vain rakastaa.
-- Mainiota, mummo! -- Inga hyppäsi lattialta ylös. -- Sinä olet
verraton! Kuinka ne sopivat sinulle niin erinomaisen hyvin, nuo sanat!
-- Hän nojasi käsivarsillaan mummon nojatuolin selkämykseen ja kumartui
tuttavallisesti hänen puoleensa. -- Tuskin osaan mielessäni kuvailla
sinun pientä, hentoa olentoasi liekehtivänä ja leimuavana, mutta
olisinpa niin hirmuisen kernaasti tahtonut nähdä sinut silloin. Tuli
mahtoi ihan säihkyellä sinun mustissa silmissäsi!
-- Joutavia!
-- Jos minä olisin ollut mies ja elänyt kuusikymmentä vuotta sitten,
niin jo vainenkin olisin kosinut sinua.
-- Minä en olisi huolinut sinusta, tuommoisesta -- plebeijistä.
-- Ehkei olisi ollut hullummaksi, jos olisit sittenkin ottanut
plebeijin.
Mummo huokasi kummallisen syvään. Tuntui kuin tuo huokaus olisi tullut
hänen sielunsa sisimmistä. Ingalla oli juuri kysymys huulillaan, mutta
hän ei ennättänyt saada sitä lausutuksi, sillä samassa kuului koputus
oveen.
-- Sisään! -- sanoi hän, liikahtamatta, luullen pehtorin tulevan.
Ovi aukeni pelokkaasti, ja sisään astui hiljainen tohtorinna, taluttaen
kädestä Kai poikaa.
-- En saanut rauhaa tältä, -- sanoi hän. -- Suokaa anteeksi...
Hänen kasvoillaan asui tällä hetkellä ilme, joka ikäänkuin pyysi
anteeksi, että hän ensinkään on olemassa.
-- Suokaa anteeksi, että tulin niin kohta, -- jatkoi hän hämillään, --
mutta poikaa oli aivan mahdoton saada pysymään asemillaan. Hän tahtoi
välttämättömästi nähdä ponia.
-- Kai on kerrassaan älykäs poika, -- sanoi Inga, ottaen poikaa
kädestä. -- Tervetuloa Klitholmaan, rouva! Kas tässä -- hän kääntyi
mummoonsa -- tässä on meidän uuden tohtorin rouva, ja tässä minun pieni
kisakumppalini eilisestä ruveten. Eikö hän ole hauska?
Vanha rouva, näin äkkiä yllätettynä, ojensi vieraalle kätensä ja,
hieman vitkastellen, pyysi häntä istumaan.
-- Tehkää hyvin ja siirtykää hiukan lähemmäs, minä en kuule oikein
hyvin. Niin, minun poikani tytär on kertonut paljon teidän reippaasta
pojastanne ja suuresta koirasta.
-- Neiti on niin ystävällinen heille, -- vastasi tohtorinna, silmiänsä
nostamatta --
Tarttuen silmänräpäyksessä tuohon sanaan katsahti Kai hymyillen Ingaan
ja kuiskasi mairitellen: "Poni!"
-- Mennään heti kohta sen luokse, -- virkkoi Inga. -- Suokaa anteeksi;
minä poistun hetkiseksi.
Ja vähääkään välittämättä avuttomuuden ilmeestä vanhan rouvan kasvoilla
Inga tuiskahti Kain kanssa ulos ovesta.
-- Inga pitää niin paljon lapsista, -- sanoi valtioneuvoksetar, jotain
edes sanoakseen.
-- Sen huomaa kyllä, -- vastasi tohtorinna, nostamatta silmiään, ja
sitten vaikeni keskustelu jälleen. Tätä väliaikaa käytti vanha rouva
tarkastellakseen vierastansa lähemmälti, ja hyväntahtoinen ilme hänen
tummissa silmissään tiesi ennen pitkää, ettei tulos suinkaan ollut
epätyydyttävä.
