmi
surunmurtavan onnen maljaa!
Sen tuska on raastava riemu:
Nyt juomme me myrkkyä sen.
Sen huutoa kuule ei kenkään.
Uness' yksin sit' ääntelen.
Mut ain' joka kerralta, vaikka
mun viilsikin haavojain,
sinut sylihin, armas, suljen
ja rintaani painan vain.
Päivä jos koittais, jolloin
sinut täytyis mun työntää pois,
niin kuiviin juosseen syämmen
näkis, armas, sun katsantois.
Mutta tuskin olivat viimeiset rivit kirjoitetut, niin jo tunsi hän
haikeasti ikävöivänsä häntä. Tohtori kavahti ylös, pisti kirjan
takaisin laatikkoon, kiersi sen lukkoon ja astui muutamia kertoja
edestakaisin, kuni häkissänsä peto. Hän läheni sitten akkunaa, tempasi
sen auki ja seisoi siinä hetken aikaa, mitään näkemättä.
Hänen ajatuksensa kiitelivät kiihkeinä, nopeina kuin salamat.
-- Minun täytyy saada nähdä hänet, täytyy, maksoi mitä maksoi! Ei
lietso lämmintä muu kuin hänen silmäinsä valo... Jos käyn tästä
rannalle, niin hän on siellä, sen tiedän varmaan. Jo kaukaisen matkan
päästä minun ajatukseni vetävät häntä, niinkuin hänenkin minua...
Sen tunnemme kumpikin, sitä ajattelemme kumpikin, mitään siitä
puhumattakaan... Me emme voi välttää yhtymystä... olisi mieletöntä
luulla toisin... ja vielä mielettömämpää olla menemättä.
-- Isä, päästä sisään! -- pyysi hento ääni oven takana, ja pieni nyrkki
paukutti maltittomasti oveen.
-- Mitäs tahdot?
-- Pulikkarattaat meni rikki. Se punainen pyörä, jonka sinä maalasit
viime vuonna, läksi irti. Tule panemaan se paikoilleen.
-- Mene äidin luo. Minulla ei ole aikaa.
-- Äiti ei osaa, ja minä tahdon päästä sinun luoksesi.
-- Ei sovi nyt; minä lähden ulos.
-- Pikkuisen vaan, pikkuruisen vaan! -- kuului jälleen mairitteleva
ääni.
Kaikkina muina aikoina tuo hento ääni olisi saanut tohtorin oven
selkoselälleen, mutta nyt, kun lapsi seisoi tuossa ilmielävänä esteenä
hänen aikeellensa, nyt se vaikutti kokonaan toisin.
-- Sinun täytyy tottua pois tuosta mankumisesta, -- sanoi hän
nuhdellen, melkein tylysti. -- Kun minä kerran sanon: ei, niin siinä
se. Mene!
Kai meni pois allapäin. Aina hänelle joku oli suutuksissa, jos ei yksi,
niin toinen, eikä hän ymmärtänyt mistä syystä. Hän koetti vaivata
pientä päätään kysymyksillä kaikenlaisilla, mutta selvää vain ei
tullut. Neljänneksen kuluttua, kun tohtori oli lähtemäisillään ulos,
löysi hän poikansa pihalta, nukkumassa pulikkarattaissaan, posket
itkusta kosteina.
Tohtori seisoi siinä katsellen lastansa, ja silloin hänen omiinkin
silmiinsä kiertyi kyyneleitä. Hän toisti äskeiset sanansa: "Tätä ei voi
puolustaa, ei ikipäivinä."
Hänestä näyttivät äkkiä pojan posket kalpeilta ja ilme hänen
kasvoillaan kummallisen vanhanomaiselta. Hän nosti pojan varovasti
syliinsä ja kantoi hänet sisään.
-- Poika rukka! -- puheli hän, suudellen lastaan. -- Tällainen elämä
murtaa sinut.
Ja äkkiä hän huudahti epätoivoisena: -- Kai, Kai! Neuvo sinä minua!
Mutta Kai nukkui, nyyhkyttäen silloin tällöin, niinkuin ainakin pitkän
itkun perästä. Ja joka kerta kun pieni ruumis hytkähti, samassa pitkät
silmäkulmatkin kosteitten poskien yläpuolella vavahtivat ja pilvi
peitti hetkiseksi lapsen pyöreät kasvot.
