jälleen, mutta kun Inga Heine tuon huomattuaan samassa ojensi
hänelle molemmat kätensä, sanoen liikutuksesta vapisevalla äänellä:
-- Älkää luulko, että tuo seikka hetkeksikään halventaa teitä minun
silmissäni... päinvastoin, -- silloin tohtori tunsi olevansa niin
kerrassaan varma hänestä, ja rajaton luottamus tytön vilpittömään
luonteeseen täytti hänet lämmöllänsä.
-- Mikä estää teitä olemasta yhtä hyvä kuin kuka tahansa meistäkin? --
jatkoi Inga Heine hennolla äänellään, innokkaasti. -- _Teidän_ syntinne
saattoi teidät tekemisiin maan lakien kanssa ja sai rangaistuksen,
_meidän_ syntimme ovat kenties vielä suuremmat, mutta niitä ei
ole haastettu laillisen oikeuden eteen; yksi vain on ne nähnyt ja
tuominnut. Saattaako niitä silti sanoa pienemmiksi?
Tohtori seisoi sanaakaan sanomatta, katsellen häntä, eikä ensinkään
voinut kääntää silmiänsä pois noista raikkaista, nuorista kasvoista,
joilla asui niin lämmin, henkevä ilme. Hän ei ollut mielestänsä
milloinkaan nähnyt mitään niin reipasta.
-- Jos kaikki tuomitsisivat teidän tavallanne, -- virkkoi hän,
katkerasti huoaten, -- niin pääsisi kohoamaan; mutta maailma ei
tuomitse teidän tavallanne, ja siksipä ei kohoamaan koskaan pääse.
-- Kyllä, kyllä! -- Hänestä tuntui niin raastavalta tuo toivottomuus
tohtorin äänessä, ja lohdutellen hän lisäsi sitten: -- Jok'ainoa isku
luo tahtoon uutta terästä.
-- Mutta tahto masentuu, -- vastasi tohtori. -- Alituinen epäluulo
musertaa sen.
-- Toisten epäluulo on voimaton.
-- Se voima sillä on, että se saattaa ihmisen epäluuloiseksi omaa
itseänsä kohtaan. Sanonpa teille -- hän astui lähemmäs, ikäänkuin
antaakseen sanoillensa enemmän painoa -- ei pääse kohoamaan, kun ei ole
ketään, jolta saisi _luottamusta_ osakseen.
Katkeran vakaumuksen voima noissa sanoissa oli liian masentava. Siksipä
Inga epäröiden vastasi:
-- Mutta teillä... teillähän on useampia, jotka luottavat teihin.
-- Minullako! -- Hän naurahti ivallisesti. -- Ei ainoatakaan! Taikka...
on minulla kumminkin...
Hänen katseensa pysähtyi hyväillen Kain pieneen olentoon, joka
astuskeli muutaman askeleen päässä heistä. -- _Tuo_ tuolla luottaa
minuun, mutta -- ties kuinka kauan?
-- Entä vaimonne? -- kuiskasi Inga. Ei hän olisi tahtonut sanoa sitä,
mutta kysymys pääsi sittenkin kuuluville.
-- Minun vaimoni _seuraa_ minua, -- sanoi tohtori, pannen omituisen
painon tuolle sanalle. Hän olisi seurannut minua mestauslavalle, jos
siksi olisi tullut, mutta hän ei _luota_ minuun. Hän ei ole milloinkaan
uskotellut itseään eikä minuakaan sillä, että entisyys joskus jäisi
unohduksiin. Hän ei puhu milloinkaan siitä, että minä voin jälleen
kohota. _Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa_...
* * * * *
"Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa."
Nämä sanat ne yhä kaikuivat Ingan korvissa kauan aikaa vielä senkin
jälkeen, kuin hän oli tullut kotia ja istui kaminin ääressä lukemassa
ääneen mummollensa. Ne hyppelehtivät rivien välissä ja tekivät monessa
kohdin syyttä suotta hänen äänensä äkkiä niin vienoksi, että vanha
rouva kummastellen katsahti häneen.
