rappeutunut tila. Työväkeä oli vähennetty äärimmäisiin; sisaret
suorittivat kaikki palkkapiikain tehtävät. Koko perhe näytti niin
kummallisen masentuneelta ja huolestuneelta. Pian selvisivät minulle
syyt.
Talo oli velkaantunut siinä määrin, että isän oli vuoden perästä oleva
pakko jättää se saamamiehilleen.
"Sinun kohtalosi minua tässä varsinkin huolestuttaa", virkkoi hän,
"sillä nyt sinun täytyy jättää lukusi ja hankkia leipäsi muulla tavoin."
"Minä en voi niitä jättää. Minusta _pitää_ tulla lääkäri."
"Sitten saat itse hankkia varoja", sanoi hän, kääntyen minuun selin.
Minä tiedustin, eikö taloa saisi millään ehdoin pelastetuksi, ja
muistan vielä, kuinka hän, katkerasti naurahtaen, vastasi: "Kyllä, jos
se palaisi poroksi. Se on vakuutettu suuresta summasta. Mutta eipähän
vaan Herra ole niin armollinen, että panisi pitkäisen iskemään tähän,
vaikka ukkonen jyriseekin harva se päivä."
Sen keskustelun perästä minä läksin puutarhaan.
Minä kaipasin ilmaa.
Äiti istui seljapensaan juurella ja itki niin, että sydäntäni pakotti,
ja aina hänen puheensa päätteenä oli vaivaistalo; siihen hän aina
palasi.
"Sinne se vie", sanoi hän.
Jonkun matkan päässä tapasin kaksi sisartani.
"Palvelukseen kai tästä lähteä pitää", puhelivat he, nyökäyttäen
murheellisesti päätänsä toisilleen.
Minun kävi mahdottomaksi nähdä tuota kaikkea.
Ja sitten omakin epätoivoni! Päästä puoliväliin ja jäädä siihen!
Pysähtyä taipumattoman kohtalon pakosta kesken kaikkea!... Jos minulla
oli ollut tahtoa ennen, niin nyt sitä oli kaksin verroin!
Sillä hetkellä iski rikoksen ajatus mieleeni...
Tohtori vaikeni hetkeksi ja huokasi. Sitten hän jatkoi entiseen tapaan:
-- Minä päätin itse panna pitkäisen iskemään. Mutta ensin minun piti
olla varma siitä, ettei ihmisiä eikä elukoita mikään vaara kohtaa. En
ole koskaan saattanut tehdä eläimille pahaa. Jotain rajua minussa oli
poikana, mutta raaka en ollut. Ja niinpä panin aikeeni toimeen eräänä
päivänä rukiinleikkuun aikana, jolloin sekä äiti että sisaret olivat
lähteneet viemään ruokaa leikkuuväelle, ja itse olin sanonut lähteväni
metsälle koirani kanssa.
Elukat olivat kaikki laitumella; kanat ja ankatkin olivat lähteneet
pihasta ulos. Elävistä olennoista ei ollut kotona kuin kissa ja
kyyhkyset. Kissan minä vein erääseen lautakojuun tuulen päälle, mutta
kyyhkysiä en voinut pelastaa. Useimmilla oli jo munat tai poikaset,
eikä niitä millään muotoa saatu lähtemään pesistään. Yhä vieläkin näen,
kuinka ne helein, valkoisin siivin lensivät suoraa päätä liekkeihin ja
putosivat kärventyneinä maahan.
Nuo kyyhkyset ne kauan sen jälkeenkin vielä tuottivat minulle tuskaa.
Monastikin, kopin laverilla loikoessani, olin kuulevinani niiden
hätähuutoja ja niiden veristen, kärventyneitten siipien havinaa. Nytkin
minä vielä säpsähdän, jos milloin kyyhkynen sattuu lentämään ohitseni.
--
Hän vaikeni hetkiseksi ja pyyhki hikeä otsaltaan, mutta maasta
hänen katseensa ei kohonnut, ja siksipä hän ei huomannut kirkkaita
kyyneleitä, joita tihkui hänen kuulijansa silmistä.