* * * * *
Inga istui meren rannalla maihin vedetyn veneen laidalla, kirjoitellen
päivänvarjonsa kärjellä hiekkaan.
Hän ei kääntynyt ympärinsä, kuullessaan askeleita takanaan. Ei
tulijakaan sanonut hyvää päivää. Hän istahti hiljalleen veneen laidalle
Ingan viereen ja katseli hänen nuorekasta profiiliansa: tuossa tuo
musta tukka lyö suortuvia ohimoille ahavoittuneella iholla, ja hieno
puna ilmaisee äkkiä sitä liikutusta, mitä lausevat piirteet suun
ympärillä taistellen koettavat kätkeä... ja tuo pyöreä merimiehen
hattu, niskan puolella nyt, kuten ainakin, se varjollaan ikäänkuin
hyväilee noita kasvoja... Ja tytön vartalosta siirtyi hänen katseensa
alas hiekkaan. Siinä luki:
Es ist eine alte Geschichte,
doch bleibt sie immer neu...
immer neu... immer neu...
Tohtori kumartui ja kirjoitti keppinsä kärjellä:
und wem sie just passiret,
dem bricht das Herz entzwei...!
Inga liikautti päätänsä, silmiään kumminkaan nostamatta.
Tohtori kirjoitti samat sanat uudestaan ja taas uudestaan, mutta ääneti
he yhä olivat.
-- Heinein heimoa näytte olevan sittenkin, -- virkkoi tohtori vihdoin.
-- Veressä se kaiketi lienee. Hänen säkeensä ne myötäänsä palajavat
minun muistiini.
-- Niinkuin ainakin se, minkä elämässänsä on kokenut.
Ensi hetkessä nuo sanat tuntuivat Ingasta liian rohkeilta, mutta
sitten hän myhähti. Miksipä he tuossa nyt koettavatkaan peitteleidä
toisiltansa, nuo kaksi, jotka niin hyvin tuntevat toistensa salaisuudet!
-- Yksin sillä, minkä elämässään on kokenut, yksin sillä on arvoa, --
virkkoi tohtori. -- Parempi on kokea elämässään sellaista, mikä tuskaa
tuottaa, kuin olla kokematta mitään. -- Eikö niin? -- tiedusteli hän.
-- Vai tahtoisitteko olla vailla sitä, minkä olette kokenut?
-- En millään ehdoin! -- huudahti Inga äkkiä sydämellisesti.
-- Tiesinhän sen. Parempi on kohdata toisensa myrskyssä kuin olla
milloinkaan kohtaamatta.
-- Tuhat kertaa parempi. Sanomattoman tyhjältä tuntuu, kun ajattelee,
ettei olisi koskaan kohdattu.
Tohtori nyökäytti päätänsä.
-- Niinpä, -- myhähti Inga, -- niinpä saattaa melkein sanoa meitä
onnellisiksi.
-- Emme ole milloinkaan onnellisia erillä ollessamme, -- sanoi tohtori
kiihkeästi. -- Jos mieli meidän olla onnellisia, niin pitää meidän
kulkea yhtenä. Ja yhtenä me vihdoin kuljemmekin, sillä meidän _pitää_
kulkea yhtenä; ei mitkään esteet maailmassa voi meitä erottaa!... Vai
voivatko?
Hän kumartui, katsoen häntä jännityksellä kasvoihin.
-- Eivät voi, sen tiedän, -- vastasi Inga hiljaa ja omituisella
luottavalla tavallaan.
Silloin tohtori kietoi kätensä hänen vyötäisilleen niin lujasti ja
innokkaasti, kuin ei mielisi häntä enää milloinkaan päästää irti...
Inga ei vastustanut. Hänen pieni, kiharainen päänsä painui tohtorin
rintaa vasten... sydämen ikuisella rakkauden oikeudella... ja hänen
lämpimät huulensa kohtasivat tohtorin huulet. Eivät he tällä hetkellä
muistaneet, mitä heidän takanansa on, eivätkä ajatelleet, mitä heillä
edessä on. He tunsivat vain olevansa kaksi onnellista ihmistä, jotka
rakastavat toisiansa.