Ne kumahtelivat vasaran-iskuina hänen sydämessään, hänen viruessaan
unetonna vuoteellansa ja katsellessaan ulos pimeyteen. Ne hiipivät
hänen unennäköihinsä, ja ne ne ensiksi jälleen kuuluivat, kun hän
aikaisin aamulla heräsi levottoman yön jälkeen.
"Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa."
Veitsenä ne häntä viiltelivät ja täyttivät hänet hellällä osanotolla ja
melkein epätoivoisella oman voimattomuuden tunnolla.
"Ei pääse kohoamaan, kun ei ole ketään, jolta saisi _luottamusta_
osakseen." Niin hän oli sanonut.
Mutta Inga luotti häneen, luotti kokonaan, ehdottomasti. Miksikä ei
sanoa sitä hänelle? Kenties _hänen_ luottamuksensa saisi tohtorin
kohoamaan, hänen luja, lämmin, rohkea luottamuksensa!
Mutta sanoa se hänelle, -- silloin täytyy Ingan sanoa enemmän kuin
itse tietääkään, enemmän kuin hän tällä hetkellä oli itsellensäkään
tunnustanut.
Inga kätki kasvot käsiinsä, ikäänkuin kätkeäkseen omalta itseltään
sen hehkuvan punan, joka ohimoilta ruveten valui alas hänen paljaalle
kaulalleen. Ja samalla hän tunsi ikävöivänsä häntä, ja niin kalvavana
se täytti hänet, tuo ikävöimys, että hänen täytyi ääneensä valittaa,
täytti niin valtavana, ettei hän edes yrittänytkään vastustamaan sitä,
vaan painoi päänsä yhä syvempään, vaikeroiden: "Tätä tuskaa... tätä
tuskaa!"
* * * * *
Samana aamuna istui tohtori vastaanottohuoneessansa, josta viimeinen
sairas vast'ikään oli lähtenyt pois.
Hän oli lukevinaan erästä lääketieteellistä aikakauskirjaa, mutta hänen
katseensa kiiti kauas kirjan lehdeltä ulos eikä pysähtynyt se keväimen
viimeisiin lumihiutaleisiin, joita, keveinä kuin untuvat, putoeli
maahan ja suli samassa, -- ei pysähtynyt ensimmäiseen kottaraiseen,
joka kosteita siipiään räpytteli tekopesänsä harjalla, eikä pysähtynyt
Kai poikaankaan, joka suurissa pitkävartisissaan tepasteli akkunan
edessä, astuen jalkansa jok'ikiseen rapakkoon, minkä suinkin näki.
Kain punainen lakki se yksin erottautui tuosta harmaasta
yksitoikkoisuudesta, mutta tohtorin katse ei siinä viivähtänyt. Se
poikkesi syrjäteille, meni kauemmas tätä harmaata yksitoikkoisuutta
ja pysähtyi kahden lämpöisen, suuren silmän valoon, joka sähkövirtana
elvytti häntä; mutta siitä hänen katseensa äkkiä kääntyi takaisin,
palaten hamaan siihen aikaan, jolloin poikasta ei vielä ollut olemassa.
Hän näki itsensä köyhänä ylioppilaana pienessä, ahtaassa
ullakkohuoneessa ja näki tytön, josta sittemmin tuli hänen vaimonsa,
seisovan siinä, suonenvetoisesti kierrellen kihlasormusta sormessaan,
sillä välin kuin hän aivan tyynenä veti omansa pois ja laski heidän
väliselleen pöydälle.
Hän muisti vielä, kuinka käryävän lampun himmeä valo lankesi
jouhikankaiseen sohvaan, jossa hän nukkui yöt, ja hän muisti tuon
epätoivoisen ilmeen tytön kasvoissa.
