tuokioisen verran luuli kaiken tämän olevan unta... kaiken, mitä
hän oli nähnyt ja tuntenut viimeisinä kuukausina... ja nyt hänen
pitää herätä. Mutta ovelta kuului koputus, ja silloin hän riemuiten
tiesi, että se, mikä tuolla ulkona on, ei ole unta, vaan elämän
täyttä todellisuutta. Ja kaikki pahat aavistukset hälvenivät, kaikki
painostavat tunteet sulivat tuohon yhteen riemuisaan ajatukseen. Nyt
saan nähdä _hänet_, saan kuulla häntä, saan pitää häntä itseäni varten
koko ihanan illan...
* * * * *
-- Sisään! -- sanoi vanha valtioneuvoksetar.
Ja sisään he astuivat, tohtorinna kuulumattomin askelin kuin varjo,
kaunis pää kallellaan ja ikäänkuin nöyrästi painuksissa, tohtori hänen
perässään, liikkeissään reippaana ja kasvoissa vaihtelevat ilmeet.
Hänen katseensa kulki hänen vaimonsa olkapään yli Ingaan ja tervehti
häntä jo kauan ennen kuin hän oli kättäkään antanut.
Ja tämä katse, joka salamana välähti tuuheitten kulman alta, ei jäänyt
vanhalta rouvalta huomaamatta, hänen verkalleen kohottautuessaan
tuolissansa. Silloin hän ymmärsi, että hänellä on vaarallinen
vastustaja tuossa tohtorissa, johon hän oli katsonut epäluulolla hänen
entisyytensä tähden, mutta samalla hän myös ymmärsi noitten silmäin
osaavan tenhota. Ja äkkiä hänen alkoi ahdistaa henkeä, niin että hän
tuskin sai sanotuksi "tervetultua", sillä uusi yskäkohtaus keskeytti
hänet.
-- Niin tulitte kuin kutsuttuna, tohtori, -- sanoi Inga, kiiruhtaen
auttamaan mummoa nojatuoliin jälleen. -- Mummo ei tahdo milloinkaan
tehdä mitään yskällensä, ja kuulettehan, kuinka ankara se on.
-- Ei se ole yhtään mitään, -- kuului vastalause nojatuolista.
-- Ei olekaan, -- nyökäytti tohtori rohkaisevasti päätään, -- mutta
sopisihan valtioneuvoksettaren sentään ottaa jotain mikstuuraa,
saadakseen sen pysymään alallaan.
Ja kohteliaasti hän istahti vanhan rouvan viereen, haastellen minkä
mitäkin, silloin tällöin vain pujauttaen puheeseensa tautia koskevan
tiedustelun.
Vanha rouva -- jolle kaikki lääkärit aina olivat olleet vastenmielisiä,
ja jonka mielestä neuvon kysyminen heiltä oli melkein pahinta mitä
maailmassa on, samalla kuin hän piti omia kotikeinojansa tuhannen
vertaa parempina kaikkia rohtoja -- hän alkoi nyt katsella suopein
silmin tätä lääkäriä, joka ei ensinkään pidä kyselyjänsä niin hirmuisen
tärkeinä. Hän ei huomannut, kuinka tohtori oli vähitellen saanut
selville kaikki, mitä oli tahtonut tietääkin.
Vanha rouva kääntyi huomattavan vilkkaana Ingan puoleen, joka istui
haastelemassa tohtorinnan kanssa akkunakomerossa.
-- Tulta tässä todellakin tarvitaan, -- virkkoi hän. -- enhän minä näe
ensinkään tätä ystävällistä herraa, joka vieressäni haastelee minun
kanssani.
Inga nousi ja laski uutimet alas. Sitten hän sytytti kattolampun pöydän
yläpuolella ja punaisen amppelin ruokasalin puoleisessa nurkassa.
-- Suitsua kanssa! -- virkkoi mummo. -- Älä unohda sitä.
Tohtori katseli ympärilleen huoneessa suurella mielihyvällä.