Hän nyökäytti päätään hyvillänsä.
Kasvot itsessään varsin sievät, mutta niin kummallisesti pelonalaiset.
Herrainen aika, häntä pitää avittaa!
Ja äkillisen, sisäisen pakon vaikutuksesta ojensi vanha rouva hennot,
ryppyiset kätensä äänetöntä vierastansa kohti, sanoen herttaisen
sydämellisesti:
-- Olkaa vakuutettu, että jos minä jossakin saatan olla teille avuksi,
niin kauan kuin vielä olette paikkakunnalla outo, niin olen sen ilolla
tekevä.
Tohtorinna tarttui tavattoman kiihkeästi noihin ojennettuihin käsiin ja
katsahti nyt ensi kertaa ylös.
-- Kiitos, -- virkkoi hän, ja ääni se vavahteli hiukan, -- mutta me
olemme oikeastaan tulleet tänne kätköön.
Vanha rouva taputti lemmekkäästi hänen kättänsä.
-- Niin, niin, siihen tämä tienoo on omiansa... ihan omiansa. Täällä
saattaa elää aivan syrjässä muista.
-- Sitä minäkin luulin, mutta... seutu on pieni; huhu joutuu sittenkin
tulijan edelle. En luullut sen ennättävän tänne saakka, mutta tuskin
olimme olleet täällä kahta viikkoakaan, niin jo kuulimme kuiskaeltavan
meistä. Ette usko, kuinka kovalta tuntuu, kun ihmisellä on jotain
sellaista, josta hän ei milloinkaan pääse, sellaista, mikä myötäänsä
heittää varjoa hänen päällensä.
-- Niin, hyvä rouva, sen ymmärrän varsin hyvin. Mutta meidän pitää
samalla nähdä siinä jotain, joka tapahtuu oikeuden vaatimuksesta.
-- Ei siitä ole apua taakan kantamisessa, -- sanoi tohtorinna, katsoen
syrjään.
-- Olette oikeassa: ei ole apua teille, joka olette syytön, mutta
syylliselle kyllä. Minun on niin sääli teitä, -- lisäsi vanha rouva,
huomatessaan, kuinka vieraan silmäluomet alkoivat värähdellä. -- En
tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin te olisitte siksi liian nuori ja
kaunis.
Nykäys kävi kädessä, jota hän piteli, mutta hän taputti sitä yhä
hellemmin ja jatkoi siitä häiriytymättä:
-- Niin, niin, minä ymmärrän niin hyvin mitä te tarkoitatte. Te
tiesitte mitä teitte silloin kun sidoitte itsenne, tietysti, -- ja me
muut, me emme saata olla kunnioittamatta teitä siitä.
-- Ei, ei, te erehdytte! -- huudahti tohtorinna, punastuen ohimoitaan
myöten. -- Ei tässä ole mitään, mikä kunnioitusta ansaitsee. Itse minä
sitä tahdoin. Minä tarkoitan...
Hän pysähtyi neuvotonna.
-- No niinpä niin, -- puheli vanha rouva, myhähtäen rauhoittavasti,
-- emme huoli puhua siitä; me tyydymme kunnioittamaan teitä
hiljaisuudessa. Tuollahan jo pikku poikanne tuleekin retkeltään. Hän on
kodin ilo, arvaan ma?
-- On... varsinkin miehelleni.
-- Miks'ei yhtä hyvin teillekin?
-- Enpä tiedä... hän pitää enimmin isästänsä.
-- Sepä varsin nurinkurista, -- sanoi mummo, puistellen moittivasti
päätään. -- Hänen tulisi luonnollisestikin pitää ennen kaikkea teistä.
Mutta sen olen usein huomannut: lapset tekevät itsensä syypäiksi
vääryyteen jaellessaan tunteitansa.