Hän ei todellakaan tiennyt, mistä hän, noitten kasvojen edessä, oli
saanut rohkeutta sanomaan, mitä sillä hetkellä niin vilpittömästi tunsi
ja oli jo kauan tuntenut. Mutta hän tiesi sen sanoneensa peittelemättä
mitään... Ja hän, ylioppilas, oli koko ajan enemmän katsonut heidän
välillänsä olevaan sormukseen kuin häneen.
Hän oli sanonut, ettei hänen tuntemansa rakkaus ole niin suuri kuin
yhteiselämä kysyy. Kun mennään kihloihin seitsentoistavuotiaina
lapsina, silloin ei käsitetä mitä tehdään, ja kun toinen sittemmin
huomaa erehdyksen tapahtuneen, niin on paras erota ajoissa. Mutta
tuskin hän oli sanottavansa sanonut, kun toinen oli äkkiä kietonut
kätensä hänen kaulaansa ja vetäytynyt lähelle häntä, kuumia kyyneleitä
vuodattaen, kerjäten kuin koira hänen jalkainsa juuressa. "Älä hylkää
minua! Anna minulle edes rahtunenkaan rakkauttasi. Minä tyydyn siihen,
voi kuinka tyydynkään!"
Hän muisti äkkiä tunteneensa sillä hetkellä itsessään halun karistaa
hänet pois päältänsä ja samassa kadottaneensa jonkun verran
kunnioitustansa naista kohtaan hänessä.
Melkein vaistomaisesti oli toinen tuntenut tuon ja hellittänyt hänestä,
mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jälleen hänen kaulassaan.
"Jos sinä ajat minut pois, niin minä surmaan itseni." Niin hän oli
kuiskannut, ja ylioppilas oli lukenut hänen kasvoistaan, että hän
tarkoittaa täyttä totta noilla sanoilla.
Sääli oli täyttänyt hänen sydämensä, ja hetkiseksi hän oli erehtynyt
tunteissaan.
Mutta sitten hän oli äkkiä luonut impeen vakavan katseen ja virkkanut
verkalleen: -- Ja jos kerran kohtaisin sen naisen, jota voisin todella
rakastaa, kuinka silloin?
-- Silloin minä heittäytyisin hänen ja sinun välillesi! -- oli toinen
huudahtanut intohimoisesti, kyyristyen entistä lähemmäs häntä.
Ylioppilas oli ollut ääneti hetken aikaa ja sitten tuonut esille
viimeisen pelastuskeinonsa.
-- Minulla on jotain sanottavaa sinulle, -- oli hän lausunut. -- Sen
kuultuasi on sinun helpompi luopua minusta. Minä en ansaitse niin
paljoa rakkautta. Minä olen tehnyt lainrikoksen ja odotan rangaistusta.
Tutkinnon suoritettuani menen poliisikamariin ja annan itseni ilmi.
Rangaistuksena on oleva pari vuotta kuritushuonetta. Ja niin olen
mennyttä miestä, ja sinun on vielä mielesi oleva hyvä, ettet ole
sellaiseen sitoutunut.
Ei väräystäkään tytön kasvoissa.
-- Minä olen kauan ajatellut sitä, -- oli hän sanonut.
Hän muisti, kuinka tuo tyyneys oli kerrassaan riistänyt aseet hänen
käsistänsä ja kuinka hän melkein nöyrtyneenä oli kysynyt tytöltä, mitä
hän nyt aikoo tehdä.
-- Odottaa, kunnes tulet takaisin.
Ja silloin hän oli voitettu.
Tyttö sai pistää sormuksen takaisin hänen sormeensa, ja kaikki
ristiriitaiset tunteet olivat tukehtuneet siihen kiitollisuuden uhkuun,
joka nyt ylioppilaassa hulvahti.
Immen lähdettyä hän istui siinä jälleen, tuntematta olevansa
entistä iloisempi, entistä rikkaampi; tuntui kumminkin, kuin olisi
kaksinkertainen, kauan painanut taakka kirvonnut hänen harteiltansa.