-- Kuinka täällä on somaa! -- sanoi hän useamman kerran.
-- Erittäin somaa, -- vahvisti tohtorinna.
-- Hauskaa kuulla, -- virkkoi rouva Heine. -- Sittenhän on minulla
toivo saada teitä useamminkin meille. Siirtäkääs tuolinne, hyvä rouva,
vähän lähemmäs minua, että oikein saan katsella teitä. -- Miltä teistä
tuntuu asua näillä seuduin? Te näytitte reippaammalta viimeksi täällä
käydessänne. Pohjanmeren tuuli kenties on teille liian voimakasta.
Hetken mietittyänsä tohtorinna vastasi verkalleen, silmiänsä
nostamatta: -- Kyllä kaiketi se on liian voimakasta.
-- Niin se melkein on minunkin mielestäni, -- virkkoi vanha rouva,
nyökäyttäen päätään tohtorille. -- Siinä kaiketi syy, miksi nuori rouva
harvoin menee mukaan merenrannalle.
Ja hän tarkasteli heitä kumpaakin älykkäillä, ruskeilla silmillään.
Tohtori nousi istuviltaan. Hänestä tuntui vähän tukalalta. Tohtorinna
vilkaisi ylös.
-- Siinä luullakseni _suurin_ syy, -- virkkoi hän samalla äänellä kuin
ennenkin.
-- Eiköhän sentään olisi viisaampaa totutella kylmään ja sen vuoksi
aina lähteä mukaan? -- äänsi vanha rouva, heittäen syrjästä silmäyksen
tohtoriin.
-- Kuka tottuu, kuka ei, -- pisti Inga väliin terävästi.
-- Sellaiset asiat ymmärtää tohtori parhaiten. Vai mitä sanotte,
tohtori? Pitääkö asettua vasten tuulta, milloin se puhaltaa, vai
pitääkö hyyristyä suojaan, vetoa varoen?
-- Se riippuu siitä, millainen luonto kelläkin on? -- virkkoi tohtori
jotenkin jyrkästi, ja hänen vaimonsa, huomatessaan, mihin suuntaan
keskustelu alkaa kääntyä, nosti arasti silmänsä. Puna lehahti hänen
poskillensa leviten alas kaulaan asti.
Oliko tuo hyökkäystä vai puolustusta? Hän katsahti tutkistellen vanhaan
rouvaan, jolla oli nuo pehmoiset, valkoiset kiharat ja suun piirteet
niin tarmokkaat.
Mummo nyökäytti rohkaisevasti päätänsä hänelle, kumartui sitten
eteenpäin tuolissansa ja sanoi, lyöden kämmenensä pöytään:
-- Ei saa milloinkaan hyyristyä suojaan; se on minun periaatteeni.
Kun myrsky tulee, niin sille pitää sanoa: Puhalla vain, minä seison
paikoillani.
Tohtorinna ei vastannut mitään, mutta siitä hetkestä saakka hän ja nuo
ruskeat silmät ääneti ymmärsivät toisiansa.
-- Täällä on niin kodikasta, -- virkkoi hän, siirtäen tuoliansa
lähemmäksi vanhaa rouvaa. Tämä puolestansa heti ymmärsi tohtorinnan
tahtovan tällä äänettömällä tavalla osoittaa kiitollisuuttansa ja
myhähti ystävällisesti. Yleensä hän näkyi päättäneen tunkeutua tuon
umpinaisuuden kylmän kuoren alle, tuon umpinaisuuden, jota useimmat
tässä nuoressa rouvassa vieroivat.
Hän istui hetken aikaa tarkastellen naapuriansa, katsahti sitten
uhitellen silmälasiensa ylitse tohtoriin ja virkkoi:
-- Tiedättekö, että teidän rouvallanne on varsin sievä profiili?
Tohtori, joka seisoi jalka kaminin ristikolla, kääntyi äkkiä ympärinsä.
-- Mitenkä? -- kysäisi hän.
