suuttumuksen tunne sitä naista kohtaan, joka tyhmänrohkeassa
vallattomuudessaan oli vähällä saattaa turmioon hänen poikansa, ja tämä
tunne täytti hänet, kun hän kiireisin askelin astui alas uimahuoneen
ovea kohti.
Inga tuli ulos taluttaen poikaa kädestä. Kai riensi heti häntä vastaan
huutaen: -- Äiti, äiti! Jos tietäisit, kuinka hauska meidän on ollut!
Minä olin vedessä ja olin hukkuvinani, ja Fenris pelasti minut.
Hän käänsi pienet, innostuneet kasvonsa äitiinsä päin, turhaan
tavoitellen hymyä hänen huuliltaan. Sitä ei tullut. Äiti pyyhkäisi vain
kädellään pojan märkää tukkaa, kylmästi vastaten Ingan tervehdykseen.
-- Eikös se ollut sukkela temppu, minkä Fenris teki, äiti?
-- Oli niinkin. Eläin käsittää velvollisuutensa välisti paremmin kuin
ihminen, -- vastasi tohtorinna, heittäen syrjäisen katseen Ingaan.
-- Fenris retuutti minua niin, kun päästiin rantaan, äiti! Ja yhä hän
sittenkin vielä retuutti, -- jatkoi puhelias piltti.
-- Niin, minä näin sen kyllä, -- sanoi tohtorinna verkalleen, Ingaan
kääntyen. -- Minä näin kaikki noilta särkiltä, ihmetellen koko ajan,
kuinka ventovieras uskaltaa niin tyhmänrohkeasti leikitellä muitten
lapsen kanssa.
Veri hulvahti Ingan poskiin. Mutta toinen jatkoi:
-- Rajun mieliteon tähden te panitte alttiiksi lapsen hengen, lapsen,
joka oli teidän _huostaanne uskottu_. Ei ollut teidän ansionne, että
huima yritys onnistui.
-- Eikö? Kenenkä sitten, jos saisi tiedustaa? Ettehän toki -- Inga
nauroi hilpeästi -- ettehän toki täyttä totta luule siinä mitään
vaaraa olleen? Minähän olin köysillä sitonut meidät kaikki kolme
uimahuoneeseen kiinni: ennen olisivat köydet katkenneet, ennenkuin
mikään tapaturma olisi ollut mahdollinen.
-- Teille olisi saattanut sattua suonenvetoja vedessä... on semmoista
ennenkin kuultu... ja kuka silloin olisi pelastanut pojan?
-- Sellaisia sattumia en ole ottanut lukuun, -- vastasi Inga lyhyesti.
-- Ette suinkaan. Mutta mennä lapsen kanssa kovaan tyrskyyn, pitämättä
huolta siitä, että apua olisi tarvittaessa saatavana, se on lievimmin
sanoen ajattelematonta, jotten sanoisi tunnotonta.
-- Jo riittää! Hiukan uhkarohkeata, sen saatan myöntää, mutta
tunnotonta... tuo on sentään liian naurettavaa! Mitäpä iloa sitten
elämästä olisikaan, jos aina pitäisi jok'ikistä asiata punnita puoleen
ja toiseen? Äkkinäiset päähänpistot, ne ne juuri virkistävät ja ovat
niin mieluisia.
-- Te saatte tehdä, niinkuin mieleenne milloinkin pistää, kun asia
koskee teitä itseänne, neiti, mutta vastaisen varalta minä pyytäisin
menettelemään toisin, kun asia koskee minun lastani.
Inga kääntyi kiivaasti ympärinsä. Nuo sanat kuuluivat loukkaukselta,
ja ilmeisesti ne oli siinä tarkoituksessa lausuttukin, sillä jok'ainoa
sana oli terävä kuin naskali, ja huulet, joilta ne läksivät, olivat
melkein verettömät suuttumuksesta.
