iltaan. Säveliä tulvi sen pienestä kurkusta, naksahtelevia,
täyteläisiä, sointuvia, niinkuin ei kaikupohjalla sen rinnassa olisi
ääriä ensinkään. Tohtori vihelteli hiljalleen, ja satakieli seurasi
heitä, lentäen oksalta oksalle ja yhä äänekkäämmin laulellen. Sen
tauottua hetkiseksi kuului vain puuhun jääneen sadepisaran tipahdus
maahan ja putoavain kukanlehtien hiljaista hivinää.
Tohtori seisahtui erään vanhan omenapuun alle ja taittoi siitä lehvän.
Kauan hän katseli kukkasia siinä ja pyyhkäisi tuolla pehmoisella lehti
viuhkalla poskeansa.
-- Mitä tällainen ilta teille muistuttaa? -- kysyi hän, katsahtaen
Ingaan, joka seisoi puistelemassa sadepisaroita oksilta alas.
-- En tiedä, -- vastasi hän. -- Siihen liittyy niin monta muistoa...
Siinä on niinkuin tuttuja lauluja... ja lempeitä sanoja... ja vanhoja
säveliä, joita sielu on joskus ennen kuullut.
Tohtori nyökäytti päätään.
-- Aivan niin: joita sielu on joskus ennen kuullut... Mutta missä se
niitä kuuli? Mistä tulee, että välisti kohtaa ihmisen, jota ei ole
milloinkaan ennen nähnyt, ja sittenkin tuntuu, kuin olisi yhteisiä
muistoja heillä?
-- Ja mistä, -- jatkoi Inga, -- mistä tulee tuo tunne, että jossain on
ennen oltu yhdessä?
-- Mitäpäs sympatia muuta on kuin entistä yhdessäoloa? -- sanoi tohtori
myhähtäen. -- Kaksi sielua on alinomaa elänyt henkistä yhteiselämää
ja työskennellyt yhdessä, mutta tietämättänsä. Minulla on aina ollut
sama ajatus kuin Platonilla: kaksittain sielut maailmaan luodaan.
Heidän pyrkimyksensä on löytää toisensa täällä maailmassa; se pantiin
heidän määräksensä sillä hetkellä kuin hengen saivat. He saattavat
päästä pitkälle ilmankin, mutta heidän maallinen onnensa riippuu siitä,
löytävätkö toisensa.
Hänen äänensä oli surumielinen. Inga ei uskaltanut nostaa silmiänsä:
hän tunsi tohtorin katselevan häntä.
-- Ettekö te usko sitä? -- kysäisi tohtori.
-- Uskon kyllä, -- vastasi toinen hiljaa.
Ääneti he astuivat edelleen, mutta hetken kuluttua tohtori leyhytti
omenapuun oksaa hänen kasvojensa edessä kysyen: -- Mitäs tämä
muistuttaa teille?
-- Se muistuttaa minulle juhannusyön hiljaisuutta, kun kaste laskee
maahan ja satakieli soittaa... se muistuttaa ikävöimistä kesäiltana...
Hän pysähtyi, mutta tohtori jatkoi:
-- Niin, ikävöimistä kesäiltana... lintuja, jotka pesäänsä tekevät...
kukkasia, jotka hedelmäksi heristyvät. Niin, minä tunnen tuon, minä
tunnen tuon! Kaikissa kukkasissa piilee muistoja, keväimen kukkasissa
semminkin!
-- Niin, kevään kukkasissa semminkin! -- huudahti Inga. -- Ei
mikään vedä vertoja lumiorvokeille, ei ainakaan minusta! Tuntuu
kuin ne sinertäisivät muistoista. Heti kun niitä kimppunenkaan
mulle tuoksahtaa, heti on edessäni päivänpaisteinen niitty ja
vihanta piennar, lumiorvokkeja täynnä. Ja itse minä silloin pienenä
tyttönä juoksen niitten keskessä ja kävelen tuntikausia auringon
valossa, poimien suuria vihkoja kotiin mummolle, joka hänkin pitää
lumiorvokeista.