Vuosia vieri. Hän tuli vankeuteen ja pääsi jälleen vapaaksi. Hän ryhtyi
lääkärintoimeen eräässä syrjäisessä seudussa Sjellannin saarella ja
meni vihdoin naimisiin neljä vuotta siitä illasta lukien, jolloin
turhaan oli koettanut päästä vapaaksi tuskallisista väleistä.
Vielä tälläkin hetkellä hän tunsi sen suuren levottomuuden, joka
oli hänet vallannut häitten edellisinä päivinä, ja hän tiesi, ettei
hän suinkaan ollut sitä salannut morsiameltaan. Tuhansin hienoin
viittauksin hän oli yrittänyt panna tytön suuhun ne sanat, joista
olisi aiheutunut molemminpuolinen selitys, mutta morsian ei ollut
tahtonut käsittää häntä, eikä tohtorinkaan sopinut ottaa sitä puheeksi;
hän tunsi, kuinka suureen kunniavelkaan tytön väsymätön, vuosikausia
kestänyt odotus oli hänet saattanut.
Mutta selvästi hän muisti senkin, kuinka niitten päiväin ahdistus
oli pyörinyt varsinkin yhden kysymyksen ympärillä: "Ja jos minä
sittemmin elämässäni kohtaisin naisen, jota _voisin todella_ rakastaa?"
Ja voivansa rakastaa ehjästi ja kokonansa, sen hän tunsi valtavan
voimakkaasti. Ja lujan, intohimoisen luonteensa perusteella hän tunsi
kykenevänsä vastaanottamaan sellaista rakkautta, joka, kerran selvänä
ilmi puhjettuansa, pystyy murtamaan kaikki esteet tieltään. Mutta
_todellinen_ rakkaus tulee vain harvain osaksi -- miksipä siis juuri
hänen?
Sittemmin hän oli lakannut tuntemasta tuota ahdistusta. Hän oli
syöksynyt työhönsä, syöksynyt kummallisen kiihkeällä, kuumeenomaisella
innolla, jotta ei hänelle jäänyt ensinkään aikaa perhe-elämää varten.
Ja osat vaihtuivat.
Nyt oli jonkun aikaa nuoren rouvan vuoro tuntea kalvavaa ahdistusta.
Hän ei sitä ilmaissut, mutta myötäänsä hän pelkäili jotain, mikä uhkaa
kuin vihollinen. Heidän avioliittonsa ensi vuosina nuori rouva useinkin
tapasi itsensä tarkastelemasta jokaista vierasta naista tuskallisin,
tutkistelevin katsein, luodakseen sitten mieheen silmänsä, arkaillen ja
ikäänkuin tiedustellen: onnistuuko tuon naisen saada sytytetyksi hänen
miehensä silmään se tuli, jonka hän, nuori vaimo, tiesi siinä piilevän,
yhtä varmasti kuin hän tiesi olevansa _itse_ kykenemätön sitä ilmoille
loihtimaan.
Moiselle epävarmalle pohjalle on työläs rakentaa. Hän tunsi sen ja
kärsi hiljaisuudessa.
Mutta silloin mies ei antanut hänelle vähintäkään aihetta
luulevaisuuteen. Ja vähitellen sitten nuori rouva vaipui levollisuuteen
hänkin.
Silloin kumminkin, kun hän tunsi esikoistaan odottelevansa, silloin
heräsi hänessä heikko toivo, että lapsi kenties opettaa isän
rakastamaan vaimoa.
Hän huomasi käyneensä tyynemmäksi miestänsä kohtaan ja luontevammaksi
muita kohtaan.
Kai tuli maailmaan eräänä päivänä, jolloin omenapuut olivat kukassa, ja
lapsen keralla tuli päivänpaistetta taloon.