Hän jatkoi kumealla äänellä: -- Pitkäinen oli tehnyt tehtävänsä hyvin.
Talo paloi pohjiaan myöten, ja vakuutussumma pelasti meidät. Epäillyt
ei minua kukaan muu kuin isä. Hän ei minulta milloinkaan tiedustanut,
mutta hänen silmissään minä ensi kertaa näin sen halveksivan epäluulon,
minkä sittemmin olin kohtaava kaikkien muittenkin silmissä.
Minä muistan, kuinka tuo katse vainosi minua kaikkialla. Milloin näin
sen ohikulkijan silmissä, milloin se tuijotti minuun luentovihkojeni
lehdiltä, ja väliin se välähti, niin minusta tuntui, professorinkin
silmistä kesken luentoa.
Kerran kohtasin sen sairastalossa eräässä sairaassa, jota minun oli
määrä tutkia, ja silloin huomasin hermostoni olevan nääntymäisillänsä
syyllisyyteni raskaan taakan alle, syyllisyyteni, joka ei vielä
ollut sovitettu. Minulta ei ollut puuttunut rohkeutta rikoksen
tekemiseen, mutta minulta puuttui se, jota Ibsen sanoo "lujatekoiseksi
omaksitunnoksi".
-- Se oli teidän onnenne, sillä muutoin te ette olisi se, mikä olette!
-- huudahti Inga, ja niin välitön lämpö helähti tuosta huudahduksesta,
että tohtori ensi kertaa katsahti ylös, hämmästyen.
Hän näki kaksi eloista, osanottoista silmää, ripset kyynelissä, ja
kestipä kotvasen, ennenkuin hän jälleen kykeni jatkamaan.
-- Siitä päivästä oli minulle selvillä, että minä itse annan itseni
ilmi, en kumminkaan ennen kuin olen päässyt sen päämääräni perille,
josta olin maksanut niin kamalan kalliin hinnan.
Samana päivänä kuin kurssini oli suoritettu, annoin itseni ilmi
murhapolttajana.
Minä sain tuomioni ja valitsin koppivankeuden, siten päästäkseni
pikemmin vapaaksi. Vapaaksi, niin... -- hän naurahti katkerasti, --
vapaaksi en minä ikinä pääse! Harhakuvia tuo vapaus, jota vankeudessa
ollessa uneksitaan. Ken kerran rangaistu on, hänestä ei enää vapaata
miestä tule. Kehen laki on kajonnut, ei hän enää armoa saa. Ei hänen
osalleen enää muuta ole jäänyt kuin palanen sääliväisyyttä, epäluulon
sekaista sekin. Yhteiskunnan tuomio ei koskaan vapaaksi julista; se on
kuin yksi ainoa räikeä vääryydenteko, joka maahan murtaa ihmisen ja
surmaa hänet verkkaan vaikuttavalla myrkyllä -- epäluulon myrkyllä.
Haa, jospa te tietäisitte, mitä tuommoisen ihmisparan sydämessä
liikkuu, silloin kun hän pääsee vankeudestansa! Jospa tietäisitte,
kuinka hänessä jok'ainoa hermo värähtelee kohti lämmintä, uhkuvaa
elämää tuolla ulkona, -- ja hän kohtaa kylmyyttä! Jospa tietäisitte,
kuinka hänen lähimmäistensä kunnioituksesta riippuu hänen
kunnioituksensa omaa itseänsä kohtaan! Ja ihmiset ne särkevät sen
säpäleiksi, hajoittavat kuin korttitalon! "Rangaistu" mies ei saa
mitään maailmassa aikaan. Hän saattaa mitenkuten tulla toimeen, hän
saattaa saada itsensä unohduksiin, mutta kauas elämän uralla hän ei
milloinkaan pääse, sillä hän on muserrettu mies. Ja se on yhteiskunnan
syy, tuon armottoman yhteiskunnan, joka sietää kaikkia rikoksia,
paitsi niitä, joita tehdään sitä itseä vastaan, joka hemmottelee
siveellisiä murhapolttajia ja hienoja varkaita, mutta jonka edessä lain
loukkaamisen synnit eivät anteeksiantamusta löydä. --
Tohtori vaikeni ja hengitti syvään. Inga näki siniset suonet hänen
yhteenpuristetuissa käsissään. Tuntui kuin koko hänen kärsimystensä
historia olisi kirjoitettuna noihin käsiin, joita hän rutisteli niin,
että sormet naksahtelivat, rystyset valkoisinaan.