Selitykseksi näihin sanoihin riensi Kai ovesta sisään, appelsiineja
syli täynnä, ja huusi, ilo ja riemu silmissä:
-- Äiti, äiti! Olisitpa nähnyt ponin! Se on niin herttainen. Tuo vieras
neiti antoi minun ratsastaa sillä, ja hän antoi minulle appelsiineja,
ja hän sanoi, että minä saan vielä enemmän. Minä pidän hänestä niin
paljon, äiti... melkein yhtä paljon kuin isästäkin.
-- Mutta se, josta sinä pidät enemmän kuin kenestäkään muusta, on ihan
varmaan äiti, -- sanoi vanha rouva, vetäen pientä, vilkasta poikaa
luokseen.
-- Ei, -- sanoi Kai, katsoen häntä suoraan kasvoihin rehellisillä
silmillään. -- Kaikkein enimmän minä pidän Fenrisistä.
Tähän selitykseen oli valtioneuvoksettaren tyytyminen, mutta Inga
nauroi.
-- Ei sitä poikaa niinkään pussiin panna, -- sanoi hän; -- oman päänsä
hän pitää, vaikka onkin pieni.
-- Hän on saanut kotona olla liiankin ketteräkielinen, -- virkkoi
tohtorinna, ikäänkuin anteeksi pyydellen.
-- Sitä en minä ensinkään huomaa, -- väitti Inga. -- Se on niin somaa,
kun lapset ovat luonnollisia. Minä en voi sietää lapsia, jotka seisovat
kuin kynttilät ja jotka on totutettu sanomaan vain sellaista, mikä on
siroa ja kilttiä.
-- Lasten pitää aina olla kilttejä, -- keskeytti tohtorinna jyrkästi.
-- Kylläpä ne sitten olisivat ikävää joukkoa! -- pääsi Ingalta, ja Kai,
jolla oli korvat joka puolella, nyökkäsi myöntävästi päätään: "Sitä
isäkin sanoo."
Tohtorinna nousi ja otti poikaa tylynlaisesti kädestä.
-- Pienet pojat puhuvat vain kun heiltä kysytään, -- sanoi hän. -- Pane
hattu päähäsi, Kai. Lähdetään Fenrisin luokse.
Poikanen seisoi neuvotonna. Hän ei mielinyt päästää irti yhtään
appelsiinia, ja molemmat kädet olivat niissä kiinni. Mutta Inga
pyörähti ja pani hatun hänen kiharaiseen päähänsä, ja vallan
tyytyväisenä nyt poikanen juoksi ovelle, myötäänsä toistaen: -- Hyvästi
ja kiitoksia! Kyllä minä pian tulen takaisin!
Inga saattoi heitä pihalle.
-- Huomenna minä tulen ponilla, Kai! -- huusi hän pojan jälkeen,
tämän jo seitsemättä kertaa kääntyessä ympärinsä nyökytellen päätään.
Mutta hiukan teeskennellyltä Ingasta tuntuivat tohtorinnan sanat: --
Kiitoksia; sehän on melkein liian paljon.
Inga ei siitä sentään pahastunut.
-- Vähät minä hänen äreydestään! -- arveli hän, päästen parilla
hyppäyksellä portaitten päähän. -- Saahan toki huvitella.
Jos hänelle ken tässä tuokiossa olisi sanonut, että syy hänen
kiintymykseensä tuohon poikaseen piilee syvemmällä, hän ei olisi sitä
uskonut. Hän olisi lujasti väittänyt menevänsä sinne ainoastaan Kain
tähden.
Posket verevinä ja punaisina vinhasta kevätviimasta ja käsiänsä hieroen
hän astui arkihuoneeseen ja kävi kaminin eteen totuttuun asentoonsa:
selkä valkeata kohti ja kädet kaminin-olalla.
-- No, -- sanoi hän, -- mitäs pidit vieraasta, mummo?
-- Tohtorinnaako tarkoitat?
-- Ketäpäs muuta?
-- Minä pidin hänestä erinomaisen paljon. Hän on hieno ja ylevä rouva
ja varsin hienotunteinen.