-- Älkää näyttäkö noin tuimalta, -- virkkoi vanha rouva. -- Minähän
sanoin jotain mieluista teille. Istun tässä ja katselen teidän
rouvaanne, ja mieleeni muistuu Hebe, jonka Inga kerran muovasi kipsiin.
-- Niin vainenkin, tehän muovailette! -- sanoi tohtori, saadakseen niin
pian kuin mahdollista keskustelun kääntymään toisaanne.
-- Onko teidän atelieerinne tässä viereisessä huoneessa? -- kysäisi
tohtorinna, iloissaan hänkin tarttuen uuteen puheenaineeseen.
-- Tuollahan minä tavallisesti työskentelen, -- vastasi Inga,
nyökäyttäen päätään oikealla olevaa ovea kohti, -- mutta nyt en ole
enää pitkään aikaan ottanut kipsiä käteenikään.
-- Miks'ette? -- kysäisi tohtori äkisti. -- Minun mielestäni pitää
tehdä työtä, kun on taipumusta. Jos minussa olisi sitä, niin yhtämittaa
minä kulkisin hyppyset savessa.
-- Tuo on tuttua minullekin, -- huudahti Inga vilkkaasti. -- Viimeistä
kuvaani muovaillessani tuskin maltoin odottaa saven kuivumista. Veri
kiehui suonissa, ja sormia kihelmöitsi, -- tuntui kuin olisi tuhat
elämää pyrkinyt ilmoille!...
Hän pysähtyi äkkiä, muistaessaan mikä se hänen viimeinen kuvansa oli
ollut.
-- Eikö sitä saisi nähdä? -- kysyi tohtori silminnähtävällä
mielenkiinnolla.
-- Se ei käy laatuun, -- virkkoi vanha rouva, oikaisten itseänsä, --
Inga saattaa kenties näyttää teille pari valmista pikku esinettä, mutta
-- luonnos! Sitä ei sovi näyttää.
-- Ja sittenkin on tuo luonnos minun töistäni ainoa, joka pystyy
kestämään arvostelua, -- keskeytti Inga kiivaasti. -- Ainoa mitä
ylipäänsä maksaa vaivan nähdä, -- liitti hän uhkamielisesti.
Mummo kalpeni.
-- Min'en saata olla millään muotoa samaa mieltä.
Tohtorin eloisat silmät olivat siirrelleet puhujasta toiseen.
-- Enkö minä saisi olla tuomarina? -- kysyi hän, astuen lähemmäs.
-- Miks'ette? -- vastasi Inga, yltyen mummon itsepintaisesta
vastarinnasta. -- Tervetuloa sekä te että teidän vaimonne minun
atelieeriini.
Vanha valtioneuvoksetar oli vihoissaan, mutta hän ei sanonut mitään.
Hän oli tottunut hillitsemään itseänsä. Käsi vain nojatuolin kaiteella
vavahti, Ingan lähtiessä atelieeriin sytyttämään valkeita.
-- Hän peittää kuvan varmaankin, -- lohdutteli mummo itseänsä. --
Eihän hän toki uskaltane näyttää vaimolle hänen miehensä kuvaa. --
Antakaa käsivartenne, hyvä rouva! -- äänsi hän sitten hiukan kiihkeästi
tohtorinnalle.
Tämä tuli heti hänen luokseen.
-- Hassua väkeä, nuo taiteilijat, -- liitti mummo puoliääneen; --
toimivat tunnelmiansa myöten, jotka eivät merkitse mitään, ei yhtään
mitään.
Hän kolautti keppinsä lattiaan lujemmin kuin oikeastaan olisi
tarvinnutkaan ja astui kynnyksen yli atelieeriin.
Kuva seisoi kuten ennenkin keskellä lattiata; kirkas valo lampeteista
kohtasi sitä. Näytti melkein kuin mummo olisi uhannut sitä kepillään,
nostaessaan kättään, korjataksensa silmälaseja.