-- Jatkakaa! -- puhui tohtori. -- Kertokaa vielä pienestä tytöstä
pientarella. Vai kerronko _minä_ mitä hänestä aattelen?
Inga katsahti häneen kummastellen ja nyökäytti päätään. Toinen jatkoi
hiljaisella äänellä:
-- Monta vuotta myöhemmin... minä näen samaisen pienen tytön istuvan
päivänpaisteisella pientarella, mutta hän on melkein täysikasvanut,
ja kaksi pitkää jalkaa piilee lyhyen hameen alla. Hän on vetänyt
jalat allensa, ja hattunsa hän sysää niskaan, ja niin hän siinä istuu
tuntikausia lumiorvokkien keskellä, ikävöiden ja unelmoiden. Hänellä on
hämärä tieto siitä, että hän tahtoo saada jotain tehdyksi maailmassa,
mutta ei itsekään tiedä mitä. Hänenkin elämällänsä on päämäärä, mutta
hän ei tiedä, millaisten taistelujen kautta hän on sen saavuttava. Ja
lumiorvokit tuoksuvat, ja iltakellot soittaa, ja rauha kätkee syliinsä
tuossa niityn ja aidan ja pientarella pienen tytön.
Inga kuunteli hengitystään pidättäen. Tuntui kuin nuo sanat
syleilisivät häntä ja jok'ainoa ilmaisisi, kuinka rakas hän on
tohtorille.
Hän sulki silmänsä puoleksi, heittäytyen onnentunteensa valtaan. Tietää
vain hänen kulkevan tuossa mun rinnallani omenapuitten alla, huomata
vain hänen pitävän minusta -- sekin on onnea!... Ja hedelmäpuista
putoeli alas valkoisia lehtiä... hiljaisena, hienona, vaisuna vihmana.
Inga tunsi niitten putoilevan hänen taipuneelle niskallensa ja liukuvan
vilpoisina alas kaulalle. Hän näki muutamain tarttuneen tohtorin
tuuheaan tukkaan, hänen pysähdyttyänsä kedon veräjälle ja otettuaan
päästä leveälierisen hattunsa, vilvoittaakseen otsaansa.
Tohtori laski kätensä veräjän säpille, mutta Inga ei avannut veräjää,
hän päinvastoin painoi sitä kiinni, ikäänkuin ei tahtoisi päästää häntä
ulos...
Puutarhan päässä johti veräjä aukealle niitylle, joka oli kartanon
aluetta ja josta solatie vei kauemmas niityn toisessa laidassa oleviin
taloihin.
Niin rehevä oli niitty, ettei olisi aavistanutkaan sen olevan vain
puolen peninkulman päässä Pohjanmerestä ja sen hietaisesta rannasta ja
kahisevista kanervista.
Lehmät loikoivat tiheässä apilassa, märehtien ja kelloansa kilautellen,
tuontuostakin ilmoittaen hiljaisella yrinällä ja murauksella, kuinka
hyvä heidän on olla. Pieni, ketterä peltohiiri puikahti heidän
ohitsensa ja katosi apilankukkain sekaan.
Inga oli pannut käsivartensa vanhalle pisteaidalle ja katseli ulos
niitylle. Lämmin hehku paloi mustissa silmissä. Astuminen oli nostanut
punan hänen poskiinsa, ja tulisen, etelämaisen veren kiehuessa hänen
suonissaan hän hengitti syvään lempeätä illan ilmaa. Tohtori katseli
häntä, kunnes veri kuumana hulvahti hänen ohimoilleen. Hänen täytyi
väkisinkin pidättäytyä ottamasta Ingaa syliinsä ja istahtamasta hänen
kanssaan kukkivain oksain alle, jonne satakieli kutsui laulullansa,
koko luonnon hengittäessä rakkauden juhlaa.
Äkkiä hän tempasi säpin auki, niin kiivaasti, että se teki kipeätä
Ingan käteen. Inga säikähti ja katsahti hämillänsä ylös.