Näin avomielisesti ei hän ollut vielä kellekään haastanut, mutta
tiesihän hän nyt kuulijansa käsittävän hänet. Hän tunsi vaistomaisesti,
että hänen omat ajatuksensa ikäänkuin ilmenevät immen ajatuksissa, ja
kun Inga sitten ojensi hänelle molemmat kätensä lämpöisinä, sanaakaan
sanomatta, tapahtui se siitä syystä, ettei tyttö tässä tuokiossa
osannut muulla tavoin tunteitansa ilmaista.
-- Miks'en kohdannut teitä silloin? -- sanoi tohtori, ja hänen äänensä
vapisi pidätetystä liikutuksesta. -- Te ette olisi minua epäillyt.
-- En, -- vastasi Inga, kuuman, etelämaisen veren hulvahtaessa hänen
kasvoihinsa, -- minä olisin kunnioittanut ja pitänyt arvossa teitä,
koska rehellisesti alistuitte rangaistukseen, niinkuin kunnioitan teitä
siitä tälläkin hetkellä ja olen sen tekevä ikäni kaiken.
Tohtori ei vastannut mitään. Hän tarttui noihin ojennettuihin käsiin
ja suuteli niitä. Se tapahtui ehdottomasti, mutta samassa sellaisella
tulisuudella, joka lausui ilmi hänen tunteensa selvemmin kuin monet
sanat.
Ja ääneti he olivat kumpainenkin.
Kai tuli heidän luokseen, suuri, rannalta löytämänsä näkinkenkä
kädessään, ja tohtori laskeusi polvilleen hiekalle, lähemmälti
katsellakseen sitä.
Tuskainen ilme, joka oli asunut hänen kasvoillaan hetken aikaa, alkoi
vähitellen hälvetä.
Hän veti poikasen luoksensa ja katseli häntä kauan silmiin.
-- Armaat silmät! -- sanoi hän äkkiä ja suuteli niitä hellästi, --
rakkaat, siunatut silmät!
Ja hän kääntyi Ingan puoleen.
-- Merkillistä, -- sanoi, hän, -- kuinka lasten silmissä saattaa löytää
sen, jonka perille ei koko pitkän elämän viisauskaan kykene pääsemään!
Mutta pojan ei tehnyt mieli pysyä asemillaan. Hän kietoi käsivartensa
isän kaulaan ja riuhtaisihe sitten tarmokkaalla nykäyksellä irti.
-- Kai lähtee hakemaan näkinkenkää äidille, -- huusi hän ja riensi
juoksujalkaa merenrannalle takaisin.
Toiset kaksi tuossa särkillä eivät katsoneet toisiinsa. Pojan sanoissa
oli jotain, joka masensi heidät. Hän oli muistuttanut eräästä, jonka
he kumpikin olivat unohtaneet, ja tämä eräs se äkkiä heitti varjonsa
heidän väliinsä.
Inga lienee tuntenut, että nyt oli tapahtunut jotain vääryyttä, joka
oli hyvitettävä jälleen, koskapa hän hetken kuluttua virkkoi:
-- Onhan toki yksi, joka kantaa taakkaa teidän kanssanne.
-- Kuka? -- kysyi tohtori vähän terävästi.
-- Teidän vaimonne.
-- Vaimoni ja minä emme milloinkaan haastele noista ajoista, -- vastasi
hän lyhyesti. -- Me kartamme kaikkea, joka johdattasi niitä mieleen,
ja minä saatan sen hyvin käsittää... hänen kannaltansa. Parasta onkin,
ettei niitä enää puhumalla henkiin herätä. Parasta on kätkeä hautaan
häpeänsä.