Hän oli juuri antamaisillaan tulisen vastauksen, mutta tuo "minun
lapseni" oli lausuttu sillä tavalla, että se suuntasi hänen ajatuksensa
toisaanne ja riisti häneltä kerrassaan aseet.
Hänelle alkoi selvitä, mikä pohjaton määrä syvälle suljettua
luulevaisuutta piilee tuon suuttumuksen takana, ja äkkiä hän tunsi
olevansa syyllinen.
Lempeästi, melkein rukoilevasti hän laski kätensä tohtorinnan
käsivarrelle sanoen: -- Mieleni on oikein paha, että säikytin teidät.
Vast'edes olen varovaisempi Kain kanssa enkä milloinkaan ota häntä
mukanani uimaan.
-- Hoo! Kyllä hän jo itse pitää huolen siitä, että pääsee mukaan. Tehän
osaatte vetää lapsia puoleenne, -- virkkoi hän kylmästi ja ynseästi. --
Katsokaas vain, kuinka hän pelkää, ettei suinkaan jäisi teistä erilleen.
Inga katsahti alas poikaseen: nuo suuret silmät ne kauhistuneina
tarkastelivat milloin toista, milloin toista, ja kasvoissa alkoi
arveluttavissa määrin värähdellä itkun oireita, kunnes poikanen
neuvotonna sieppasi Ingaa hameesta kiinni.
-- Kuulepas, Kai! -- sanoi Inga, kumartuen hänen puoleensa. -- Pidäpäs
huolta, että Fenrisin turkki kuivaa päivänpaisteessa, muutoin se saa
luuvalon koipiinsa. Juoksenteles nyt kiireesti sen kanssa särkillä, me
tulemme sitten perässä.
Poikanen päästi hänet samassa ja juoksi vihellellen pois, koira
mukanaan.
Inga kääntyi tohtorinnaan sanoen:
-- Te puhutte, niinkuin luulisitte minun tahtovan houkutella teiltä
poikaa pois. Se ei ole milloinkaan ollut tarkoitukseni.
-- Ei tässä tarvita mitään puolusteluja. Pian on houkka houkuteltu,
kun omakin mieli tekee, -- virkkoi tohtorinna torjuen ja lisäsi
sitten sanomattoman katkerasti: -- Poika ei sitä paitsi ole koskaan
ollut oikein omanani. Hän otettiin minulta pois, ennenkuin kykeni
ymmärtämäänkään.
-- Olisipa hän ollut minun poikani, ei olisi häntä ikinä otettu minulta
pois.
Tohtorinna hätkähti. Häntä hämmästytti tuo luja varmuus toisen
ehdottomassa huudahduksessa.
-- Saattaa olla, -- sanoi hän lauhkeammin. -- On olemassa ihmisiä,
joilla on tavallista enemmän tarmoa. Heillä on senvuoksi suurempi
vastustamisenkin kyky. Minä en ole niitä... Niin, minä poikkean tähän,
-- hän pysähtyi kalamökin edustalle, -- täällä on emäntä sairaana. Minä
lupasin käydä peräämässä hänen lapsiaan. Tule, Kai! Sinä pääset mukaan.
Kai tuli heti, hattu kallellaan toisella korvalla, ja pisti pienen
kätensä äidin käteen.
-- Mennäänkö Kala-Lassin mökkiin? -- kysäisi hän kiihkeästi.
-- Mennään.
-- Minä lähden kotia, -- sanoi Inga, ojentaen kätensä jäähyväisiksi.
Käsi, jonka hän vastaanotti, oli kylmä ja kapea. Se tuli hyvin
epäröiden, mutta puristukseen vastattiin puristuksella. Silloin Inga
loi rehellisen katseensa tohtorinnan silmiin ja sanoi vilpittömästi:
-- Voittakaa poikanne takaisin. Teidän on helppo tehdä se. Äidillä on
ensimmäinen oikeus, ja äidillä on suurin voimakin.
Ja vastausta odottamatta hän kääntyi kiireesti pois ja läksi astumaan
kylän kautta kotiansa kohti.