Toista hävetti heti, ja hän kuiskasi:
-- Älkää olko pahoillanne! Älkää panko viakseni. Tämä on enemmän kuin
ihminen jaksaa kestää: Kulkee tuossa onnensa rinnalla ja on sittenkin
pakotettu heittämään sen tyköänsä... tuntee olevansa niin nuori ja
luja ja on raajarikko sittenkin... ei uskalla milloinkaan kuunnella
elämän laulua luonnossa, kesäisen illan ihanata runoa... aina vain
pakottautumista, tympeytymistä omilta intohimoiltaan! Se on enemmän
kuin Tantaloon tuskat... se on henkistä ruhjoutumista!
-- Sitä se on, -- jatkoi hän, kun ei Inga mitään vastannut. -- Kun
ihminen ei saa rakastaa ehjästi, täysin määrin, kun hän ei saa ottaa
omaan itseensä tuota suurta tunnetta, jonka nimi on rakkaus, -- kun
kaikki tuo oikeus on riistetty ihmisen elämältä, silloin on elämä
puoltaan vailla. Ihminen vetäytyy silloin kovan kuoren sisään tai
leikkelee palasiksi tunteitansa; hän puolentelee onnensa vaatimuksia,
hän tinkii pois ihanteitansa, ja joko hänestä tulee jokapäiväinen
olento, joka tympeänä alistuu oloihin, tai hän puree häkkinsä
ristikoita ja päästää voimattoman vihansa kuohahtamaan niitten yli,
jotka häkin hänen ympärilleen laittoivat.
-- Niinpä teidän sitten täytyy päästää se kuohahtamaan oman itsenne
ylitse, -- sanoi Inga melkein kiivaasti. -- Mieshän te olitte, vapaa
valitsemaan.
-- Siinäpä se, etten ollut vapaa valitsemaan, -- vastasi hän,
säpsähtäen tuskallista ilmettä toisen kasvoissa. Hän ei voinut kestää
sitä, että Inga ajattelee pahaa hänestä.
Hän otti hänen kätensä molempiin käsiinsä ja ikäänkuin hyväillen
silitteli mustelmaa, jonka veräjän säppi oli siihen tehnyt.
-- Lähdettekö vielä kerran kävelemään kanssani puutarhan kautta? --
kysyi hän. -- Minä kerron teille sellaista, josta teillä on surullinen
oikeus saada tieto. Inga nyökäytti päätään, ja he palasivat yhdessä
puutarhaan. Tyynesti ja luottavasti tohtori kertoi, mitenkä hän oli
koettanut irtaantua, mutta oli sitoutunut jälleen, mitenkä hän,
vaistomaisesti peljäten rakkauden joskus heräjävän, oli ollut valmis
karkaamaan omista häistänsä, mutta sitten jälleen tuntenut itsellään
olevan velvollisuuksia sellaista rakkautta kohtaan, joka ei ollut
kammonut häpeätä ja syyllisyyttä ja joka juuri siitä syystä oli
kietonut hänet kiinni tuhansilla siteillä.
Inga ei vastannut, kuunteli vain. Mutta kasvojen ilmeistä tohtori
huomasi tunnustuksensa poistaneen Ingasta yhden epäilyksen ja
saaneen hänet jälleen entiseen lempeään mielialaan, jonka tohtori
äsken niin äkkiä oli häirinnyt. Hän luki sen jok'ainoasta piirteestä
immen kasvoissa, heidän kävellessään edestakaisin omenankukkain
silkkikudelman alla.
He saapuivat jälleen veräjälle, joka oli jäänyt auki.
-- Lähtekää kanssani käymään solatietä! -- pyysi tohtori, Ingan
ojentaessa hänelle kättänsä jäähyväisiksi.
Solatie kulki tuossa edessäpäin, vieden metsän kautta maantielle. Se
oli vanhan valtioneuvoksettaren ylpeys. Hän itse oli rakennuttanut sen
pari kuukautta häittensä jälkeen muistoksi rakkaista fyeniläisistä
pensas-aidoista hänen kotikartanonsa tiluksilla, noista "elävistä
aidoista", joissa kasvaa syreenejä ja paimenensauvoja ja metsäruusuja,
keltaisia helokkeja välissä.