-- Sitten sinä olet saanut hänestä enemmän selville kuin minä, --
virkkoi Inga hiukan jyrkästi.
-- Sinä et ole varmaankaan ennättänyt tarkastaa häntä, sinä kun niin
paljo puuhailet pojan kanssa.
-- En. Poika onkin paljoa hauskempi.
-- Ja rouva paljoa säälittävämpi... Minun teki oikein kipeätä,
kuullessani tuon nuoren rouva paran kertovan, kuinka vaikeata on elämä
alinomaisen taakan alla.
Inga hytkähti.
-- Valittiko hän? Kuinka halpamaista!
-- Malta mielesi. Sinä olet liian pikainen tuomioissasi.
-- Minä tuomitsen itseni mukaan. Jos minä olisin hänen sijassaan,
en ikinä valittaisi. Minä olisin ylpeä miehestäni, vaikka hän olisi
tuhannen kertaa kärsinyt rangaistusta. Minä näyttäisin koko maailmalle
luottavani häneen, nyt, jos koskaan.
-- Et sinä tällä alalla ole oikein täysin pätevä tuomari. Olet saanut
päähäsi mielijohteen, joka ei siitä heltiä, etkä huomaa ensinkään
rangaistuksen oikeudenmukaisuutta siinä.
-- Oikeudenmukaisuuttako? Onko se oikeudenmukaista sinun mielestäsi?
Jos me teemme törkeän rikoksen toisiamme vastaan, niin se unohdetaan;
mutta jos ihmisparka tulee tekemisiin lain kanssa, vaikka kuinka pienen
syyn takia, niin sitä ei unohdeta milloinkaan! Ei, siinä on vain
veristä vääryyttä eikä muuta mitään. Siihen päätökseen sinäkin tulet,
nähtyäsi hänet. Silloin et enää tahdo lisätä vähimmällä murusellakaan
tuota ihmeellisen kärsivää ilmettä hänen silmissään; siksi olet liian
lempeä ja hyvä. Minä... minun tekisi mieli kertoa sinulle... mutta
jääköön toiseksi kertaa... Tuossa tulee pehtori tileinensä.
Ja pikaisesti tervehdittyänsä sisääntulijaa hän pujahti viereiseen
kammioonsa.
Pehtori, kookas, solakka mies, kasvot avonaiset, katsoi hämmästyneenä
häneen, ja ohitse kulkiessaan Inga huomasi vilaukselta hänen
murheellisen katseensa. Hän punastui hiukan ja lukitsi oven perässään
hyvin huolellisesti.
-- En minä todellakaan ymmärrä, -- ajatteli hän närkästyen, -- miksikä
kaikki pehtorit pitävät velvollisuutenansa rakastua talon tyttäreen! Se
käy ajan pitkään niin jokapäiväiseksi.
Mutta sitten ilmestyivät äkkiä hänen eteensä pehtorin miellyttävät
kasvot ja hyvänsävyinen hymy niissä, ja silloin hän nauroi
kiivaudellensa.
Hän muisteli, kuinka monta hauskaa hetkeä he olivat viettäneet yhdessä,
kohdattuaan toisensa kedolla tai merenrannalla, kuinka he, kuni suuret
lapset, olivat viskelleet "voileipiä" veteen tai kaivelleet syviä
koloja rannan särkkiin.
Inga oli tottunut erinomaisen taitavaksi väistämään hänen pienimpiäkin
lähenemisiänsä, samalla haastellen vilkkaasti ja luontevasti hänen
kanssaan ja kohdellen häntä vain kuten "hyvää toveria" konsanaankin.
Henkisiin lahjoihinsa nähden oli pehtori aina allakynsin, mutta hänen
käytännöllinen kykynsä esti Ingaa pitämästä häntä halpa-arvoisena.