Mutta tohtorinna jäi seisomaan, ajatuksiinsa vaipuneena. Toisen
sanat olivat herättäneet valveille hänen uinuvan tarmonsa, ja hänen
veltostunut tahtonsa oli elpynyt.
Pannessaan sinä iltana poikaansa nukkumaan hän ei tyytynyt siihen, että
huolellisesti kääräisi peitteet hänen ympärilleen, niinkuin ennen, vaan
jäi istumaan vuoteen laidalle ja katseli häntä, kääntämättä silmiänsä
pois.
Poikasta nukutti kovin, mutta tämä näky oli hänestä niin uutta
ja kummallista, että hänen tuontuostakin täytyi nostaa raskaita
silmäluomiansa, nähdäkseen, istuuko äiti siinä yhä vielä.
Niin, siinä hän istuu. Ja hän istui istumistaan. Joka kerta kun poika
vilkaisi häneen pienillä, unisilla silmillään, hän nyökäytti päätään,
tyynesti myhähtäen, ikäänkuin olisi puhunut: "Ole rauhassa. Täällä minä
olen sinun luonasi."
Ja Kai nukkui, tuntien jotain, mitä hän ei milloinkaan ennen
ollut tuntenut... Hänessä oli hämärä haave jostain rauhaisasta ja
mieluisasta... Siinä oli tyyntä ja levollista oloa... onnellista,
lapsellista luottamusta... sanomatonta turvallisuuden tunnelmaa...
* * * * *
Tohtorin pienessä puistossa astuskeli Kai muutama päivä sen perästä
monta kertaa nurmikon ympäri, kädet selän takana, syvissä ajatuksissa.
Hattu oli tavallisuuden mukaan niskassa, mutta siniset silmät, joissa
oli niin pitkät, mustat ripset, katselivat mietiskellen maahan.
Hänelle oli viime päivinä tapahtunut jotain, jonka hänen pienet aivonsa
kyllä olivat vastaanottaneet, mutta eivät osanneet saada selville.
Sinä päivänä, jolloin hän oli ollut vedessä Fenrisin kanssa ja sitten
käynyt Kala-Lassin mökissä, oli äiti ollut niin hyvä hänelle, että
pieni sydän vieläkin ilosta hyppelehti hänen muistellessaan sitä.
Äiti oli kotimatkalla ollut hevosillakin hänen kanssaan! Ja illalla
sitten ei äiti, häntä levolle pannessaan, tyytynytkään siihen, että
huolellisesti kääri peitteet hänen ympärilleen ja suuteli häntä, hyvää
yötä toivottaen, vaan jäi istumaan vuoteen laidalle, kunnes hän oli
nukkunut.
Seuraavana aamuna hän oli herännyt niin iloisena, ja silloin oli äiti
taas istunut hänen vuoteensa vieressä, mutta hän oli nähnyt äidin
itkeneen, eikä tiennyt miksi. Hän ei uskaltanut kysyä, sillä äiti
suuttui aina, kun poika näki hänen itkevän. Siksipä hän kätki päänsä
pieluksiin eikä tahtonut nähdä sitä ensinkään. Mutta tänä aamuna ei
äiti suuttunutkaan, päinvastoin suuteli häntä monta kertaa ja leikki
hänen kanssaan, pukiessaan häntä. Pojasta tuntui, ettei hän enää
ensinkään pelkäile äitiä.
Ihan päivänpaisteisessa mielialassa hän käyskenteli sitten pihalla,
syötti kananpoikia, ajoi ankat lampeen ja juoksenteli kilpaa Fenrisin
kanssa, heittäen senkin seitsemän mukkia ja kuperkeikkaa.
Mutta kun hän myöhemmin aamiaispöydässä haasteli eilisistä
seikkailuistaan, oli isä ääneti, ei edes katsahtanutkaan häneen,
sanoihan vain, että pöydässä pitää istua siivolla. Isä oli viime
aikoina yleensäkin käynyt niin kummalliseksi; hän oli ihan toisenlainen
kuin ennen: ei isä enää milloinkaan nostanut häntä selkäänsä eikä ollut
hevosilla hänen kanssaan, ja milloin Kai koputti isän oveen, kuului
sieltä aina: "Isällä ei ole aikaa nyt."