Ja illan aurinko alkoi mennä mailleen, vaipuen taitteleivain valojen
äärettömään moninaisuuteen. Varjoja laski merenrannalle, missä
lentohiekka timantteina kimalteli... Aallot vyöryivät pitempinä...
heleämpinä... Kaukaa ulapalta kuului kuin nousisi laulua meren syvästä
sylistä. Kesän helteinen tuuli uinahti hietasärkkäin väliin...
Tuolla välkähti valkoiset siivet: lokki leijailee siellä... leivoset
pyrkivät pesillensä. Mutta nuo kaksi tuolla rannalla istuivat edelleen
kalaveneen laidalla, hiljaa haastellen, haastellen vaimealla,
pidätetyllä äänellä... ja yhä kauemmin ja kauemmin he olisivat siinä
mielineet haastella...
* * * * *
Kello oli kahdeksan Ingan palatessa kotia, takanansa yhä ylemmäs
nouseva ukkospilvi. Salama sävähti jo silloin tällöin, valaisten
vanhan kartanon vaaleanharmaita seiniä, ja jyrinän naurunräjähdykset
kajahtelivat ladonseinistä lännen puolella.
Inga oli tullut loput matkaa juoksujalassa. Ei hän ukkosta peljännyt,
mutta kova sisällinen liikutus pyrki purkautumaan edes johonkin
kiivaaseen ponnistukseen.
Hehkuvin poskin hän ilmestyi arkihuoneen ovelle. Mummo istui pehmeässä
nojatuolissaan, lukien sanomalehtiä.
-- Kas niin, -- virkkoi vanha rouva, sysäten silmälasit otsalle;
-- olipa hyvä, ettäs viimeinkin tulit, lapsi. Olin tässä jo käydä
levottomaksi sinun tähtesi. Illaksi nousee rajuilma.
-- Kovasti iskee tulta, -- sanoi Inga ja laski läähättäen hattunsa ja
sormikkaansa pöydälle.
-- Sinun on kuuma! -- virkkoi mummo. -- Lienet juossut kiivaasti.
Kohdattuaan Ingan katseen hän äkkiä vaikeni. Hän huomasi heti, että
jotain oli tapahtunut. Tuollaista hehkua hän ei vielä koskaan ollut
nähnyt noissa silmissä, joita oli rakastanut ja suudellut siitä pitäen
kuin ensimmäinen tajun kipinä oli niissä elähtänyt. Vanha rouva
ymmärsi, että nyt pitää puhua.
Hän pyysi Ingaa sulkemaan ovet verannalle ja kutsui hänet istumaan
viereensä jakkaralle, kuten ennenkin. Hän antoi tytön istua siinä
ääneti, kädet ristissä polvella, ja odotteli kärsivällisesti, milloinka
Inga katkaisee vaitiolon. Mutta sitten hän äkkiä laski kätensä noille
hehkuville poskille ja kohotti tytön kasvot puoleensa.
-- Et ollut tänään yksinäsi rannalla, -- virkkoi mummo verkkaan.
-- En. Toinen oli minun kanssani, hän, joka on luonani joka hetki, hän,
joka täyttää kaikki minun ajatukseni.
Tämä empimätön tunnustus saattoi vanhan rouvan hämille. Hän oli
odottanut karttelevaa vastausta. Ja vaikka kaikki selitykset nyt
enää olivat tarpeettomia, virkkoi hän kumminkin ujostellen, melkein
kuiskaten:
-- Mutta... rakastatko sinä häntä todellakin?
Ja vastaus tuli hehkuvan innokas:
-- Niin, mummo armas! Minä rakastan häntä niin kuin ihminen rakastaa
vain kerran elämässään... kerran vain eikä sitten milloinkaan enää!
Vanha rouva säpsähti. Tuntui kuin samassa tuokiossa sävähtänyt salama
olisi kohdannut säihkyn noista mustista silmistä, jotka kiihkeän
hehkuvina olivat kiintyneet häneen.
-- Syvemmälle on käynyt kuin luulinkaan, -- virkkoi hän kumeasti.