-- Hyväinen aika! -- virkkoi hän puoliääneen, tarttuen päättävästi
ovenripaan, -- enhän minä tavallisesti juokse pakoon Frankin tullessa.
Hän meni arkihuoneeseen ja istahti akkunan ääreen käsitöineen,
odotellen tilien tarkastamisen päättymistä. Myötäänsä pyrki hänen
katseensa ulos akkunasta, pyyhkäisten kyyhkyslakkaa ja pysähtyen
pieneen palaseen sateen liottamaa maantietä, joka näkyi aittain välitse.
Mitä hän oikeastaan katseli?...
Siellähän kulki vain meijerin piika pihan poikki, ja vähän perästä
sokea harja-ukko, joka lauvantaisin kävi kerjuulla.
Hetkiseksi hän katsahti sylissään olevaan työhönsä ja pakotti itsensä
pujottamaan rihmaa neulan silmään, mutta sitten hänen kasvonsa
jälleen kätkeytyivät keltaisten ja valkoisten krokus-kukkain joukkoon
akkunalaudalla.
Hän henkäisi syvään, hiljaisella mielihyvällä haeskellen silmillään
noitten pienten krokusteräin yli harjaukkoa, joka nyt oli kadonnut
näkyvistä.
Sitten kuului rattaiden kolinaa... kovasti kumahteli tuolla
epätasaisella tiellä... Inga Heine suuttui omaan itseensä, tuntiessaan
veren samassa hulvahtaneen päähänsä.
Niinkuin ei siltä puolen muita rattaita saattaisi tullakaan!
Hän vetäytyi taammas... eihän toki saa näyttää siltä, että hän istuu
ikäänkuin vaanimassa ja vaaria pitämässä, milloin tohtori palajaa
sairasmatkaltaan.
Tohtori ajoi ohitse, tällä kertaa tervehtimättä. Hän istui rattaillaan
kumarassa, ikäänkuin omaan itseensä vaipuneena, mutta kartanon portin
ohitse ajettuaan hän käänsi päänsä ja katsoi päärakennusta kohti, ja
näin hän yhä katseli, kunnes rattaat katosivat Ingan näkyvistä.
Hän katselee tietysti nähdäkseen, onko hänen vaimonsa ja poikansa
siellä vai joko ovat lähteneet kotia... Niin arveli Inga ja kätki
päänsä krokus-kukkain väliin, hämillänsä siitä äkkinäisestä
ilontunteesta, joka aivan aiheettomasti oli hänessä elähtänyt.
Hänestä tuntui -- syytä hän ei osannut itsekään sanoa -- että päivä oli
saanut sisällyksensä.
-- Kevät se on, -- ajatteli hän, -- kevät se on, joka panee pään
pyörälle! -- Ja hän toisti ääneen: Niin, kevät se on.
-- Onpa niinkin, neiti, -- sanoi pehtori, joka seisoi odotellen
muutamia allekirjoituksia. -- Näinä päivinä se pääsee valtaan.
-- Niin, silloin se pääsee valtaan! -- virkkoi Inga, ja omituisesti
helähti hänen äänensä.
Pehtori vilkaisi häneen. Inga näytti hänen mielestään nyt heloisammalta
kuin koskaan ennen.
-- Kylläpäs te jaksatte mietiskellä noita ikäviä tilejä tällaisena
kevätpäivänä! -- sanoi hän.
-- Ei näitäkään asioita saa unohtaa, mutta sittenpä ulkona tuntuukin
kaksin verroin hauskemmalta. Ajattelin tässä panna ruskean parin hiukan
liikkeelle iltapäivällä. Suvaitsetteko lähteä ajelemaan, neiti? Minä
tulisin ohjaksiin.
-- Kiitos, en tänään, mutta huomenna minä lähden ponilla. Me lähdemme
katselemaan lännen-ärjyjä.
-- Itsekö ajatte, neiti?
-- Niin, huomenna, mutta... -- hän nyökäytti pehtorille ystävällisesti
päätään, -- mutta ylihuomenna kenties lähdemme yhdessä, Frank.