"Elämä on tuiki mahdotonta, ellei milloinkaan näe kukkivaa
pensas-aitaa". -- Niin hän oli sanonut, ensi kertaa ajellessaan
tiluksilla, ja silloin hän päätti rakentaa "fyeniläisen tien".
Hän pani liikkeelle koko talon väen, kaivatti ojia ja laitatti
aitauksia, istutti niihin paimenensauvoja ja syreenejä, helokkeja ja
ruusuja, pitäen huolta, että nuorilla taimilla olisi tuulensuojaa
viereisestä metsästä.
Sillä tapaa valmistui solatie, ja niitten kahdenkymmenen vuoden
kuluessa, mitkä mummo Heine oli itsevaltiaana hallinnut Klitholmassa,
oli se kasvanut niin reheväksi, että veti vertoja parhaimmallekin
Fyenin kukkakujalle.
Maantiellä ei vanhaa rouvaa nähnyt milloinkaan, ei ajelemassa eikä
kävelemässä, paitsi kirkkomatkalla ja moniaan kerran vuodessa silloin
kun hän kävi paikkakunnan yleisön yhteisillä päivällisillä. Mutta
solatiellä, jonka varrella oli tiheässä pensas-aitoja, solatiellä,
vanhan rouvan lempitiellä, jossa ilma lämpöisinä kesinä ikäänkuin
liikahtamatta leijailee ja lumi talvisin paksuina kinoksina kohoilee,
jossa kaikki laululinnut keväällä pesiänsä rakentelevat ja jossa on
niin hauska syksymmällä, jolloin sudenmarja pitkin piennarta luikertaa
ja lehti tuhansissa väreissä koreilee, -- siellä hänet talonpoika
välisti näki hiljaisena kesäiltana, kun kaste on vanginnut pölyn, joka
päiväsaikaan pilvenä kiirii pensas-aitain välissä. Silloin hän läksi
mieluimmin ilman päällysvaatetta, joskus sukankudin mukanaan, ilman
muuta päähinettä kuin valkeanauhainen tanu.
Vanhat kalastajan-eukot ja pienet talonpojan-tytöt joita hän kohtasi,
niiasivat yhtä syvään hänelle, ja ystävällisesti heitä kutakin vanha
rouva tervehti. Väliin hän sattui olemaan niinkin ajatuksissansa, ettei
huomannutkaan heidän kulkevan ohi.
Tavallisesti ei rouva Heine koskaan ollut hajamielinen, eikä kukaan
tiennyt, miksikä hän väliin kävi sellaiseksi solatiellä, mutta hänen
sieltä tullessaankin saattoi hänen kasvoillansa lukea omituisen,
muuanne vaipuneen ilmeen.
-- Mummolla on kunniaa solatiestään, -- virkkoi Inga, pysähtyen
metsäruusupensaan ääreen, joka oli pujottautunut kokonaiseen rikeikköön
syreeneitä ja helokkeja.
-- Niin, olen minä jo yhdenkin kerran ihmetellyt tätä hänen taitoansa,
-- sanoi tohtori, lisäten kohta sen jälkeen: -- Pidättekö te solatiestä
yhtä paljon kuin hänkin?
-- Minäkö? En. Minua miellyttää enemmän meri. Harvoin minä täällä
kuljen enkä silloinkaan kuin vähän matkaa. Tuntuu kuin ei saisi
kylliksi ilmaa täällä.
Hän heilutteli jälleen hattuansa nauhoista ja kiinnitti sen sitten
äkkiä vyöhönsä.
-- Enimmin meri minuakin miellyttää, -- virkkoi tohtori, -- sen
pahempi, sillä ne ihmiset ovat onnellisimmat, jotka pitävät solateistä,
se on varma, yhtä varma kuin sekin, että ihmisen luonne on sukua sille,
mikä on hänelle mieluisata.