Tohtori kylvetti joka päivä pikkuista, pulleata poikaansa, joka
pehmoisena ja valkoisena potki vedessä. Ja mitä kimeämmin poika huusi,
sitä raikkaammin tohtori nauroi... Mutta eipä hänen sydämensä silloin
äidille sykkinyt, vaan pojalle. Poikasesta tuli hänen ajatustensa
valtias; kisailla pojan kanssa -- siinä hänen suurin ilonsa.
Ja niinpä tapahtui mikä tavallisesti on vastoin luontoa: äiti rupesi
mustasukkaiseksi omalle lapsellensa!
Tuossahan se makasi kätkyessä, raastaen häneltä viimeisetkin muruset
hänen miehensä rakkautta! Eikö mies osoittanut häntä kohtaan entistä
enemmän kylmäkiskoisuutta, nyt, kun oli olemassa olento, jota hän voi
rakastaa? Ja eikö juuri hän, äiti, jää myötäänsä syrjään?
Vaistomaisesti lapsi kyllä kiintyi äitiinsä. Äitiähän kohti poikanen
ensi kertaa ojensi pulleat käsivartensa, mutta tohtori se oli, joka
otti lapsen syliinsä. Äiti ei yrittänytkään päästä sille sijalle, joka
niin helposti olisi saattanut olla hänen.
Hän muuttui kylmäksi ja umpinaiseksi. Talon ylle laskeusi se omituinen,
kuollut hiljaisuus, joka oli siinä niin huomattavissa. -- Mies tunsi
usein olevansa syyllinen vaimonsa edessä, mutta ei saattanut sittenkään
lähestyä häntä. Vaimo oli alun pitäin antanut itsestänsä liian paljon.
Nyt ei hänessä enää ollut sitä puolta, jota mies olisi halunnut saada
omaksensa.
Ja tuo kuollut hiljaisuus se lepäsi edelleen kodin yllä. Silloin
tällöin vain keskeyttivät sitä Kain iloiset söperrykset.
Mutta poikanenkin huomasi ennen pitkää, missä sopii temmeltää ja missä
olla vähemmällä. Rajusti ja meluten hän hyväili isäänsä; arkaillen ja
varovasti hän käyttäytyi äitiänsä kohtaan. Hän lauloi ja rallatteli
tohtorin kamarissa, mutta arkihuoneessa hän oli kiltti ja hiljainen,
ja päivällispöydässä hän istui pienessä tuolissaan heidän keskellänsä
äänetönnä ja vakavana, ja pienet, älykkäät silmät ne silloin verkalleen
ja ikäänkuin tutkistellen siirtyivät toisesta toiseen. Mutta välisti
hän pisti pienen kätensä tohtorin käteen ja huokasi ihan sydämensä
pohjasta, ikäänkuin hämärästi aavistaen, ettei kaikki ole niinkuin olla
pitää. Ja silloin oli toisten niin kummallisen outo olla.
* * * * *
Tohtori kavahti tuoliltansa ja sysäsi akkunan auki pihalle päin.
Hän kaipasi raitista ilmaa.
Kain punainen piippalakki pisti näkyviin kahden halkopinon välistä
portin ulkopuolella, ja tällä puolen heilui Fenrisin tuuhea häntä.
Tohtori vihelsi, ja kumpainenkin tuli juoksujalassa saapuville.
Fenris nosti suuret etukäpälänsä akkunaa vasten, ja Kai koetti kiivetä
ylös seinää myöten, mutta yritys ei onnistunut; hän menetti tasapainon
ja keikahti vatsalleen maahan.
Tohtorin huolestuneilla kasvoilla elähti melkein lapsellinen ilme:
hän kurottautui akkunasta ulos niin kauas kuin suinkin ja huudahtaen
"heleijaa" sai kiinni Kai poikaa kädestä, joka oli niin märkä ja
likainen, että Kööpenhaminan katupoikakin olisi mointa kadehtinut.
-- Ei ole tänään oikein kuperkeikkojen ilma, -- virkkoi hän tyynesti ja
nosti pojan sisään akkunalaudalle.