* * * * *
Raikkaasti puhalsi navakka lounaistuuli. Aurinko paistoi, ja leivoset
livertelivät, kun Inga seuraavana päivänä istui ponirattaiden
ajopenkillä, ajaen pikku Mustalla tohtorin asunnolle päin.
Pikku Musta oli yhtä hilpeällä päällä kuin emäntäkin. Se keikkui
juostessaan ja heilautteli häntäänsä pelkästä mielihyvästä.
Ingan saapuessa perille seisoi Kai portilla, punaista lakkiansa
heilutellen, ja Fenris lausui tervetuliaiset niin huimalla haukunnalla,
että vähällä oli säikäyttää kuoliaaksi pikku Mustan ja tehdä jyrkät
loput koko ilosta. Mutta Inga sai hevosen hillityksi yhdellä
nykäyksellä ja hyppäsi heti rattailta maahan. Hän käänsi hevosen
suoraan koiraa kohti, niin että elukat pääsivät katselemaan toisiansa
silmästä silmään.
-- Ystävykset teistä pitää tulla, -- puheli hän, taputtaen kumpaakin,
-- yksi tie teillä kummallakin.
Fenris ikäänkuin ymmärsi nuo sanat ja nosti kostean kuononsa hevosen
turpaa vasten, hiljalleen heiluttaen suurta, häntäänsä. Pikku Musta
peräytyi ensin pari askelta, mutta rohkaisi sitten mielensä ja työnsi
turpansa tutkistellen Fenrisin toisen korvan juureen. Kun vastaukseksi
tuli uusi hännänheilaus, yltyi se rohkeammaksi ja antoi toisen
nuolaista etujalkaansa. Tuttavuus oli tehty.
-- Teillä on erinomainen tapa kohdella eläimiä, -- sanoi tohtori, joka
oli tullut ulos kiviportaille.
-- Minä pidän niistä niin paljon, -- sanoi Inga, taluttaen hevosta
suitsista. -- Ihana ilma tänään.
-- Ihana on. Arvaatte Kain riemun.
-- Mainio ilma ajella; niin kuiva ja raikas. Sellaista minä juuri
halajan silloin kun lähden pikku Mustalla ajelemaan.
-- Soma eläin, -- sanoi tohtori, taputtaen hevosen kiiltävää karvaa. --
Ettekö koskaan käytä sitä ratsuna?
-- En enää. Minä kyllästyin ratsastamaan yksin. Ajella yksin on
hauskaa, mutta ratsastaa pitäisi aina jonkun toisen kanssa.
-- Saatattepa olla oikeassa. Minä en puolestani ole koskaan kaivannut
kumppalia ratsun selässä ollessani.
Inga katsahti häneen vilkkaasti.
-- Ratsastatteko te?
-- Aivan nuorena ratsastin joka päivä.
-- Sittenhän te kaiketi ratsastatte mainiosti.
-- Luulisin uskaltavani lähteä ratsastamaan kilpaa teidän kanssanne.
-- Kuinka hauskaa! Jonakin päivänä lähdemme ratsastamaan, kun joudumme.
-- Minulla on pelkkä satula vain, hevosta ei.
-- Sepä siten! Hevosen hankin minä. Pehtorilla on erinomainen ratsu. Te
saatte lainaksi sen.
Kirkas hymy välähti tohtorin kasvoilla, hymy, joka loi lämpimän asun
koko hänen olentonsa yli. Hetken kuluttua oli niissä jälleen entinen
kivettynyt ilme.
-- Pelkäänpä, ettette minusta, saa mitään hauskaa seuraa, -- virkkoi
hän.
-- Kuka on sanonut, että minä tahdonkaan _hauskaa_ seuraa? -- vastasi
Inga, katsoen häntä silmiin niin suoraan, että toisen täytyi kohdata
hänen katseensa, vaikka, tapansa mukaan, oli juuri karttamaisillaan
sitä.