Kai huokasi syvään, sydämensä pohjasta. Hän toivoi niin hartaasti, että
isällä taas olisi aikaa.
Mutta sitten tapahtui se kaikkein kummallisin asia. Eilen, hänen
istuessaan päivällispöydässä isän ja äidin välissä, kuten ennenkin,
olivat isä ja äiti olleet ihan ääneti, ja kun ei Kai millään tavoin
saanut isäänsä myhähtämäänkään, oli hän ajatellut: "Äiti on varmaankin
ollut hyvin paha isälle, koskapa isä näyttää noin tuikealta." Ja
muistaessaan, kuinka hänelle itselleen aina annettiin anteeksi, kun
vain pyysi, virkkoi hän yht'äkkiä, rohkaisevasti katsellen heitä
kumpaakin vuorotellen: "Kyllä äiti mielellään pyytää anteeksi." Silloin
oli isä luonut häneen ankaran katseen ja sanonut, että mitä lörpötystä
tuo on; aikaihmisten ei tarvitse milloinkaan pyytää anteeksi. Mutta --
sen oli Kai ihan selvään nähnyt -- isä oli ollut punainen kasvoiltaan
tuota sanoessaan. Ja sitten oli istuttu taas ihan ääneti.
Kai tiesi, että nyt on ukkosta ilmassa, mutta ei voinut käsittää miksi.
Vaistomaisesti hän tunsi, että jos vain isästä ja äidistä tulee hyvät
ystävät, niin sitten on kaikki hyvin.
Hän oli niin paljon mietiskellyt tuota asiata, että oli unohtanut
syömisenkin, ja niinpä tapahtui, että hän äkkiä, ikäänkuin ehdottomasta
mielijohteesta, oli ottanut heitä kädestä ja aristellen pannut heidän
kumpaisenkin kädet yhteen.
Mutta kumpikin oli nykäissyt kätensä niin äkisti takaisin, että Kai oli
ihan säikähtänyt, ja isä oli sanonut vihaisesti: "Istu hiljaa pöydässä,
poika!" Ja pannakseen enemmän painoa sanoilleen hän oli nipistänyt
häntä korvalehdestä. Kai oli ruvennut itkemään, ja sitten oli hänet
jotenkin tylysti pantu toiseen huoneeseen.
Mutta äiti, joka aina oli ankara eikä koskaan puhutellut häntä, milloin
Kai oli ollut tottelematon, äiti oli mennyt hänen perässään ja ottanut
hänet syliinsä ja lohduttanut häntä, kunnes hän oli lakannut itkemästä.
Ja silloin oli poika kietonut kätensä äidin kaulaan ja nyyhkytellen
sanonut: "Äiti, äiti! Miks'ette te tahdo olla hyviä ystäviä!" Silloin
oli äiti katsonut häneen niin kummallisesti ja sanonut: "Sitä sinä et
ymmärrä, poikaseni; älä kysele sitä minulta milloinkaan."
Ja sitten he olivat itkeneet yhdessä, äiti ja hän...
Tämä kaikki oli varsin merkillistä, mutta merkillisintä kaikesta oli
se, ettei hän enää yhtään pelkäillyt äitiänsä. Sitä vastoin tuli hän
joskus katsahtaneeksi hiukan arkaillen isäänsä, milloin tämä palasi
kotia vakavana ja harvapuheisena. Isä kun tähän asti oli ollut hänen
lyhyen elämänsä päivänpaiste, se, johon lapsi koko pienen sydämensä
uskalluksella oli kiintynyt, niin rupesi hän nyt ikävöimään isäänsä,
niinkuin muisti ikävöineensä häntä silloin kun isä oli matkoilla.