-- Niin syvälle, että minun pitäisi repiä sydämeni palasiksi, jos se
olisi temmattava pois.
-- Mutta _onhan_ se temmattava, lapsi... etkö käsitä sitä? Eihän
sinulla ole oikeutta rakastaa miestä, joka ei enää ole vapaa.
-- Eikö ole oikeutta? -- vastasi Inga melkein pilkallisesti. -- Kiellä
ruoho itämästä, kiellä aurinko valaisemasta ja tule sitten sanomaan,
ettei minulla ole oikeutta rakastaa.
-- Sinä unohdat, että on olemassa toinen, jolla on etuoikeus.
-- Hänellä ei ole mitään oikeutta, sillä häntä ei ole milloinkaan
rakastettu.
-- Mutta hän on kumminkin ollut hänen vaimonsa.
-- Ei enää siitä hetkestä, kun hänen miehensä kohtasi minut. Eikä ole
sen koommin enää oleva.
Mummo yskäisi.
-- Kuinka sinä uskallat työntäytyä miehen ja vaimon väliin, särkeä koko
perhe-elämän ja tehdä toisen naisen onnettomaksi koko elämänsä iäksi?
Sinä rakastat itse; sinun pitäisi siis tietää, että vaimon on mahdoton
luopua hänestä.
Inga oli ääneti tuokioisen. Mummo tunsi tuon uhmaisen niskannykäyksen,
joka seurasi heti.
-- Miksikä hän työntäysi väkisin? -- kysäisi hän.
-- Siinä se hänen onnettomuutensa varmaan onkin! Mutta nyt he ovat mies
ja vaimo; ja siinä side, mikä sitoo.
-- Ei ole sitä sidettä, mikä kahlehtisi rakkautta. Rakkaus repii ne
rikki kuin rihmat.
-- Silloin se repii enemmän kuin enää voi ehjäksi saada.
-- Älä sano niin, mummo, älä!
Ääni oli vaimea, melkein rukoileva. Sen alla elähti värähdellen murheen
sävel, ja se kävi kipeästi mummon sydämeen. Mutta hän päätti pysyä
lujana.
Kumartuen hän laski vanhan, ryppyisen kätensä Ingan olalle.
-- _Jos on lapsia, niin se repii rikki lasten onnen,_ -- lausui hän
verkkaan, tuntien itsekin, kuinka nämä sanat puukkoina viiltävät haavaa.
Inga oli kätkenyt kasvot käsiinsä. Hän ei vastannut, hengitti vain
raskaasti. Mummo käänsi kasvonsa toisaanne, niinkuin ei jaksaisi nähdä
hänen kärsivän.
-- Parempi on kärsiä _itse_ kuin tuottaa muille kärsimystä, -- virkkoi
hän yhtä paljon toiselle kuin itseäänkin lohduttaakseen.
-- Ei! -- huudahti Inga äkkiä. -- Minä nousen kapinaan sitä
vastaan! Tässä on kysymyksessä minun onneni. Minulla ei ole mitään
velvollisuutta ruveta pitämään muista huolta... pitäköön kukin huolta
itsestään! Jos me kerran tunnemme, ettemme saata olla toisiamme vailla,
että me, erillä ollen, tulisimme äärettömän onnettomiksi, että koko
elämän ilo piilee yhdessäolossamme, miksikä sitten raadella toistansa
ihan kuoliaaksi, sen sijaan että saattaisimme istua, niin lujasti
kietouneina toisiimme, ettei mikään maailmassa voisi meitä erottaa?...
Ja kuka _uskaltaa_ erottaa meitä? -- kajahti hänen intoisa äänensä.
-- Kun kätemme pitelevät toisiansa rakkauden ikuisella voimalla, ken
uskaltaa kiertää ne irralleen?
-- Saattaa tulla pieni lapsenkäsi... se koskettaa hiukan noita
suljetuita sormia, ja silloin niitten täytyy laueta, olkoot kuinka
lujasti hyvänsä toisissaan kiinni, koskapa _sillä kädellä on etuoikeus_.
-- Voi, kuinka sinä oletkaan armoton... niin suunnattoman armoton,
kauhean armoton!
-- Niin on jokainen, joka vaatii uhria.