Inga seisoi kuvan takana, kasvoissa jännitetty, hiukan kiihkeä
ilme. Hänen ja mummon katseet iskivät yhteen kuin kaksi säihkyvää
säilää. Sitten kulkivat Ingan silmät, tutkistellen ja vertaellen,
kuvasta alkuperäiseen ja siitä takaisin kuvaan. Tulos oli hyvä, siitä
myhäilystä päättäen, mikä äkkiä välähti hänen kasvoillaan.
Tohtori oli pysähtynyt ovelle ja seisoi siinä, sanaakaan sanomatta,
mutta hänen vaimonsa, joka oli likinäköinen, astui aivan pöydän ääreen
ja kääntyi sitten hämmästyen ympärinsä.
-- Mutta sinähän se olet, ilmielävänä! Sepä merkillistä! Kuinka tämä on
ymmärrettävä?
Hän katsahti aivan hämillänsä Ingaan.
-- Minä muovasin tuon tultuani ensi kertaa teiltä, -- vastasi Inga,
väistäen hänen katseensa.
-- Niin, Ingalla on vimma muovata minkä ensi kertaa näkee, -- virkkoi
vanha rouva kuivakiskoisesti.
-- Viime vuonna hän muovasi suutarin oppipojan, jonka oli sattumoisin
kohdannut tiellä.
-- Oliko oppipojan kuvassa yhdennäköisyys niin repäisevä kuin tässäkin?
-- kysyi äkkiä tohtori, hiukan terävyyttä äänessä.
Vanha rouva säpsähti. Hän ei ollut odottanut siltä puolen mitään,
mutta hän toipui heti ja vastasi, valmiina vastarintaan: -- Oppipojan
kuva oli ainakin siinä suhteessa parempi tätä, että siinä oli enemmän
mielikuvitusta.
-- Kaiketikin siitä syystä, että tuossa minun kuvassani on enemmän
todellisuutta.
-- Aivan niin, -- puuttui Inga puheeseen. -- Se entinen oli
hutilustyötä... minä löin sen jo aikaa sitten rikki.
-- Kuinka hennoittekaan? -- sanoi tohtorinna, ajatukset kaukana
sanoista. Hän ei saanut silmiänsä irti tuosta kuvasta, jossa näytti
olevan henkeä... tuo omituinen pään asento ja kärsivä ilme noissa
selvissä piirteissä, joita hän rakasti, rakasti jok'ikistä koko
sielunsa ainoalla intohimolla.
-- Kuinka hennoittekaan? -- toisti hän.
-- Minä lyön melkein aina kuvani säpäleiksi, -- sanoi Inga, -- sillä
perästäpäin minä huomaan, etteivät ne ole saaneet ilmi sitä, mitä
niiden piti saada. Mutta tämä -- ja hänen katseensa pyyhkäisi ikäänkuin
hyväillen kuvaa -- tämä saa pysyä paikoillaan, sillä se on edes etanan
askel tiellä suurta taidetta kohti.
-- Sanokaa te vain uhallakin: _suuri askel_, -- virkkoi tohtori. --
Ette tiedä itsekään, kuinka hyvin se on siepattu... ei pienintäkään
epäröimistä tai epävarmuutta käsityksessä... näyttää melkein kuin
olisitte tuntenut minut ja monta vuotta.
Hän astui likemmäs pöytää ja pysähtyi kuvan eteen.
-- Tekisipä mieleni sanoa, -- liitti hän hiljaisemmalla äänellä, --
ettei kukaan ole tuntenut minua paremmin.
Tohtorinna oli kuullut hänen sanansa ja vavahti. Nuo sanat ne puukkoina
viiltelivät häntä.
Vanha rouva laski kätensä hänen käsivarrelleen ja taputti sitä,
rauhoittaen.
-- Niin, niin, hyvä rouva, -- virkkoi hän, -- nyt saatamme jo kernaasti
palata sisään.