-- Niin, mummo on sukua solatielle, joka juurtuu pienellä alalla ja
jossa kaikki hyvin menestyy, -- sanoi Inga, mutta tohtori huomasi hänen
äänensä painosta, että hänen ajatuksensa olivat toisaalla.
-- Mitä te ajattelitte? -- kysäisi tohtori, leikaten puukollaan
orjantappurasta oksan ja pistäen sen omenankukkain väliin.
-- Ajattelin tässä, mille _teidän_ luonteenne lienee lähintä sukua.
-- Se ei ole kärsiväisten eikä hempeitten sukuja, muutoin en olisi
milloinkaan puhunut teille, niinkuin äsken puhuin, -- sanoi tohtori,
pistäen ikäänkuin ajatuksissaan ruusunlehvän hänen hattuunsa. -- Jos
olisin jumalinen, niin kärsivällisesti vain mukautuisin oloihin, jotka
eivät ole muutettavissa, ja kainosti keräilisin niitä ilon murusia,
mitä elämällä vielä on minua varten jäljellä. Mutta luonteeni ei ole
rauhallisia luonteita; se on raskas ja luja; se sietää paljon tuskia,
mutta kärsimysten liikamäärälle siinä ei ole sijaa. Saattaisi käydä
niinkin, että se katkaisee kaikki kahleensa, jottei katkeaisi itse. Ja
sen minä sanon teille, -- hän tarttui Ingan ranteeseen ja puristi sitä
niin lujaa, että toinen oli vähällä parahtaa, -- sen minä sanon teille:
jos liikamäärä tulee, silloin salvat särkyy.
Hän päästi Ingan käden ja astui hilasta maantielle, kääntyi sitten
äkkiä ympäri otti Ingaa kädestä ja suuteli sitä kohtaa, missä kova
puristus oli ranteeseen jättänyt punaisen jäljen.
-- Armas pikku käsi! Siunattu pikku käsi! -- sanoi hän.
Ja niin hän läksi kiireesti astumaan maantietä.
Inga jäi seisomaan paikalleen. Hän sulki silmänsä puoleksi, kuten
ennenkin, ja hurmaavan onnen auvoisia aatoksia riemahti hänessä:
"Hän on minun, hän on minun! -- Ei kellään maailmassa ole oikeutta
häneen; minulla yksin!"
Ja mitä hän, Inga, tällä hetkellä välittää hänen vaimostansa ja
lapsestansa! Tänä iltana ei heitä ole olemassa hänelle. Eikö hänellä
ole rakkauden ikuinen oikeus rakastaa tuota miestä? Ja eivätkö he ole
toistensa omia tuon samaisen oikeuden nojalla? Eikö hän tiedä, että
tohtori kulkee ja ajattelee häntä, ajattelee, missä liikkuneekaan,
sairasvuoteen ääressä ja kotonaan? Ja eikö hän, Inga, ollut sulkenut
häntä sydämeensä, lämpimästi, uskollisesti... ainiaaksi, elämänsä iäksi?
Verkalleen hän kulki takaisin solatietä. Apilan ja ruohon tuoksu
lehahti häntä vastaan, ja satakieli lauloi hedelmäpuistossa.
Hänestä tuntui äkkiä, kuin olisi jotain epäsointuisata tuon linnun
äänessä. Tuntui kuin nuo lempeät sävelet viiltäisivät hänen sydäntänsä.
Puutarhan veräjälle tultuansa oli hänen mahdoton astua jälleen tuonne
kukkivain oksain alle. Hän kiersi polkua myöten puutarhan ja tuli
kartanon pihaan.
Pehtori oli kastelemassa pihan nurmikkoa; vanha rouva istui tuolissaan
kiviportailla katsellen hänen työtään.
Inga pysähtyi, jääden silmäilemään vesiletkun mutkia pehmoisella,
mehukkaalla ruoholla.
-- Tuoksuu niin raikkaalta, -- sanoi hän, nostaen silmänsä.