-- Ei tuo onnea noin raskas uhri.
-- Onnea ei, mutta suuremman rauhan.
-- Voi! Ei mun sieluni milloinkaan saa rauhaa.
-- Samoin ajattelin minäkin, ollessani niin nuori kuin sinä, mutta
toisin kävi kuin olin luullut. Ihmiset nykyaikaan eivät tahdo kärsiä.
He tahtovat _kiertää kärsimyksen; he tavoittelevat onnea, maksoi
mitä maksoi_. Toisin oli ennen: silloin otettiin kärsimys vastaan
napisematta. Minäkin otin, vaikka luulinkin murtuvani sen painosta. Kun
olin onnen päästänyt käsistäni, silloin avasin ovet kärsimykselle ja
suljin sen sydämeeni aarteena, joka oli oleva minun elämäni kannattaja.
Ja siitä ajasta asti rupesin pitämään sitä _kallisarvoisena_ asiana.
Jakkara oli muuttanut asentoa, ja Inga istui nyt kädet mummonsa
sylissä, katsellen häntä suoraan kasvoihin, mutta ulkona sävähteli
salamoita ristikkäin, ja jyräystä seurasi jyräys.
Mitä lukikaan hän mummon silmistä? Mikä ihmeellisen valtava, melkein
juhlallinen, pitkän elämän kärsimyksistä kertova ilme kohtasikaan häntä
äkkiä tuosta hennosta, vanhasta olennosta, joka varreltansa vähäisenä,
hieveröisenä melkein kätkeytyi tuohon suureen, korkeaselkäiseen
nojatuoliin!
Tuntui kuin nuo kirkkaat, vanhat silmät -- ne, joista hän oli lukenut
satujansa lapsena, -- katselisivat hänen ohitsensa, syventyen johonkin,
mikä oli aikoja sitten eletty, mutta joka sittenkin on läsnä nyt. Oli
niin paljo mielikuvitusta noissa silmissä. Ei ihmekään, että Inga
rakasti niitä niin paljon. Katsellessaan kilpisankaisten silmälasien
ylitse osasivat nuo silmät yhä vieläkin loistaa tuolla erikoisella,
tenhoisalla kirkkaudella, niinpä nytkin, kääntyessään häneen.
-- Lapsi, -- lausui vanha rouva omituisella, sydämeen käyvällä
tavallansa, -- _ellet onnea saanut, niin kiitä Jumalaa, ettäs olet
saanut kärsimystä osaksesi. Paljo on ihmisiä, jotka eivät koskaan ole
saaneet täyttä iloa eivätkä koskaan täyttä murhetta; ne ovat köyhiä
sieluja, joitten pitää tyytyä henkielämän murusiin._ Sinä luulet,
että murhe yksin voi kuolettaa. Minä katson siihen toisin silmin.
Minä tiedän, että siinä piilee mitä monipuolisimpia kehittymisen
mahdollisuuksia, henkisen edistymisen ituja. _Minä tiedän, että kovissa
kärsimyksissä asuu jokin määrä onnea, niin käsitettynä ainakin, että
kaikkinainen henkinen edistys on onnea._
Inga suuteli ryppyistä kättä, joka lepäsi hänen olallaan.
-- Mummo, -- virkkoi hän; -- kerro minulle elämäsi tarina.
Vanhus nyökäytti päätään.
-- Niin, -- sanoi hän, -- sitä minä tässä juuri ajattelin. Kenties
siitä on apua sinulle silloin kun sinun pitää valita. Sillä sinun
hartioillesi valitseminen lasketaan aivan varmaan; rakkaudessa on
lopullinen ratkaisu sittenkin meidän, naisten, tehtävänä.
Samassa sävähti mahtava salama ja särki pirstaleiksi vanhan tammen
tuossa puutarhan portilla. Vanha rouva kavahti ylös.
-- Voi tammeani! -- huudahti hän. -- Mun rakas, vanha tammeni!
Inga istui rauhassa sijallaan.
-- Jos ratkaisu on oleva sellainen kuin sinä tahdot, -- sanoi hän,
-- niin on seuraus tuon iskun kaltainen. Se lyö meidät pirstaleiksi:
sydämen se meiltä repii juuria myöten. Se surmaa meidät.