Hän loi toisiin kahteen musertavan silmäyksen, lähtiessään tohtorinnan
kanssa atelieerista, mutta noilla kahdella oli muuta miettimistä. He
eivät huomanneet silmäystä.
* * * * *
Atelieerissa vallitsi äänettömyys kotvan aikaa. Tohtori oli istahtanut,
käsivarret tuolin selkämyksellä, suuri pää kumarassa, kuoppainen leuka
kätten nojassa. Hän näkyi unohtaneen kaikki, katsellessaan tuota
keskeneräistä työtä, jonka välitön, luontainen totuus sekä kummastutti
että veti puoleensa häntä. Eikä hän sittenkään itse kuvaan niin paljoa
ollut kiintynyt kuin siihen tapaan, millä tekijä oli sen käsittänyt.
Siitä hän oli jo kohta selvillä, ettei tuollainen teos synny, ellei
tekijässä ole ollut tavallista enemmän mielenkiintoa työhönsä.
Inga oli siis ajatellut häntä... paljonkin ajatellut häntä heti
heidän ensimmäisen kohtauksensa jälkeen. Hän oli silminnähtävästi
herättänyt Ingassa kiintymystä, niinkuin Ingakin hänessä. Ingan sielu
oli loihtinut esiin ja luonut ilmi hänen oman sielunsa sisimmät,
muovaellessaan hänen kuvaansa saveen!
Tohtori, joka oli tottunut kätkemään omaan itseensä kaikki ajatuksensa
ja tunteensa, huomasi nyt, että hänen sisimpiinsä oli äkkiä katsahdettu
ja vaistomaisesti käsitetty, mitä siellä piilee. Tälläkin hetkellä
hänestä tuntui ilmeisesti, että toinen parhaillaan lukee hänen
ajatuksiansa, seisoessaan tuossa häntä katsellen. Hän oli melkein
tuntevinansa, kuinka nuo silmät lämmittävät häntä, vaikka hän
itsepintaisesti koettaakin karttaa niitten katsetta... saadakseen vain
häiritsemättä istua tuossa lämmittävässä, heleässä valossa.
-- Minun täytyy tunnustaa, -- virkkoi hän viimein, -- että olen tähän
saakka pitänyt naisen taidetta melkein tarpeettomana, mutta tässä
ilmenee tavallista enemmän.
-- Ettekö milloinkaan ennen ole nähnyt naisen työtä, jossa olisi ollut
tavallista enemmän?
-- Kenties, mutta se ei ole kiinnittänyt mieltäni.
-- Teidän oma syynne.
-- Myönnän kyllä. Puolustukseksi vain sanoisin, ettei nainen
taiteilijana koskaan raivaa uusia uria, vaan astuu miehisten
taiteilijain jälkiä.
-- Ei se aina niin ole oleva; siitä saatte olla varma!
Tohtori katsahti hämmästyen ylös: tuossa huudahduksessa asui niin luja
vakaumus. Inga ei ollut milloinkaan, ei sanalla, ei viittauksellakaan,
puhunut hänelle taiteestansa. Hän ei aavistanut, kuinka lujasti Inga
uskoi siihen. Nyt hän tunsi sen.
-- Tekisipä mieleni kuulla, mitä te ylipäänsä ajattelette naisen
taiteesta, -- sanoi tohtori. -- Luuletteko, että naisen luova kyky
koskaan kohoaa miehen kyvyn rinnalle? Toisin sanoen: luuletteko, että
naisen taiteella on tulevaisuutta?