-- Viis siitä, -- lohdutteli hän sitten, kun Kai ikäänkuin pahoitellen
alkoi pyyhkiä käsiään housuihinsa. -- Älä välitä käpälistäsi: ne
saadaan kyllä puhtaiksi. Mutta nyt tästä leikki nousee!
Ja he kävivät rosvosille. Tohtori sitoi Kain akkunalautaan, ja
Kai kirkui ja taputti pieniä, mustia käsiänsä, ja Fenris haukkua
louskutteli mielihyvillään.
Iso musta kukkokin, joka seisoi toisella jalallaan keskellä pihaa,
rupesi kiekumaan ja kiekui kuin henkensä edestä.
Kuului kavioiden kapsetta tieltä, ja rattaat ajoivat pihaan.
Se oli Inga ponillansa.
Hän tervehti iloisesti ruoskanvarrella, ajaessaan akkunan ohitse.
-- Ketä haluttaa lähteä ajelemaan? -- kysyi hän.
Ja Kai rimpuili jaloillaan, päästäkseen alas, ja tuskin oli saanut
pienet jalkansa maahan, niin jo oli tulijan luona rattaiden vieressä.
Fenris teki korkeita, kömpelöitä loikkauksia ilmaan, aavistaen hauskaa
juoksumatkaa. Mutta tohtori sulki akkunan ja päätti pysyä sisällä
huoneessaan. Minuutin kuluttua hän kumminkin seisoi rattaiden vieressä
ja ojensi Ingalle kätensä.
Mutta siitä silmänräpäyksestä ruveten hän tiesikin, että nyt oli
tapahtunut se, mitä hän yhdeksän ajastajan kuluessa oli peljännyt ja
tietämättänsä sittenkin ikävöinyt: hän oli kohdannut sen naisen, jota
hän voi rakastaa!
Ja kuni kauan sulkeissa ollut virta vihdoin äkkiä syöksähtää
valloilleen pauhaavana koskena, niin hulvahti hänessäkin liikkeelle
tunteitten uhkuva vuo, hänen seisoessaan tuossa rattaiden astinlaudan
vieressä, sanaakaan sanomatta ja ikäänkuin haukkoen ilmaa.
Hän ei huomannut Fenrisiä, joka oli noussut etukäpälillään häntä
vasten, tahraten hänen takkinsa; hän ei huomannut poikaansa, joka
maltitonna nyki häntä hihasta, eikä hän huomannut sitäkään, kuinka
Inga, häneen katsahdettuansa, hiukan säpsähti.
Tohtori seisoi myhäillen itsekseen, niinkuin se, joka vast'ikään on
herännyt ja valmistaa virtailevalle elämälle sijaa sisimpiinsä, ja
sinne hän avasi ovet, avasi selkoselälleen, suuren, päivänpaisteisen
aallon tulvahtaa sisälle.
Se se saa, kevät armas kun ennättäy,
puu lehtehen kun, maa kukkaan käy!
Se se saa, elon laulu kun raikuilee,
kahilistossa sorsaset suutelee!
Se se saa kera kerttujen kerkeitten,
pesät puihin kun syntyvi sirkkusten,
Se se saa, elo raikas kun riemahtuu,
sinitaivolle maa kun kihlautuu.
_Sydän_ ihmisen yksin ymmärsi sen:
Kevätlemmen tuon iki-ihmeisen!
* * * * *
Arkihuoneessa Klitholman kartanossa istui vanha valtioneuvoksetar,
tarkasti katsellen silmälasiensa ylitse Ingaa, joka seisoi pukeissa,
lähdössä ajelemaan, ja tahtoi vain sitä ennen kastella krokus-kukat
akkunalla.
Ei ollut enää harvinaista, että Inga aamupäivällä kävi "ajeluttamassa
pikku Mustaa". Hän, joka ennen oli saanut omantunnon vaivoja, jos
puolituntiseksikaan oli jättänyt mummonsa yksikseen, hän oli nyt usein
tuntikausia poissa.