Mutta nythän isä ei ole matkoilla, eikä Kai itsekään tiennyt mitä
ikävöitsee... Hän ei tiennyt ikävöivänsä sitä lujaa, lämmintä
rakkautta, joka tähän asti oli häntä vaalinut ja jonka hän nyt
hämärästi tunsi ikäänkuin karttelevan häntä.
Hän pysähtyi keskelle puutarhan käytävää, pienet kädet selän takana, ja
kummallisen syvämietteinen ilme kasvoilla.
Fenris, tottumaton kun oli näkemään nuorta herraansa noin ajatuksiin
vaipuneena, asettui hänen eteensä, leveä selkä suoraan päivää kohti,
ja alkoi kiivaasti heilutella häntäänsä. Kun siitä ei lähtenyt
apua, ojensi se käpälänsä. Sitä ei otettu vastaan, ja se hervahti
takaisin maahan. Mutta silloin loppui Fenrisiltä maltti kerrassaan.
Se mörähti äkäisesti, niinkuin olisi tahtonut sanoa: "Mikähän sinua
oikeastaan vaivaa?" Ja Kai ymmärsi heti, mitä toinen tarkoittaa,
mutta hän oli oppinut varovaisuutta äidiltään ja sanoi verrattomalla
arvokkaisuudella: "Sitä sinä et ymmärrä, Fenris; älä kysele sitä
minulta milloinkaan."
Tohtori tuli samassa portaille ja, nähtyään pojan seisovan hiljaa, meni
hänen luokseen.
Hän katsahti tutkistellen pojan kasvoihin, jotka kääntyivät häntä
kohti, ja hämmästyi tuota aikaihmisen ilmettä niissä. Sanaakaan
sanomatta isä otti häntä kädestä ja astui hänen kanssaan nurmikon
ympäri kerran... ja toisen... yhä vain ääneti.
Pojasta tämä tuntui sangen juhlalliselta, mutta äkkiä hän rohkaisi
mielensä ja virkkoi päättävästi: -- Isä, miksi sinä olet suutuksissa
äitiin?
Tohtori hätkähti. Ensi kertaa selveni hänelle, että hän seisoo
vaarinottajan silmäin alla, että hänellä on vierasmies omassa
talossaan... alaikäinen, pieni vierasmies, mutta sittenkin todistamassa
jännitettyjä, onnettomia oloja isän kotielämässä.
Tähän asti ei Kai ollut johtunut hänen mieleensäkään. Hän oli ylipäänsä
vain ajatellut omaa itseänsä, omaa sisällistä, raastettua tilaansa,
omaa valtavaa intohimoansa.
Hänen sielussaan ei ollut sijaa millekään muulle kuin rakkaudelle
tuohon naiseen, jonka hän ainaiseksi oli sydämeensä sulkenut. Pikemmin
hän oli viime aikoina, poikaansa katsellessaan, nähnyt lapsessa
vieläkin yhden esteen, vieläkin yhden juovan, joka erottaa häntä tuosta
naisesta. Ja tämä ajatus se hänen tietämättänsäkin oli, osaltaan
sekin, vaikuttanut siihen, että hän oli ruvennut poikaansa kohtelemaan
toisella tavalla kuin ennen.
Nyt hän äkkiä alkoi katsoa asiata toiseltakin kannalta. Hän ymmärsi,
että hänen onnettomat välinsä saattoivat arveluttavalla tavalla
vaikuttaa poikaan ja haitata tunne-elämän terveellistä kehitystä
hänessä.
Ja hänen entinen hellä huolenpitonsa heräsi jälleen entiseen voimaansa.
Tuo omituinen kysymys, mutta vielä enemmän nuo silmät, jotka niin
yksinkertaisesti katsoivat isään, osoittivat hänelle, että lapsen
päässä pyörii ajatuksia, mahdottomia hänen hallita. Sanain takaa
kangasteli ilmeisesti mietintää.
Nelivuotias lapsi, joka mietiskelee! Suunnilta pois...