-- Ehdottomasti! -- vastasi Inga, -- mutta siihen tarvitaan monen
miespolven kehitystä. En ensinkään vaadi naisen taidetta pidettäväksi
saman-arvoisena kuin miehen, minä vaadin vain, että _uskottaisiin
kehittymistä mahdolliseksi._
Hän oli ääneti hetken aikaa ja jatkoi sitten:
-- Michel Angelot ja Rubensit, ne olivat vuosisatain kehittymisen
tuloksia, ja kuluu kenties vuosituhansia, ennenkuin ilmestyy
naispuolinen Michel Angelo, naispuolinen Rubens, naispuolinen
Shakespeare, mutta kerran hän ilmestyy, se on varma... Me, jotka
tätä nykyä teemme työtä, me olemme vain edelläkävijöitä. On kuin
olisi portaat ja niissä lukemattomia astimia, kaikki viemässä ylös
temppeliin, jossa naispuolinen Michel Angelo kerran on istuva. Me,
pienet nykyajan taiteilijattaret, me olemme vain kukin kohdastamme
astimena sinne. Ei ole meillä kellään vallassamme tuota suurta
taidetta, mutta kaikki me rakastamme temppeliä, joka ilman meitä ei
papitartansa saa.
Hänet löi kuumaksi, ja älykkäissä silmissä paloi innostuksen tuli.
-- Omituinen ajatus, -- virkkoi tohtori, -- mutta saattaisittepa
pian saada minutkin uskomaan sitä. Siitä päättäen, mitä tänään olen
nähnyt, uskon ainakin sen, että teidän astimenne kohoaa koko joukon
korkeammalle muita.
-- Kenties, -- sanoi Inga ja katsoi häneen, tohtorin mielestä melkein
surunvoittoisesti, -- siihen on niin monta seikkaa vaikuttamassa.
-- Esimerkiksi?
Inga ei vastannut mitään, ja toinen asetti kysymyksensä hiukan toisin.
-- Sanoitte äsken, ettette pitkään aikaan ole kipsiin kajonnutkaan.
Miks'ette?
-- En tiedä itsekään... kenties siksi, että olen ollut niin iloinen
viime aikoina.
Hän vaikeni. Hän olisi kernaasti ollut vastaamatta, mutta noitten
silmien katsoessa häneen hänen _täytyi_ vastata.
-- Ettekö sitten työskentele ollessanne iloinen?
-- Harvoin. Iloisena en kaipaa taidetta, mutta kun murheellinen olen,
silloin se vetää minua puoleensa.
-- Niinhän sitä sanotaan, että kaikki taide syntyy epäsoinnusta. En ota
puhuakseni tästä asiasta teidän kanssanne, koskapa onni ei suonut minun
tulla maailmaan taiteen lahja povessani, mutta kopissa istuessani minä
välisti panin ajatuksiani paperille, ja se tuntui rauhoittavan. Minä
käsitän niinmuodoin mitä te tarkoitatte.
-- Ettekö enää milloinkaan pane ajatuksianne paperille?
-- Kyllä, sellaisia, joita en saata lausua kenenkään kuullen.
-- Miks'ette kokoa niitä kirjaksi?
-- Siks'ettei niillä ole arvoa kuin omalle itselleni.
-- Sitä te ette tiedä. Kaikki, millä on arvoa muitten silmissä, saa
arvonsa ainoastaan sen kautta, että sillä on ollut arvoa tekijänsä
omissakin silmissä.
-- Mutta nyt minä kirjoitan siitä syystä vain, etten saata puhua,
siitä syystä vain, että saisin ilmaa hengittääkseni. Minulla ei ole
mitään sanomista muille; minulla on sanomista vain yhdelle, mutta tämä
yksi ei uskalla kuulla minua. Vai -- tohtori nousi ja astui aivan
hänen luoksensa -- vai... _uskaltaako hän_? -- virkkoi hän vapisevalla
äänellä. -- Ei! Tiesinhän sen, -- liitti hän katkerasti, kun Inga,
kykenemättä mitään vastaamaan, pyöritti päätään.
Ja äkkiä käänsi tohtori hänelle selkänsä ja astui atelieerista ulos.
Inga sammutti lampetit seinillä, mutta hänen kätensä vavahteli tuota
tehdessään, ja hänen täytyi odottaa kotvanen, ennenkuin oli jälleen
niin varma itsestänsä, että saattoi mennä muitten luokse.