Inga ei vastannut. Hänen oli vastenmielistä kuulla tohtorin puhuvan
niin kylmästi tuosta asiasta, ja häntä suututti, että oli kajonnut
heidän keskinäisiin väleihinsä. Mutta hetken kuluttua tohtori,
ikäänkuin puolusteleiden, virkkoi:
-- Ei ollut tarkoitukseni heittää varjoa vaimoni päälle. Hän on
rehellisesti kärsinyt minua, mutta hän ei ole voinut kätkeä tuntevansa
häpeän taakkaa, ja juuri se, mitä minä kaikkien näitten vuosien
vieriessä olen tavoitellut, on ollut saada osakseni yhdenkään ihmisen
luottamusta ja rohkeamielistä uskoa, kaivannut ihmistä, joka ei
tahrapilkkua päälläni näe ja jonka rakkaus olisi kyllin voimakas
pyyhkäisemään pois sen, mikä mennyt on, ja viskaamaan sen selkänsä
taakse mereen! Mutta... minulla ei ole oikeutta vaatia, ei ole nyt eikä
ollut silloinkaan.
Suuri, pyöreä pää painui syvälle leveitten hartiain väliin, ja ääni
kävi äkkiä hempeäksi kuin lapsen.
Hetkisen katseli Inga häntä, joka tuossa istui hänen edessään särkällä,
nävertäen keppiänsä syvälle lentohiekkaan. Sitten hän äkkiä kääntyi
tohtoriin selin.
-- Minnehän se Kai poika sai? -- virkkoi hän ja siirtyi kauemmas,
mutta hän tunsi sen olleen vain pikaisen tekosyyn: hän tiesi, että
jos hän olisi minuutinkaan verran vielä viipynyt siinä, olisi hänen
täytynyt kietoa kätensä tohtorin kaulaan, antaen tahdottomasti hänelle
lämpimästä, yltäkylläisestä sydämestänsä kaiken siinä piilevän runsaan
myötätuntoisuuden ja hellän osanoton tuota paljon koeteltua miestä
kohtaan, jota hän rakasti... rakasti koko nuoren sielunsa hehkuvalla,
hillittömällä voimalla!
Tohtori seurasi häntä silmillänsä, hänen hiljalleen poistuessansa yhtä
kauemmas, mutta toisin kuin ennen: ei reippaasti ja kevein askelin,
vaan verkalleen ja ikäänkuin lumottuna.
Inga ei pysähtynyt. Pari kertaa hän vain käänsi päätään siihen
suuntaan, missä tohtori istui, ja äkkiä tohtori käsitti, miksikä Inga
oli lähtenyt.
Tohtori ei liikahtanut. Hän ei päästänyt Ingaa näkyvistään, vaan istui,
hengitystään pidättäen, hievahtamatta, ikäänkuin peljäten yhdellä
ainoallakaan liikkeellä häiritsevänsä tämän silmänräpäyksen sanomatonta
onnea.
Ja tuuli huhahteli kanervikossa hänen jalkainsa juuressa: aurinko piti
karkeloansa meren tyrskyissä, väikkyen ja välähdellen vaahdon heleässä
helmisateessa, lämmittäen ja kimallellen suurten, smaragdinvihreitten
aaltojen pinnalla.
Leivonen kohosi ilmaan hänen viereltänsä ja alkoi liverrellä hänen
päänsä kohdalla. Hän kuuli, kuinka se kohoilemistaan kohoilee,
lakkaamatta laulaen, vaieten hetkeksi ja jälleen päästäen voimakkaana
virtana riemullisen virren, heleän, tenhoavaisen! Ja tohtori myhähti
ylös leivosta kohti, onnellisena tunteissaan, mutta ei hän lintua
katsonut: hänen silmänsä seurasivat hentoa nais-olentoa, joka
kuvastui hienoin ja kevein ja sittenkin niin ehjin piirtein kirkkaana
kimaltelevaa merta vasten.