Mitä murheita koituukaan siihen kotiin, missä noin pienet aivot
ajatuksiin vaipuvat!
Ja nyt Kai, hänen ylpeytensä, hänen silmäteränsä, joka vielä muutama
kuukausi sitten oli ollut kaiken raittiin ja lapsellisen elämänilon
heleä sointu, -- nyt Kai tuo esiin noita vakavia lauseita, joita hän
lapsissa vihasi.
Ja hänen oli siihen syy, hänen kokonaan siitä saakka kuin hän oli
antautunut rakkautensa valtoihin... ja samalla hänen vaimonsakin syy,
sillä tämähän oli pakottanut hänet tähän onnettomaan avioliittoon,
jonka yhä kasvava epäsointu nytkin jo näkyy jättäneen jälkiä lapseen.
Ja onnettomuus on käyvä yhä suuremmaksi, mitä vanhemmaksi poikanen
kasvaa ja mitä selvemmin hän alkaa asioita ympärillänsä ymmärtää.
Se on kivulloisesti jouduttava hänen kypsymistänsä ja verkalleen
myrkyttävä hänen sielunsa, kunnes hän vihdoin täysikasvuisena miehenä
käy tuomariksi vanhempainsa välille. Avutonna hän kerran on kohtaava
tämän onnettomuuden, jota ei mikään voi olemattomaksi tehdä ja joka ei
milloinkaan lievene.
-- Kai parka! -- sanoi tohtori ja hyväillen silitti pojan päätä. --
Pikku Kai parka!
Ja Kain silmiin kiertyi kyyneleitä, hän ei itsekään tiennyt miksi.
Jälleen astui isä nurmikon ympäri, pitäen poikaa kädestä. Tuntui
niinkuin mikä kuristaisi hänen kurkkuansa. Hän ei voinut puhua.
Heidän kulkiessaan portaitten ohi aukeni sisästäpäin ovi. Hänen
vaimonsa pysähtyi ensin hetkiseksi kynnykselle ja äänsi sitten: -- Kai!
-- ja vähän ajan perästä kovemmalla äänellä: -- Tule, Kai!
Kai aikoi noudattaa kutsua, mutta ei päässyt. Tohtori piteli
tietämättänsäkin poikaa kädestä lujaa, ikäänkuin ei aikoisi milloinkaan
enää päästää sitä irti. Taasen kutsui ääni, tällä kertaa pyytävämmin,
ikäänkuin houkutellen: "Kai! Kai!"
Kai nykäisi pientä kättään, mutta siitä ei apua. Silloin hän loi
silmänsä ylös isän värähtämättömiin kasvoihin ja virkkoi äkkiä: -- Kai
pitää äidistä! -- ja painolla hän vielä lisäsi: _Pitää!_
Silloin pääsi käsi irti, ja poikanen juoksi portaille.
Äiti otti pojan syliinsä ja puristi häntä lujasti rintaansa vasten,
ja olipa jotain taisteluun vaativaa siinä katseessa, jonka hän heitti
mieheensä.
Veri hulvahti silloin tohtorin kasvoihin, ja polttava luulevaisuuden
tunne, vihan sekainen, kiehahti hänessä.
-- Yritteletkö sinä saada poikaa minulta pois? -- kysäisi hän, astuen
lähemmäs.
-- Ethän toki enää tarvinne häntä, -- vastasi toinen terävästi.
Tohtori kalpeni.
-- Varo itseäsi! -- sanoi hän käheästi.
Vastaukseksi nosti tohtorinna poikaa korkeammalle ja puristi häntä
entistä lujemmin rintaansa vasten, uhmalla katsellen miestään.
-- Mitä sinä teet? -- sähähti tohtori, kykenemätönnä selittämään tätä
odottamatonta vastusta.
-- Otan omakseni mikä omaani on, -- vastasi toinen. -- Kyllin kauan
olet jo pitänyt häntä riistettynä minulta pois; nyt otan hänet takaisin.