Pehtori kohotti kunnioittavasti hattuansa, mutta ei osannut vastata
sanaakaan, hän kun niin kovin oudostui omituista, kiihtynyttä ilmettä
neiden kasvoissa. Hän unohti letkun hoitamisen, niin että vihma
hulvahti pihalle.
-- Herran tähden, Frank, sulkekaa suihku! -- huudahti vanha rouva
portailta, ja Frank käänsi kiireimmiten letkun jälleen nurmelle.
-- Neiti on varmaankin käynyt solatiellä, -- sanoi hän. -- Tuotte
ruusuja tullessanne. Ja omenankukkia!
-- Niin, eikö ne ole somia! -- vastasi Inga, nostaen lehvät
kasvoilleen. -- Saattaako ajatella mitään niin hentoa ja nuorta?...
niin pehmeät värit ja niin hieno tuoksu!
Hän painoi kukkaset kuumille huulilleen ja suuteli niitä
suutelemistaan, ensin hiljaa, sitten yhä kiihkeämmin, ja silloin hänen
silmissään asui niin hehkuisa loisto, että se kokonaan saattoi hämille
sen, johon ne nyt sattumoisin olivat kääntyneet.
Noilta silmiltä ei pehtori sinä yönä saanut unta.
Mutta mummolla oli omat ajatukset siitä, kun Inga vähän ajan perästä
läheni häntä, pysähtyen portaitten alapäähän ja nojaten käsivarsillaan
kaidepuuhun. Mummo ymmärsi, että kirkas päivänpaiste noilla kasvoilla
on heijastusta jostain tapahtumasta, mutta hän tiesi myös, että varjoja
tulee jälkeenpäin! Hän oli jo huomannutkin niitä.
Neljännestunnin ajan hän odotteli, että Inga sanoisi jotain, mutta kun
toinen yhä vaikeni, nousi hän viimein hiljaa ja pani sukankutimensa
kokoon, lähteäksensä sisään.
Hän ei ollut niitä, joka vaativat luottamusta muilta. Hän tiesi hetken
tulevan, jolloin tuska ei enää jaksa olla ääneti, ja tyynesti hän
odotteli sitä. Hänellä oli tiedossaan yrtti, joka syventää haavan
ja samalla hennosti sitoo sen, ja hän päätti käyttää sitä. Mutta
toistaiseksi hän oli vaiti.
-- Menetkö sisään jo? -- kysyi Inga.
-- Kastetta laskee liian runsaasti tänä iltana. Minun alkaa olla vilu.
Etkö lähde mukaan?
Inga ei liikahtanut.
-- Oletko milloinkaan nähnyt näin ihanaa iltaa? -- kysäisi hän vain.
Mummo kääntyi ovessa.
-- Tuletko? -- kysyi hän vielä kerran.
-- Kohta, -- vastasi Inga, mutta nuo sanat tulivat niin kaukaa... Ne
ikäänkuin soluivat ulos ja kuolivat pois valoisain öitten haaveilevaan
hiljaisuuteen.
* * * * *
Oli kuuma kesäpäivä. Vinha tuuli puhalsi lounaasta. Pohjanmerellä kävi
kova aallokko, hyrskyten kauas yli rantavallin melkein uimahuoneeseen
saakka, joka oli rakennettu tynnyrien varaan hiekalle. Se tuli
puuskahdellen, hypähdellen, niin poikamaisen vallatonna, ja vetäytyi
sitten verkalleen lähenteleiden takaisin mereen.
Inga seisoi uimahuoneen ovella, pitäen kädestä kiinni Kai poikaa,
Fenris vieressään. Hänellä oli kolme köyttä kädessä: yksi oli kiedottu
hänen omille vyötäisilleen, toinen pojan ja kolmas Fenrisin ympärille.
Köysien toisen pään hän oli huolellisesti sitonut uimahuoneen
portaisiin.
Tuuli hulmutti hänen vaaleata uimapukuansa ja pöyhötteli hänen lyhyttä
tukkaansa.