-- Ei ukonnuoli kuoliaaksi lyö, -- virkkoi mummo.
-- Ei tammikaan kuole. Vanha runko kuihtuu kyllä, mutta juuresta nousee
uusia vesoja. Ihmisen käy samoin. Kärsimykset eivät häntä surmaa: ne
kasvattavat häntä.
Hetken aikaa he olivat ääneti. Sade pieksi puutarhanpuoleisia
akkunoita, ja virtana valui vesi pitkin seiniä.
-- Kuinka vanha sinä olit mennessäsi naimisiin vaarin kanssa? -- kysyi
Inga sitten.
-- Seitsemäntoista vain.
-- Ja kun salama sinuun iski?
-- Kahdenkolmatta. Nuo viisi vuotta olivat olleet tyhjimpiä minun
elämässäni. Ajatellessani silloisia aikoja en todellakaan voi käsittää,
mistä minä silloin elin. Pitäähän ihmisellä olla toki jotain, josta
elää, mutta minulla ei ollut mitään. Älä käsitä minua väärin: sinun
vaarisi oli pohjaltaan hieno luonne, alkujaan, luullakseni, oikea
gentlemanni, mutta hänellä oli sotilasajoiltaan muutamia tapoja, jotka
olivat ristiriidassa minun katsantokantani kanssa ja jotka turmelivat
kerrassaan meidän avioliittomme. Hänessä oli intohimo viiniin ja
naisiin.
Hän läksi, niinkuin tiedät, vapaaehtoisena sotaan vuonna 48 ja oli
keski-iässä, kun hänet tykistön kapteenina sijoitettiin meille. Talo
oli velkaantunut, ja ahtaat oli meillä olot. Meillä ei ollut muuta kuin
hyvä, vanha nimi. Mutta tanssiessani illalla upseerien kanssa muodosti
mielikuvitukseni heistä uhkeita ritareita, ja itse olin mielestäni
prinsessa, jolla oli puolet valtakuntaa.
Ja prinsessahan minä tavallani olinkin, sillä tuollainen nuori
tyttö, sydän lämmin ja avoin kaikelle hyvälle, on todellakin pieni
kuningaskunta, jos ken oikea hänet löytää. Mutta liianpa usein
valitettavasti käy niin, että kuningaskunta pannaan kortin varaan ja
menetetään. Siten kävi ainakin sillä kertaa.
Siihen aikaan oli vielä sellainen tapa, että vanhemmat, huomattuaan
miehen, joka heidän mielestänsä saattoi tarjota turvallisen aseman
heidän lapsilleen, sanoivat tyttärelle: "Olisi suotava, että sinä
ottaisit mieheksesi sen ja sen." Eikä noista pienistä kiharapäistä
monikaan uskaltanut panna vastaan. Minä en ainakaan uskaltanut. Olin
siihen aikaan peräti lapsellinen ja omaa tahtoa vailla. Luonteeni
kehittyi vasta myöhemmin. -- Minä itkeä tihustelin, kuullessani,
että minusta tulee sinun vaarisi rouva; vielä enemmän itkin häitten
edellisenä yönä. Mutta uudet olot tempasivat minut pian mukaansa, ja
sitä paitsi täytyi vaarisi lähteä leiriin jälleen pari päivää häitten
perästä. Vasta sitten kun hän sodan loputtua palasi kotia, vasta sitten
minä sain selville yhtä ja toista, joka heitti synkkiä varjoja minun
elämääni ja samalla ikäänkuin polki tahraisia jälkiä minun ajatusteni
tiehen.
Sinä iltana, jolloin hän palasi kotia, hän oli juonut paljon eikä ollut
selvä, minunkaan huoneeseeni tullessansa. Hän huomasi minun rupeavan
pelkäilemään häntä, ja hänen kunniakseen minun on sanominen, ettei
hän ollut tungettelevainen, vaan koetti hienolla ja huomaavaisella
käytöksellä saavuttaa luottamukseni. Sen hän saavuttikin, jopa
verrattain piankin, vaikka usein horjahtuikin seuraavina vuosina.