Tohtori tuijotti häneen hämmästyneenä, sanatonna.
Koko heidän avioliittonsa aikana hän oli tottunut näkemään vaimossaan
pelkkää nöyrää, pelonalaista väistyväisyyttä. Vastustamista hän ei
ollut kohdannut milloinkaan, missään kohdassa; nuo tyynet silmät
eivät koskaan olleet katselleet häntä muutoin kuin arvatakseen hänen
vähimpiäkin mielitekojansa. Hänen vaimonsa koko olemus oli ollut
yhtä kiitollisuuden ilmettä siitä, että mies ylipäänsä sallii hänen
elää läheisyydessään. Vaimo itse oli käynyt tuohon halpaan asemaan,
jossa mies katselee häntä ylhäältäpäin. Miestä väsytti ja ärsytti tuo
koiranomainen uskollisuus, tuo orjattaren kiintymys, joka pikemmin
antautuu jaloin tallattavaksi kuin hyljättäväksi. Täten oli mies ollut
itsevaltiaan asemassa kodissaan hamaan tähän päivään. Hän muisti nyt
selvään, kuinka Inga Heine kerran heillä ollessaan ja nähdessään,
mitenkä siellä kaikki ääneti taipuu hänen, tohtorin, edessä, oli
kysäissyt vilpittömällä tavallaan, mutta samalla hienosti, ivallisesti
myhähtäen: "Oletteko te aina ollut ylimmäinen pappi, profeetta ja
kuningas omassa talossanne?"
Tohtori oli silloin puoliksi harmissaan kääntänyt puheen leikiksi,
mutta vähäinen itu siitä sittenkin oli jäänyt hänen mieleensä, ja hän
oli ajatellut, että toisin olisi ollut laita, jos hän, Inga Heine,
olisi ollut hänen vaimonsa! Hänellä kyllä olisi ollut oma kanta. Ja
kuinka mieluista olisi ollut panna ylivalta puolekkain hänen kanssaan!
Tämä itsevaltiaan asema, pohjanaan heidän avioliittonsa onneton
esihistoria, oli niin vähän hänen ihanteensa kaltaista, että hän usein
oli huomannut toivovansa uhkaa ja vastustusta tuon vahamaisen penseyden
sijaan. Mutta nyt, vastarinnan noustessa ensi kertaa, vieläpä sattuessa
hellimpään kohtaankin, nyt hän tunsi, kuinka vaikea hänen todellakin
on luovuttaa pientä osaakaan vallastansa, ja kuinka hänen monet
vaatimuksensa olivat jo menneet hänelle vereen: hän kuohahti, häntä
loukkasi sydänjuuria myöten tämä kuulumaton rohkeus, joka ilmeisellä
uhmalla uskaltaa vastustaa häntä.
Eikö juuri hän ollut tähän päivään asti ollut pojan sekä äitinä että
isänä? Oliko hänen vaimonsa koskaan pyrkinytkään saamaan poikaa
omaksensa?
Ja nyt hän seisoo tuossa ja puhuu oikeuksistansa!
Tohtori ei voinut salata itseltään, että hänen vaimonsa arvo kohosi
tästä hetkestä hänen silmissään, mutta samassa päätti hän myös olla
antamatta perää.
-- Mikä on oikeastaan tarkoituksesi? -- kysyi hän, katsoen vaimoansa
terävästi silmiin.
-- Pitää se, joka oikeuden mukaan omaani on ja jonka olen jo liiankin
kauan sallinut olla luotani poissa, -- vastasi hän, miehensä katsetta
väistämättä.
Inga Heine johtui väkisinkin tohtorin mieleen. Hän ei ole tässä ja
on sittenkin... hänen henkensä on saapuvilla... ja se se ikäänkuin
terästää heitä kumpaakin.
Heidän katseensa sävähtivät vastakkain, niinkuin iskee toisiinsa kaksi
säilää.
-- Tiedätkös, -- virkkoi tohtori, -- jos sinä jatkat tuolla tapaa, niin
tästä syntyy ankara ottelu!