-- Nyt saa Fenris näyttää taitoansa! -- sanoi Inga iloisesti. -- Nyt
minä otan sinut selkääni, Kai, ja niin mennään yhdessä veteen. Kun
aalto tulee, huuda sinä silloin Fenrisiä; jos siitä mihinkään on,
silloin se ui sinun luoksesi ja vie sinut maihin.
Kai paukautti käsiänsä ja hyppäsi korkealle riemuissaan.
-- Voi kuin on hauskaa! Voi kuin on hauskaa! -- huusi hän, vierien
hiekassa.
Hän näytti pieneltä tontulta, ruumiinmukaisissa uimahousuissaan.
Ingan mielestä hän oli niin soman näköinen niissä, mutta Fenris oli
ilmeisesti harmissaan moisesta puvusta. Hän sysäsi useampia kertoja
poikaa varsin epäsuosiollisesti märällä kuonollaan, Kain heitellessä
kuperkeikkaa hiekalla. Inga nauroi, ja Kai nauroi, niin että kyyneleitä
vieri pitkin hänen pyöreitä poskiaan, eikä aikaakaan, niin he jo
piehtaroivat lämpöisessä hiekassa kaikki kolme.
Äkkiä Kai kietoi kätensä Ingan kaulaan.
-- Minä pidän sinusta niin paljon, -- sanoi hän niin varmasti. -- Ja
Fenris pitää ja. Meidän on aina niin hauska, kun sinä tulet. -- Ja isän
ja.
Inga veti hänen lämpöisen vartalonsa luokseen.
-- Sinä herttainen poika! -- puheli hän, suudellen lasta useamman
kerran. -- Sinä herttainen poika!
Kai ei ollut tottunut moisiin hyväilyihin. Hänen mielestään tämä nyt
oli erityistä suosionosoitusta. Hän painoi pienen päänsä Ingan rintaa
vasten, nauttien kuin pieni kili, joka lekottelee päivänpaisteessa,
ja sitten hän katsoi Ingaa rakkaasti silmiin vilpittömällä
lapsenkatseella, joka välisti saattoi olla niin kummallisen totinen.
-- Miks'et sinä ole Kain äiti? -- kysyi hän luottavasti.
Silloin Inga päästi hänet. Oliko kenties sama kysymys herännyt hänessä
itsessään, polttaen nyt hänen rintaansa, vaikk'ei hän olisi tahtonut
suoda sille sijaa siinä?
-- Miks'et sinä ole minun poikani...?
Hän oli vähällä purskahtaa itkemään tällä hetkellä, mutta hyppäsi ylös
ja sieppasi pojan mukaansa.
-- Katsos, Kai! -- sanoi hän, vetääkseen pojan huomion toisaalle
tuosta kummallisesta kysymyksestä, jonka toinen lasten tavallisella
itsepintaisuudella jo oli uudistamaisillaan. -- Katsos tuota kaunista,
viheriäistä aaltoa, joka tuolla tulee! Siihen me mennään. Nouse
selkääni nyt ja pitele kiinni. Nyt tulee hauska!
Hän juoksi takaperin veteen, tarttui lujasti köysiin ja veti ne
kireälle, valmiina aaltojen hyökkäyksille.
Ensimmäinen tuli. Vaahdoten ja hyrskyten, tuoreena ja suolaisena se
tulvahti heidän ylitsensä kuin kokonainen ulapallinen terveyttä ja
koetti palatessaan vetää heidät mukanaan tyrskyihin. Mutta Inga oli
tottunut pitämään puoliaan. Hän ponnisti jalat pohjaa vasten ja seisoi
tanakasti paikoillaan.
-- Kyllä minä sinut tunnen, lännen-ärjy, äijä parka!
Ja riemuissaan huusi poikanen: "Lännen-ärjy, äijä parka! Lännen-ärjy,
äijä parka!"
Mutta rannalla seisoi Fenris, haukkuen täyttä kurkkua tyrskyjä kohti.
-- Huuda nyt, Kai! -- sanoi Inga, toisen aallon tullessa. Ja Kai huusi,
minkä pienet keuhkot suinkin kestivät.