-- Ettepä tietenkään, -- sanoi tohtori hajamielisenä, ja nyt, saatuaan
kerran silmänsä ylös maasta, hän katsoi ikäänkuin sähköitettynä ja niin
kiinteästi Ingaan, että tämä kävi hämilleen, mutta tarttui kiireesti
siihen pelastuskeinoon, mikä Kai pojan ilmestymisessä tarjoutui.
-- Kas niin! Eipä pureva pakkanenkaan panisi! -- huudahti Inga,
tohtorinnan tullessa portaille poikansa kanssa, jolla oli yllään niin
monta vaippaa ja shaalia, ettei hupusta näkynyt muuta kuin pojan pieni
nenännyppy. -- Eikö hänellä saisi olla edes toinen käsi vapaana? --
kysäisi Inga osaaottavasti, kun käärepakka pantiin hänen viereensä
rattaille.
-- Kai tahtoo huiskia käsillään! -- sanoi poikanen, huomattuaan Ingassa
uskollisen liittolaisen, ja alkoi samassa suurilla ponnistuksilla
pyrkiä ulos kääreittensä paljoudesta.
Mutta tohtorinnan vakava kädenliike pysäytti kerrassaan kaikki
yritykset.
-- Kain pitää istua alallaan; muutoin et pääse mukaan ensinkään.
Ja poikanen istui hiljaa kuin hiiri, äidin kääriessä hänen ympärilleen
jalkapeitteitä.
-- Liika ja vajaa, yhtä pahoja kumpikin, -- virkkoi Inga. -- Jos hän
olisi minun poikani, niin hän saisi hengittää ehdoltansa.
-- Mutta hänpä onkin minun, ja minä hänet käärin, -- sanoi tohtorinna
äänellä, joka koetti olla leikillinen, mutta kajahti pistävänä.
Inga ei vastannut mitään. Hän otti ruoskan ja kokosi ohjakset käsiinsä.
Tohtori seisoi nojaten kädellään rattaiden istuimeen, katse yhä
kiinnitettynä häneen.
-- Tekisi mieli tulla mukaan, -- virkkoi hän.
Inga kääntyi ympäri.
-- Olkaa hyvä! Tässä on tilaa, kenen vain mieli tekee. -- Ingan katse
kajosi tohtorinnaa.
-- Kiitos, en uskalla lähteä ulos tänään; olen vilustunut, -- vastasi
tohtorinna vältellen.
-- Mutta te lähdette, tohtori?
Toinen laski katseensa verkalleen hänestä rattaiden pyörään.
-- En, kiitos; minä en pääse, -- sanoi hän epävarmasti ja vitkastellen.
-- Minä odottelen joka hetki erästä sairasta.
Inga kuuli äänen helystä, ettei estely ollut täyttä totta. Kauan vielä
senkin jälkeen, kuin rattaat olivat jo lähteneet tohtorin asunnolta ja
lähenivät särkkiä, hän vielä kysäisi itseltään, miksikähän tohtori niin
äkkiä oli vetäytynyt pois.
Tuo kysymys valtasi hänen ajatuksensa niin kokonaan, ettei hän puhunut
mitään, kunnes Kai peräti tyytymätönnä äänsi: -- Ei ole yhtään lysti.
-- No mutta on minuakin, kun olen kokonaan unohtanut sinut! -- sanoi
Inga, toipuen heti. -- Kuuletkos! Tuolla pauhaa lännen-ärjy. Katsos,
kuinka se heittelee vaahtoja ylös ilmaan! Ne on meren-impien leluja,
ja kun aurinko niihin paistaa, niin ne ovat niin somia, ettet sinä sen
somempia ole nähnytkään.
Kai rupesi kuuntelemaan, ponnistaen minkä jaksoi pieniä silmiänsä ja
korviansa.
-- Enkös minäkin saisi leikkiä niillä? -- kysäisi hän kiihkeästi.