* * * * *
Vieraitten lähdettyä vallitsi tuvassa painostava äänettömyys. Varjo
oli heittäytynyt noitten kahden naisen väliin, heidän, jotka tähän
asti olivat osoittaneet toisillensa täyttä luottamusta. Toinen ei
_saattanut_ puhua, toinen ei _tahtonut_. Ja niinpä toivotti mummo vähän
ajan perästä lyhyesti hyvää yötä, ja Inga meni huoneeseensa.
Mutta yksikseen jäätyänsä hän taas tunsi samaa polttavaa ikävöimistä,
joka ennenkin oli hänet vallannut, ja mitä useammin se tuli, sitä
voimakkaampaa se oli.
Kun nyt jo on niin ikävä häntä, vaikka toinen vast'ikään läksi pois,
kuinkas silloin, kun ei saa päiväkausiin, jopa viikkomääriin nähdä
häntä? Kuinka hän yleensä voi elämäänsä elää hänestä erillään?
Hän avasi akkunan, joka antoi länttä kohti vanhaan puutarhaan, ja
istahti avaraan akkunakomeroon, katsellen ulos valoisaan kevätyöhön.
Kottarainen, jolla oli pesä aivan hänen akkunansa kohdalla, sirkautti
hiljaa unissaan... nälkäinen huuhkajan poikanen kuului kärähtävän...
sammakko kurahti tuolla alhaalla suossa... ja sitten oli taas kaikki
hiljaa kuin ennenkin.
Maasta nousi valkoista huurua... sieltä tuoksui uudelta lehdeltä ja
ruoholta, helmeilevältä mahlalta ja kukan-umpuilta. Kevään sanomia...!
Kalpeana, valoisana raiteena kumotti täysikuu vanhan puutarhan
sammaltuneille nurmikoille ja lymysi sitten suuren mulperipuun taakse,
joka kasvoi puutarhan portilla. Sitten se jälleen hyväillen paistoi
pähkinäkujain välitse kiviojan varrella... noitten kummallisen
leveitten pähkinäkujain, joihin hänen mielikuvituksensa aina oli luonut
keskiajan olentoja kirjavissa tamineissa... Yksi niistä varsinkin
palasi yhä uudestaan ja uudestaan. Inga oli yhä näkevinänsä sen
poikkeavan pimeimmälle kujalle tuolla... hän muisti sen nähneensä jo
pienenä tyttösenä; se oli ilmennyt hänen tajunnassaan siitä pitäin
kuin hänen mielikuvituksensa ensi kertaa henkiin heräsi ja muotoihin
luontui. Ei hän mielestään milloinkaan ollut nähnyt sen kasvoja... itse
olentoa hän vain ajatteli... se oli tummaverinen, pää suuri, luja,
hiukan kallellaan.
Tuntui niin kummalliselta, kun hän nyt, tuota olentoa muistellessaan,
äkkiä hämmästyi yhdennäköisyyttä sen ja erään toisen olennon välillä,
joka ei hänen ajatuksistansa milloinkaan lähtenyt.
Oli niin hiljaista tuossa suuressa puutarhassa, mutta silloin tällöin,
pitkäin väliaikain perästä, huhahti iloinen kevättuuli vanhan kartanon
nurkan takaa, ja silloin tuntui, kuin olisivat kiviseinät huokaisseet
tai rasahdus kuulunut raskaassa tammiovessa hänen takanaan.
Hän tunsi kaikki pienimmätkin äänet täällä sisässä, eikä ollut hänen
tapansa kummituksia peljätä eikä arastellen kuulahdella. Mutta
toisin oli tänä iltana. Hänestä näytti, kuin kivet hänen ympärillään
heräjäisivät henkiin, ja seinät ne ikäänkuin huokasivat hänen omasta
rasitetusta rinnastaan.
Aivan hänen akkunansa alla kasvoi nuori kirsikkapuu, mummon istuttama.