-- Yhtäkaikki minusta, mikä siitä syntyy, -- vastasi toinen. -- Minä
pelastan vielä sen onnenmurusen, mikä minulla on jäljellä.
-- Mutta poika! -- huudahti tohtori, tarttuen portaitten käsipuihin,
niin että ne rysähtivät. -- Hänen onnensa toki ylinnä! Etkö sinä
käsitä, että meidän välinen taistelu murtaa hänen elämänsä?
Hän katsahti ensi kertaa Kai poikaan, jonka läsnäolon hän oli melkein
kokonaan unohtanut, ja hämmästyi pojan tuijottavaa katsetta, joka
kauhistuneena siirtyeli toisesta toiseen.
-- Pikku Kai parkaa! -- virkkoi hän, lähtemäisillään pois.
Mutta tuskin hän oli kääntänyt selkänsä, niin ei tohtorinna enää
jaksanut pidättäytyä. Koko hänen kytketty intohimonsa, koko tuo
rakkaus, joka ei milloinkaan ollut saanut osakseen vastarakkautta, koko
tuo sisimpiin suljettu katkeruus ja kalvava tuska, jota hän tunsi,
tietäessään miehensä rakastavan toista, -- kaikki se puhkesi nyt
ilmoille raivoisalla voimalla. Yhä lujemmin kietoen kätensä poikasen
ympärille hän huusi:
-- Minä korvaan hänelle... siitä saat olla varma... kaiken sen, minkä
sinä olet laiminlyönyt! Jokikinen hiukkanenkin mun rakkauttani on oleva
hänen... hänen yksin! Ja tiedätkös, mitä minä saan sijaan? Hänet minä
saan! Kokonaan, kaikkineen! Minkä jalansijan minä maata valloitan, sen
sinä menetät. Haa, sinä et tiedä, mikä voima äidillä on, kun hän tahtoo
voimaansa käyttää!... Ja tiedätkös, ken minulle tämän opetti? _Hän,
jonka olisi pitänyt olla sinun vaimosi!_
Viimeiset sanat ne lensivät kuin linkokivi hänen miehensä kasvoihin, ja
tohtorinna näki heiton sattuneen.
Ensi hetkessä hän melkein luuli miehensä lyövän häntä, mutta sitten
hänen ajatuksensa suuntautuivat toisaanne, sillä Kai kietoi äkkiä
kätensä äidin kaulaan, hennolla, vapisevalla äänellään huutaen
niin liikuttavan hellästi: -- Älkää olko... älkää olko suutuksissa
toisillenne!
Tohtori ei voinut kestää tuota. Hän kääntyi pois ja meni huoneeseensa.
-- Tätä ei voi puolustaa... ei ikipäivinä! -- mutisi hän, paiskaten
oven lujasti kiinni perässään.
Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen, sysäten sormet tuuheaan
tukkaansa. Hänen ajatuksissaan pyöri avioero. Eikö tämä yhteiselämä,
joka ei mitään yhteiselämää ole, -- eikö se ole onnetonta heille
kummallekin? Ja eikö olisi parempi saada se heti olemattomaksi?
Mutta Kai?... Pojastaan hän ei aio luopua. Ja toiselta puolen oli hän
tänä aamupäivänä ilmeisesti huomannut, että Kai yksin on se hinta, joka
hänen pitää vapaudestaan maksaa.
Ja niin hän siinä istui, kaksinkertainen tuska rinnassaan, neuvotonna,
aseetonna niitä kahta voimaa vastaan, jotka taistelivat hänessä ja
olivat melkein raastaa hänet näännyksiin.
Melkein tajuttomasti hän veti ulos pöytälaatikon ja otti esille vanhan
kirjan. Se oli päiväkirja hänen vankeutensa ajoilta. Hän selaili sitä.
Paljo oli siinä senaikuista toivottomuutta, paljo raskasmielisyyttä,
mutta ei katkeruutta. Se tuli vasta myöhemmin.