Juotuansa joskus enemmän kuin sieti oli hän niin varovainen, ettei
lainkaan lähestynyt minua.
Tuossa hänen kehittyneessä kainotuntoisuudessaan oli jotain, joka aina
liikutti minua. Mutta eräänä päivänä tuli luokseni muuan köyhä, nuori
tyttö, kivenkovaan vaatien elatusrahaa lapselle, joka oli yhtä paljon
hänen kuin miehenikin. Silloin kaatui jalkaini alta viimeinenkin tuki.
Siitä päivin olin tympeä, en välittänyt mistään, en siitäkään,
mitä talossa pian oli tapahtuva. Tunsin hervahtaneeni, eikä ollut
minulla voimaa kohota jaloilleni jälleen. Tunsin olevani solvattu,
vääryyttä kärsinyt, kummastellen vain, ettei suru syvemmin minua
paina... Sittemmin huomasin syyksi siihen sen, etten ollut milloinkaan
rakastanut häntä.
Elämälläni ei ollut mitään päämäärää; minä elelin vain, kunnes sinun
isäsi syntyi maailmaan. Silloin oli elämällä jälleen arvoa minun
silmissäni.
Luulenpa, että joku, melkein rakkauden tapainen tunne lapsen isää
kohtaan oli herätä minussa silloin kun tuo pieni, parkuva olento
pantiin minun viereeni. Mutta sinä iltana, minun luokseni tullessaan,
oli Heine juonut runsaasti -- hänen hengityksensä oli viininhöyryistä
hehkuvan kuuma, sen tunsin, hänen kumartuessaan minun vuoteeni yli,
-- ja silloin minä sysäsin hänet luotani... minä tiedän sysänneeni
lujaa... ja siitä päivästä oli sydämeni sulkeissa hänelle.
Kului aikaa puolen vuoden verran. Kerran istuin lastani tuuditellen...
Silloin sattuivat silmäni erääsen ilmoitukseen sanomalehdessä.
Näen sen vielä, niinkuin se olisi ollut vasta eilen edessäni. Se
piirtyi selittämättömällä tavalla mieleeni. Näin siinä luki: "Nuori
soittotaiteilija, liiallisesta työstä ylenmäärin rasittunut, haluaa
täysihoitoa jossakin suuremmassa maakartanossa lähellä Pohjanmerta.
Tarjoaa vain niukan korvauksen. Saada vapaasti soitella, siinä ainoa
vaatimus."
En osaa sanoa, mikä se minut tuohon kiinnitti; mutta niinkuin välisti,
vanhaa laulua kuullessaan, äkkiä alkaa ikävöidä lapsuutensa päiviä,
samoin rupesin minäkin yht'äkkiä ikävöimään musiikkia... säveliä,
jotka voisivat soittaa pois tyhjyyden mun ympäriltäni ja tuoda sijaan
murusenkaan elämän riemuisaa juhlaa.
Kumma kyllä -- Heinekin, joka ei suinkaan ollut musikaalinen, otti tuon
ilmoituksen varteen, näytettyäni sen hänelle. Hän lähetti vastauksen,
eikä kulunut kahta viikkoakaan, niin jo saapui vieras taloon.
Matkatamineita ei hänellä sanottavaksi ollut: viululaatikko vain ja
vanhassa käsilaukussa vaatteita ja kirjoja. Kalpea hän oli ja laiha.
"Pulahdus Pohjanmereen tekee häneen hyvää", sanoi Heine, "sen hän on
näköinenkin". En osaa sanoa, lapsi, oliko hän todella kaunis; _minun_
mielestäni kyllä, mutta muitten tuskin. Oikeastaan en minä hänestä,
hänen tullessaan sisään, nähnyt muuta kuin silmät. Ne loistivat ja
hymyilivät, nuo silmät, ne lämmittivät ja elähyttivät minua! Pelkät
silmät minä näin, silmät, jotka värähtelivät kuin viulunkielet...
Kuullessani hänen viuluansa täytyi minun ajatella hänen silmiään, ja
kun minä nuo silmät näin, täytyi minun ajatella hänen viuluansa. Minun
ei tarvitse selittää tätä sinulle: sinä ymmärrät sen siinä määrin kuin
itsekin rakastat.