* * * * *
Hienous ja suopeus, melkein ylhäinen itsensähillitsemys kasvoilla,
-- vartalo vielä reipas ja liikkuisa, vaikka olikin sitä painamassa
kahdeksankymmentä vuotta, -- kaksi kiiltävää, valkoista kiharaa
ohimoilla, jotka pistivät näkyviin pitsitanun alta, -- ja ruskeihin
kilpiluisiin sankoihin istutettujen silmälasien takana kaksi ruskeata
silmää, niin vilkasta ja älykästä, niin lämmintä ja kirkasta kuin
nuoruuden ensimmäisinä päivinä, -- sellainen oli vanha rouva... Elämä
oli jättänyt jälkiä kasvoihin, murhe oli uurtanut syviä, surumielisiä
vakoja suun ympärille, mutta noitten vanhain, hienojen kasvojen
jok'ainoassa piirteessä asui täydellinen sopusointu. Ja ylt'ylinen
sopusointu koko hänen olennossaankin oli silmäänpistävä puoli hänessä.
Ylhäinen itsensähillitsemys, vilpitön herttaisuus ja levollinen
itsensäkasvatus -- siinä tämän rouvan täydellinen sopusointuisuus.
Hän istui suuren tammipöytänsä ääressä selaillen papereita.
Keväinen aurinko paistoi pitkinä, suorina säteinä hänen tanunsa
nauhoihin ja lämmitti ryppyistä kättä, joka verkalleen käytti kynää.
Pehtori oli vast'ikään tuonut sinne muutamia ehdotuksia, joihin
tarvittiin vanhan rouvan allekirjoitusta, ja tämä piirsi nimensä
vapisevalla kädellä, tuontuostakin yskähtäen kuivasti, käheästi. Vanha
rouva oli viime aikoina paljonkin yskinyt.
Saatuansa paperit kuntoon hän katsahti silmälasiensa yli ja huokasi
syvään. Miten käynee talon, kun _hänestä_ aika jättää? Heineistä ei
ollut kukaan harrastanut maanviljelystä eikä osannut tilaa hoitaa.
Ne olivat olleet levotonta väkeä, suosien kaikkea muuta kuin sitä,
tuommoisia mustalaisluonteita, jotka eivät kiinny pysyvästi mihinkään.
Sellaisia ne olivat olleet hänen miehensä ja miniänsä, samanlainen
hänen poikansakin. Näön vuoksi poika tosin oli ryhtynyt maatilaa
hoitamaan, suoritettuaan ensin lainopillisen tutkinnon, mutta enimmän
aikansa hän oli soitellut violoncelloa, jättäen tilan hoitamisen
pääasiallisesti hänen, vanhan rouvan, huoleksi. Ja äkkiä hän oli
lähtenyt Kööpenhaminaan, hakenut ja saanut siellä viran jossain
ministeriössä. Sieltä hän kirjoitti äidillensä, että hänen on mahdoton
asua Klitholmassa, missä ei milloinkaan kuule musiikkia. Tietäähän hän
sitä paitsi, että talo äidin huostassa on hyvissä käsissä.
Sinä päivänä, kun kirje tuli, suuttui mummo oikein todenteolla, ja
hänen kirjoittamansa vastaus ei ollut vailla sarvia ja hampaita, mutta
poika ei kumminkaan tullut takaisin.
Hän meni vuoden kuluttua naimisiin erään naispianistin kanssa, joka
kuoli Ingan syntyessä. Silloin hän otti lapsen ja toi sen kanssaan
Klitholmaan.
Vanha rouva tunsi sydäntänsä ahdistavan, nähdessään poikansa
masentuneen mielen. -- Tahdotko olla äitinä lapselle, niinkuin
minullekin olet ollut? -- oli poika kysynyt. -- Tiedän kyllä, etten
sitä ansaitse, mutta tänne en voi jäädä. Minä en saa rauhaa missään.