Mummo ei puhunut mitään. Hän lykkäsi vain silmälasit ylemmäs otsalle
ja katsoi tutkistellen tyttöä, tämän kumartuessa suutelemaan häntä
jäähyväisiksi. Mutta ei hän koskaan mitään tiedustellut. Yhden ainoan
kerran vain hän oli kysäissyt: -- Pitäneeköhän tohtorinna siitä, että
sinä niin usein käyt ajelemassa pojan kanssa?
Mutta Inga oli vastannut vain: -- Mitäpäs hänellä olisi sitä vastaan?
-- ja reippaasti nyökäyttänyt päätään hyvästiksi. Sen koommin ei siitä
asiasta enää mitään puhuttukaan.
Mutta yhä tiheämmiksi ajelut kävivät. Melkein joka päivä pysähtyivät
pienet ponirattaat tohtorin asunnon edustalle, ja Kai hyppäsi istumaan
Ingan viereen. Usein tuli tohtorikin mukaan, ja silloin venyi yksi
tunti kolmeksi. Ja niin he istuivat siellä särkkäin välissä, haastellen
hiljaisella äänellä, ja lännen-ärjy heitteli hyrskyjänsä heidän
edessään, ja Kai keräili kiviä rannan hiekassa.
Rouvalla oli aina esteitä, kun häntäkin pyydettiin mukaan.
Hän ei ollut huomaavinansakaan ponin juosta tömistävän pihalle ja
tohtorin kavahtavan akkunaan. Hän seisoi aivan tyynenä ovessa,
katsellen heidän lähtöänsä, mutta vaunujen kadottua näkyvistä elähti
välisti tuskainen ilme hänen kasvoillaan, ja välisti tuntui kuin
salpaisi henkeä.
Sitten hän veti oven kiinni ja meni sisään.
-- Pitihän sen näin käydä, -- virkkoi hän joskus itsekseen melkein
soinnuttomalla äänellä. -- Tiesinhän minä, että näin oli kerran käyvä.
Ja koneenomaisesti hän otti ompeluksensa esille; koneenomaisesti siinä
piste pistettä ajeli, ja tuhannetta kertaa hän siinä uudestaan eli
elämänsä raskaimmat hetket.
Hänhän itse oli työntäynyt avioliittoon, hänhän oli väkisin vaatinut,
ostanut hänet omakseen, seurauksia ajattelematta. Mies oli rehellisesti
varoittanut häntä, mutta siinä kohden hän, tyttö raukka, oli ollut
taipumaton ja _tahtonut_ saada hänet omakseen mistä hinnasta hyvänsä.
"Jos minä kerran kohtaisin sen naisen, jota voisin rakastaa, -- kuinkas
silloin?" Näin oli toinen sanonut, ja saanut uhkamielisen vastauksen:
"Silloin minä heittäytyisin hänen ja sinun välillesi!"
Tohtorinna myhähti katkerasti. Ei hän hetkeäkään ajatellut heittäytyä
väliin nyt. Hän tunsi vaistomaisesti, että tuo nainen tuolla ulkona
särkillä oli päässyt voitolle... sillä -- miksipä kierrellä? -- se oli
hän, jota hänen miehensä voi rakastaa.
Ja hän puri huulet yhteen, jottei kalvava yksinäisyydentunne
purkautuisi itkuun. Hän otti tyytyäksensä viimeiseen, pienimpään
muruseen hänen rakkauttansa... hän tuuditti raastettua sydäntänsä
itsepuolustuksella, jota hän ei itsekään enää uskonut, ja kävi
kylmemmäksi, umpimielisemmäksi kuin milloinkaan ennen.
Mies ei huomannut tuota. Hänen lujassa, kauan arkailleessa luonteessaan
ei nyt ollut sijaa kuin yhdelle ainoalle tunteelle. Se täytti sen
kokonaan; se oli siinä kaikkivoipa. Tuo raskaanlainen, samalla
intohimoinen ja vakava luonne, joka tähän saakka oli nähnyt pelkkiä
varjopuolia elämässä, avautui nyt luottavana kuni lapsi sille sielulle,
joka ymmärsi sitä, eikä hän näinä aikoina yritellytkään sulkea pois
sitä valon ja lämmön valtavaa vuota, jonka nyt rakkaus oli saanut
hänessä virtailemaan.