Muutamat paksuista umpuista olivat juuri tekemäisillään terää. Hän
rupesi lukemaan valkoisia kukan-alkuja puun latvassa, mutta yhä
niitä karttui useampia. Hän oli oikein kuulevinansa, kuinka umput
puhjetessaan napsahtelevat. Heidän yllänsä lauloi kuohuva, uhkuva,
pauhaava elämä... Kevään sanomia!
"Kevään sanomia!" toistivat kuiskaten kiviseinät. "Ajat muuttuvat,
puvut vaihtelevat, mutta ihmiset pysyvät yhä samanlaisina. Kaikki he
ajattelevat samoja ajatuksia, vaikka tosin eri lailla itsekukin. Yksi
on heillä jokaisella elon aihe, rakkaus, heidän sielunsa kevätsanoma.
Siinä heidän onnensa piilee, ja siitä heidän surunsa syntyy...
Vaarallinen kevään sanoma... Sitä vailla on sielu niin köyhä, vaikka
sen rikkaus on niin usein surua! Vaarallinen kevään sanoma... Se ei
itsekään tiedä, mitä varten se umppuja luo tai kukkaan käy, mutta sitä
vailla ei sielu milloinkaan saavuta kirkastumistaan..."
Vanha kello portin yläpuolella löi kaksitoista... se löi yksi, se löi
kaksi.
Yhä vielä istui Inga akkunakomerossa ja painoi tulista poskeansa kylmää
kiviseinää vasten. Yhä uudestaan ja uudestaan tuli hänen mieleensä
se vanha värssy, jota hän niin usein oli hyräillyt. Se kaivautui
hänen sydämeensä, piirtyi hänen aivoihinsa, palasi palajamistaan
vastustamattomalla, melkein pelottavalla voimalla.
Hänen täytyi vihdoin lausua se hiljaa itseksensä, verkalleen kuiskaista
se kuulahtelevaan keväiseen yöhön:
Es ist eine alte Geschichte,
doch bleibt sie immer neu,
und wem sie just passiret,
dem bricht das Herz entzwei!
[Se tarina vanha on vainen,
mut uus yhä sittenkin,
ja kenelle nyt se sattuu,
sydän siltä jo murtuukin.]
Mutta viimeistä säettä lausuessaan hän hyrähti itkuun.
* * * * *
Oli kaunis kesäkuun päivä, kolme viikkoa myöhemmin. Kaikki hedelmäpuut
olivat kukassa.
Kirkonkello kylässä läppäsi päivänlaskua, mutta vanha kellonsoittaja
oli aina aikainen toimissaan. Aurinko oli vielä taivaanrannassa,
heitellen punaiselta hohtavia säteitänsä valkoisiin hedelmäpuitten
kukkasiin, äskeisestä sateesta kosteihin.
Inga astui tohtorin kanssa puutarhan poikki. Tohtori oli käynyt
tervehtimässä vanhaa rouvaa, ja Inga oli nyt näyttämässä hänelle
oikotietä ketojen poikki. Hän oli ottanut käteensä suuren olkihattunsa,
aikomattakaan oikeastaan panna sitä päähänsä, ja nyt hän heilutteli
sitä silkkinauhoista, astuessaan vanhain omenapuitten alla, joitten
kyhmyiset oksat yhtyivät käytäväin yläpuolella ja paikoin syleillen
hyväilivät toisiaan. Ja tuhannet omenankukat ne punersivat, auringon
suudellessa niitä, ja levittivät hurmaavaa tuoksua ympärilleen,
tuoksua, jota täydensivät kirsikkapuut, hienona vihmana sirotellen
maahan valkoisia terälehtiänsä.
Nuo kaksi kulkivat ääneti, ympärillään suven lämpöinen, kuulakka auer,
kesäisen illan lempeä tunnelma kaikkialla. Heidän aatoksensa keinuivat
väreissä ja valossa.
Yhteisiä muistoja heillä ei ollut, -- olivathan vasta niin vähän aikaa
toisensa tunteneet -- ja sittenkin he tunsivat samaa, niinkuin kaksi
ihmistä, joitten ajatukset luontuvat yhdeksi.