Lähden vuodeksi etelään; sitten tulen takaisin lastani noutamaan.
Mutta takaisin hän ei tullutkaan. Hän kuoli malariaan Roomassa, ja näin
oli mummon huostassa turvaton, piskuinen lapsi ja vanha, velkaantunut
maatila, jonka rapatut seinät olivat kallellaan hietasärkkiä kohti,
ikäänkuin kuunnellen, kuinka niitten takana lännen-ärjy ulvoo pitkinä,
kolkkoina öinä.
Mutta siihen aikaan hän oli vielä reipas ja ripeä. Hän ei antanut
perää, vaan teki työtä innokkaasti, väsymättä.
Hän oli aina osannut valita kunnollista väkeä. Selvän huomaamiskyvyn
ohella oli hänellä tarkka silmä kaikkeen käytännöllisyyteen, ja siksipä
hänen onnistui saada kunnollisia työvoimia. Hänen palvelusväkensä oli
mallikelpoista ja talon pehtorit luotettavia miehiä. Talon varallisuus
kasvoi sitä mukaa kuin Ingakin yleni. Hän oli mummonsa ilo ja onni; hän
se varsinaisesti oli mummonsa elämän sisällys.
Suureksi mielihyväksensä huomasi vanha rouva oman toimintahalunsa ja
tarmonsa menneen perinnöksi Ingalle, enemmän kumminkin teoreettisella
kuin käytännöllisellä alalla.
Lieneekö siihen ollut syynä se, että hän joka päivä oli istunut
lapsen kätkyen vieressä ja kirkkailla, ruskeilla silmillään ikäänkuin
tenhonnut häneen omaa sisällistä voimaansa, vai oliko tuossa pienessä
naispianistissa, jota hän ei ollut koskaan tuntenut, kukatiesi ollut
rahtunen tahdonlujuutta, jota Heineiltä niin kokonaan puuttui, --
siitä hän ei milloinkaan oikein selville päässyt. Mutta ei hän ollut
uskomatta sellaistakaan, että sielu saattaa magneettisella tavalla
siirtää henkistä voimaansa toiseen.
Ingan tultua suuremmaksi hän huomasi kumminkin, että vaikka tuossa
kohdassa oli olemassa paljo yhtäläisyyttä heidän välillään, ei se ihan
samanlaista sittenkään ollut: ensinnäkin tuo etelämainen temperamentti
ja sitten nuo kansanvaltaiset taipumukset. Hän lohdutteli itseänsä
kumminkin sillä, että viimeksimainitut kenties kehittävät luonteen
käytännöllistä puolta.
Oli aika, jolloin hän täydellä todenteolla aikoi ruveta opastamaan
Ingaa talon asioihin ja siirtää sen hoitamisen hänelle, mutta sittenhän
tuli tuo kovan onnen ylioppilasraivo väliin ja, mikä vielä oli
pahempaa, taiteen-into astui hänessä ilmi.
Siitä saakka ei mummo enää pitänyt häntä tilanhoitajan-alkuna, eikä
kummakaan, että hän huokasi ajatellessaan, kuinkahan tämän vanhan,
rakkaan talon käy, kun hän ennen pitkää on sulkenut silmänsä.
Mutta oli olemassa muutakin, mikä häntä painoi: Ingassa oli viime
aikoina tapahtunut muutos. Inga oli nyt myötäänsä levoton. Jouten
hän ei ollut hetkeäkään, mutta työhuoneensa ovea hän ei enää koskaan
aukaissut; ei hän enää milloinkaan kiinnittänyt tarmoansa mihinkään
määrättyyn seikkaan, kuten ennen; väsymättömällä toimintahalulla hän
vain tarttui kaikkeen mitä näki.