-- Kummallista, -- sanoi tohtori Ingalle, kävellessään hänen kanssaan
särkillä, -- siitä saakka kuin tulin tuntemaan teidät, on jok'ainoa
hengenveto minussa kuin ylistyslaulua elämälle.
Ja hetken perästä hän lisäsi: -- Kaikista ihmisistä, jotka tunnen,
olette te ensimmäinen, joka ei ole kohdellut minua kartellen ja
epäillen, joka ei milloinkaan ole antanut minun tuntea, että kunniaani
on tahra lyöty.
Inga naurahti lyhyeen ja raikkaasti.
-- Lieneekö kansalaiskunnia hienompaa ainetta kuin pelkästään
inhimillinen? -- kysäisi hän. -- Ja viimeksimainittuun on meillä
jokaisella tahra lyöty.
Tohtori pysähtyi hänen eteensä.
-- Niin, niin, teillä on oma siveysoppinne, -- virkkoi hän, luoden
kiitollisen silmäyksen Ingaan. -- Maailman tuomiota se ei kestä,
sen tiedän, mutta jospa tietäisitte, kuinka hyvää se sittenkin
tekee minuun... yksistään jo sekin, että te itse uskotte sitä niin
järkähtämättömästi.
Inga katsahti häneen ja sanoi: -- Tahroja on, jotka kajoavat
luonteeseen. Teidän luonteenne on puhdas; sen uskon.
-- Miksikä niin uskotte?
-- Sen näen silmistänne.
-- Silmät pettävät.
-- Ei minun.
Hän lausui sen niin avomielisesti, että toinen hytkähti.
Tuokion kuluttua tohtori alkoi jälleen, ikäänkuin pyrkien saamaan uutta
vakuutusta hänen puoleltaan: -- Miks'ette tiedustele minulta mitään?
-- En tarvitse tietoja.
Tohtori oli ääneti hetken aikaa. Sitten hän äkkiä virkkoi, katsoen
häntä suoraan silmiin: -- Minä kerron teille tarinani.
Inga nyökäytti päätään, ikäänkuin pitäen sitä aivan itsestäisenä
asiana. Ja nyt alkoi tohtori puhua verkalleen, lyhyin lausein,
kertomuksen aikana monasti painaen pehmeätä huopahattuansa otsalle.
-- Minun luonteeni on aina ollut sellainen, että se vastuksista on vain
yltynyt. Mitä minä tahdoin, sitä minä tahdoin hamasta siitä saakka
kuin pääsin omille jaloilleni. Neljäntoista vuoden ikään minä tahdoin
elää vapaana, aivan kuin lintu kedolla ja metsässä, mutta kerran näin
ihmisen joutuvan vaaraan ja kuolevan pikaisen avun puutteessa, ja siitä
aikain oli tahtoni se, että minusta tulee lääkäri.
Olin isäni ainoa poika, mutta minulla oli viisi sisarta, ja pienessä
talonpojan talossa ei säästöjä kartu, kun perhe on niinkin suuri.
Meidän talo oli Sjellannin hedelmällisimmissä seuduissa, mutta puhe
kävi kaikkialla semmoinen, että se on huonossa hoidossa. Isästäni ei
ollut käytännön mieheksi, ja asiat kävivät vuodesta vuoteen yhä enemmän
taaksepäin. Lainan avulla hän sentään sai minut täysihoitoon erään
ruokakauppiaan luokse Kööpenhaminaan, ja koulunkäyntini alkoi.
Aikaisin tulin ylioppilaaksi parhaimmalla arvolauseella ja suoritin
vuoden perästä valmistavan tutkinnon.