Fenris kuunteli ja juoksenteli ulvoen pitkin rantaa edestakaisin, mutta
kuultuaan pojan toisen huudon, entistä vielä kovemman, se syöksyi suin
päin veteen. Leveä rinta kilpenä tyrskyä vastaan se ponnisteli aaltojen
halki, peittyi hetkeksi kokonaan vaahtoihin, mutta yhä pitäen päätään
sitä suuntaa kohti, missä Kai oli, kunnes vihdoin saapui pojan luokse
ja tarttui häntä lujasti vyöhön.
-- Se oli oikein, Fenris. Vie maihin nyt! -- huusi Inga, nostaen pojan
sen selkään, päästämättä kumminkaan omasta kädestään häntä irti.
Ja pärskyen ja huohottaen ui Fenris maalle päin taakkoinensa. Mutta
maihin päästyänsä se heitti pojan alas hiekalle ja puisteli ja retuutti
häntä oikein tuntuvasti, siten ilmoittaen paheksuvansa tällaisia
tyhmänrohkeita vehkeitä, ja sitten se loi Ingaan niin musertavan
silmäyksen, että toinen oikein katuvasti virkkoi: -- Mutta, Fenris,
ethän vain liene pahoillasi minuun?
Fenris se vain murahti vastaukseksi ja retuutteli yhä edelleen poikaa,
jonka mielestä tila alkoi jo käydä vähemmin hauskaksi. Ingan täytyi
viimein astua väliin ja saada koira irti hänestä.
-- No Kai! Saas nähdä, kuka meistä ensiksi pääsee uimahuoneeseen,
sinäkö vai minä, sillä nyt pitää joutuin saada vaatteet ylle!
Ja Kai juoksi minkä jaksoi, Inga perässä.
Ovi sulkeutui, ja Fenris, puisteltuaan tuuheata turkkiansa, asettui
vahtimaan ulkopuolelle. Siinä se loikoi, pää syvällä etukäpäläin
välissä, raotellen silmiänsä aurinkoa vasten ja nähtävästikin aikoen
nukahtaa hiukan.
Hietasärkille kohosi kookas naisen vartalo, varjostaen kädellä
silmiänsä. Se oli tohtorinna.
Piilossa pursujen takana hän oli nähnyt koko tapauksen. Sitä todisti
hänen kasvojensa kalpeus.
Hän oli nähnyt noitten kolmen leikkivän ennen uimista hyvinä
kisakumppaleina. Hän oli nähnyt Kain niin äärettömän onnellisena
kavahtavan Ingan kaulaan, oli nähnyt, kuinka neiti oli painanut poikaa
syliinsä, tuo nainen, joka oli ottanut hänen miehensä!... Ottaako hän
häneltä nyt lapsenkin?
Katkera yksinäisyyden tunne oli kuni kylmällä kädellä kouristanut
häntä, mutta jättänyt heti sijansa vihan ajatukselle.
Sillä hetkellä kun Inga oli mennyt pojan kanssa aaltoa kohti, oli hän
ajatellut: Ottakoon vain meri heidät! Parasta lieneekin!
Hän ei tajunnut itsekään, kuinka ahdistava se tuska oli, joka täytti
hänet joka kerta kun aalto löi noitten kahden ylitse, ja hän näki,
kuinka pojan piti tarttua kiinni Ingaan, jottei aalto mukaansa
tempaisi; hän tunsi vain kurkkuansa kuristavan, joka kerta kun pojan
teeskennelty hätähuuto ennätti hänen kuuluviinsa. Mutta kun Fenris oli
päässyt rantaan lapsen kanssa, silloin hän purskahti valtavaan itkuun;
silloin vasta hän huomasi, kuinka suuri tuskansa oli ollut.
Siitä oli pitkä aika, kun hän viimeksi oli itkenyt. Hänen sydämensä
oli piintynyt, myötäänsä taistellessaan saadakseen puoleensa sitä
rakkautta, jota hän ei koskaan ollut saavuttanut. Nyt hän nyyhkytti
kuin lapsi.