Välisti hän oli kyökissä, innokkaasti käsin kaikessa mitä siellä
tehtiin, hetken perästä hän seisoi tallissa, sukien pikku Mustaa,
niinkuin olisi henkikaupalla pitänyt saada sen leveä, kiiltävä selkä
ihan välkkymään auringonpaisteessa, ja tuokion päästä hän kantoi
kaikki ruukkukasvinsa puutarhaan, raitista ilmaa saamaan. Väliin hän
lauloi korkealla äänellä ja taukosi ihan äkkiä, niinkuin olisi itku
ilon tukahuttanut. Toisin vuoroin hän seisoi akkunassa, niinkuin ketä
odotellen, ja illalla, mummolle lukiessaan, hänen kasvojensa ilme
välisti osoitti selvään hänen ajattelevan aivan muita asioita; äänikin
äkkiä muuttui toisenlaiseksi.
Mitä oli tapahtunut?
Mummo oli jo aikaa sitten aavistanut sitä, vaikk'ei ollut tahtonut sitä
itsellensäkään myöntää.
Hän ryyppäsi edessään olevasta lasista vettä ja sai yskäkohtauksen,
joka heti kutsui Ingan saapuville.
-- Mummo kulta! Taas tuommoinen kohtaus! -- huusi hän hädissään. --
Sinä istutkin liian lähellä akkunaa; siitä vetää. Annas, kun autan
sinua!
Hän sai mummonsa pian nojatuoliin ja kietoi huolellisesti vaippoja ja
peitteitä hänen ympärilleen. Sitten hän istahti tuolin siivelle ja pani
poskensa mummon poskea vasten.
-- Älä yski tuolla lailla, -- puheli hän lempeästi; -- minua pelottaa.
Mummo naurahti surumielisesti:
-- Muista, lapsi, että minä olen vanha. Sinun täytyy tottua siihen
ajatukseen, että saat olla ilman minua.
-- Älä puhu noin!
Ja Ingan silmiin nousi niin ahdistava huoli, että vanhus vastaukseksi
vain suuteli häntä. Kotvasen kuluttua hän kumminkin virkkoi, melkein
ponnistuksella:
-- Lapsi! Mitä aiot tehdä tilalle, minun kuoltuani?
Inga säpsähti.
-- En tiedä, -- sanoi hän, -- mutta jatkoi kohta jälleen iloisesti: --
Minä en tahdo ajatellakaan sellaisia murheellisia asioita. Nyt tahdon
ajatella vain, että meillä on kevät, ja linnut laulaa, ja aurinko
heloittaa, ja mummon pitää tulla ulos puutarhaan, päivänpaisteeseen.
Ja taas hän painoi lämpöisen poskensa vanhuksen poskea vasten. Mutta
mummo pyöritti päätään: ei ollut Ingan tapana kierrellä.
-- Sinä et muovaile enää, -- virkkoi hän vähän ajan perästä, ikäänkuin
jatkaen jotain ajatusta. -- Miks'et?
-- Kaiketi siksi, että olen niin iloinen... -- Hän puhui katkonaisesti,
luomatta silmiänsä ylös. -- En ymmärrä oikein itsekään, mutta sen olen
ennenkin huomannut, vaikk'en niin selvään kuin nyt, että kun mieleni on
iloinen, silloin ei se taidetta kaipaa... Taide lienee olemassa vain
suruja varten. Ilo sitä ei tarvitse.
Mummo oli sanomaisillaan jotain, mutta ei voinut. Tuossa äänenhelyssä
oli jotain, joka riisui aseet häneltä.
Hän vaikeni ja sai uuden yskäkohtauksen.
-- Ellei tohtori tule tänä iltana, niin minä lähetän hakemaan häntä, --
sanoi Inga päättävästi.
-- Anna minun olla. Minä olen tottunut lääkitsemään itse itseäni ja
ymmärrän sellaiset asiat paremmin kuin mikään lääkäri.
-- Mutta etkö sinä huomaa, kuinka yskä yltyy?
-- Joutavia!
-- Niin, niin, _jotain_ tässä vaan on tehtävä. Mutta kyllä tohtori
tuleekin. Minua aavistuttaa.
-- Olet kukaties kutsunut häntä?
-- Minä sanoin tohtorinnalle eilen, niinkuin sinä pyysit, että olisivat
tervetulleita joskus iltapäivällä.
-- Ja sinä luulet heidän tulevan heti kohta?
-- Eihän heillä ole muutakaan seuraa.
-- Tekee mieli ihmisiin, niinkö?
-- Niin kyllä.
-- Hm.
Mummo otti sukankutimensa esille, ja Inga keräsi allekirjoitetut
paperit.
-- Nämä kaiketi pehtorille?
-- Niin.
-- Minä lähetän ne hänelle heti.
-- Veisit itse. Sinä et ole luullakseni puhunut hänen kanssansa pariin
viikkoon sanaakaan, ja hän on sentään varsin sievä nuori mies.
-- Niin, hän ei todellakaan tee pahaa kenellekään, -- vastasi toinen
lyhyesti.
-- Ei sinun ensinkään tarvitse puhua hänestä noin olkasi yli, -- äänsi
vanha rouva oudolla kiivaudella. -- Hän on tavattoman kunnollinen mies
ja kelpaisi vaikka hyvinkin hienolle mamsselille.
-- No mutta, mummo! -- huudahti Inga, iloisesti nauraen. -- Ethän toki
aikone meistä paria?
-- En tiedä mitä olen aikonut, -- puhui mummo äreästi. -- Sinä tietysti
et hänestä välitä, mutta... Ääni oli hiljainen ja tyyni kuin ennenkin,
-- mutta ehkä olisi ollut sinulle hyvä... nyt... jos olisit niin tehnyt.
Inga punastui. Ensi kertaa mummo nyt antoi tietää, että hänellä oli
ollut omia ajatuksia siitä asiasta, josta he eivät vielä olleet
sanaakaan vaihtaneet keskenänsä. Hän seisoi hetken aikaa neuvotonna.
Sitten hän kokosi paperit ja astui hiljaa huoneesta.
Viiden minuutin kuluttua hän palasi ja istahti tavalliselle sijallensa
akkunan ääreen.
-- Luenko sinulle? -- kysyi hän, katsoen toisaanne.
-- Kiitos. Kenties myöhemmin. Paljonko kello on?
-- Pian seitsemän.
Hetken aikaa vallitsi huoneessa täydellinen hiljaisuus. Sitä häiritsi
vain mummon sukkapuikkojen kilahtelu ja vanhan bornholmilaisen kellon
määränperäiset lerkun raksaukset.
Äkkiä sysäsi Inga tuolinsa loitommas akkunasta. Veri syöksyi jälleen
hänen kasvoihinsa.
Vanha rouva loi häneen tarkan katseen.
-- Tulevatko he? -- kysyi hän.
-- Kutka?
-- Ne, joita odotat.
-- Mummo! -- Inga kavahti ylös kuin olisi mehiläinen häntä pistänyt,
mutta jatkoi sitten melkein uhmalla, tahallansa asettuen suoraan
akkunan eteen: -- Niin, tuolla he tulevat... kumpikin. Nyt he astuvat
portaita ylös... nyt he avaavat oven eteiseen... kuulethan! Nyt
he riisuvat päällystakkinsa eteisessä... tohtori asettaa keppinsä
arkihuoneen seinää vasten... Nyt he astuvat nurkkahuoneen läpi. Ja nyt
he ovat ovella! Se tulee, minkä tuleman _pitää_; ymmärrätkö, mummo?
Hän kääntyi ympärinsä, eikä tulvinutkaan enää veri hänen poskissansa.
Mummon mielestä hän ei ollut vielä ikinä ollut noin kalpeana.
-- Lapsi! -- lausui mummo levotonna ja yritti nousta. -- Lapsi armas!
Tuossa kuului tuo entinen lempeä, rauhoittava ääni... Inga muisti,
kuinka hän lapsena öisin monasti kavahti makuultansa, nähtyänsä pahaa
unta, ja kuinka silloin pehmeä käsi rakkaasti silitti hänen päätänsä,
kunnes kaikki kamalat kuvat olivat hälvenneet. Lapsi, lapsi armas!...