-- Et. Silloin ei ne enää olisikaan niin kauniita.
-- Miks' niin?
-- Siksi, ettei niillä osaa leikkiä muut kuin pienet meren-immet. Kun
ihmiset niihin käsiksi käyvät, silloin ne heti särkyvät sirpaleiksi.
-- Minun tekisi mieli olla meren-impi, -- sanoi Kai, -- eikö sinunkin?
Inga nyökäytti päätään. -- Tuo ei ollut hullumpaa tuo, -- puheli hän
itsekseen, katsellen merelle päin ja tyrskyjä ihastellen.
Hän vaipui jälleen mietteisiinsä. Hevonen astui käymäjalkaa särkkien
vieritse.
-- Katsos, katsos! -- huudahti Kai äkisti ja lujista kääröistään
huolimatta oikein hypähti ilosta. -- Tuolla tulee isä!
Inga säpsähti. Pikku Musta tunsi nykäyksen ja pysähtyi.
-- Missä? -- kysäisi Inga, kääntyen ympäri.
-- Tuolla! -- sanoi poikanen, päällään viitaten tarkoittamaansa
suuntaan, saamatta käsiänsä irti.
Inga seurasi hänen katsettaan ja huomasi tohtorin ponnisteleivan
lentohiekassa, ainoastaan noin puolensadan kyynärän päässä heistä.
Inga muisti samassa, että särkkäin poikki käy jalkatie, joka oikaisee
tänne, mutta sittenkin lienee tohtori lähtenyt kotoansa suunnilleen
samoihin aikoihin kuin hekin.
Hän pani hevosensa astumaan jälleen, kunnes rattaat tulivat tohtorin
kohdalle.
-- Joko teidän sairaanne kävi teillä? -- kysyi Inga piloillaan, aikoen
nolata häntä, mutta ei onnistunutkaan. Näytti kuin täällä ulkona olisi
puhaltanut tohtorista pois kaiken arkuuden.
-- Ei, -- vastasi hän suoraan. -- Minä jätin kaikki tyynni. Meri
tenhoaa...
Näin sanoessaan hän jälleen katsahti impeen, joka ei karttanut hänen
katsettansa. Hän tunsi pikemmin sen kahlehtivan häntä.
-- Saat mennä juoksentelemaan rannalle, -- sanoi tohtori Kaille,
nostaen hänet varovasti rattailta ja päästettyään hänet ensin irti
liiemmista kääreistä.
Poikanen riensi riemuissaan tiehensä, Fenris perässä. Inga sitoi
hevosensa maihin vedettyyn veneeseen ja seurasi tohtoria verkalleen.
Silloin tällöin he pysähtyivät katselemaan harvinaista näytelmää
edessänsä.
Aaltoja kohoili korkealle ilmaan, ja sitten tuli toisia, jotka
hyökkäsivät niitten päälle ja mursivat ne; merenajot löivät huimaa
leikkiä tyrskyjen tuimassa temmellyksessä, ja lentohiekkaa vihmoi
kimaltelevana kultatomuna ilmaan, kunnes se katosi vaahtoisiin
pärskeisiin. Tohtori seisoi ääneti kotvan aikaa. -- Täällä minä tapaan
käväistä joka päivä, -- virkkoi hän viimein. -- Kaikki, mikä minusta
päivän kuluessa on näyttänyt hyvinkin tärkeältä, kutistuu täällä meren
rannalla merkillisen pieneksi, ja kaikki, mikä minua ahdistaa ja
painaa, kaiken sen huuhtovat meren aallot pois.
-- Minä tiedän tuon, -- sanoi Inga. -- Samoin on minustakin tuntunut.
-- Ei samoin, -- lausui tohtori. -- Tuskin teitä mikään ahdistaa ja
painaa.
-- Sitä te ette tiedä.
-- Tiedän kyllä, -- huudahti hän melkein kiivaasti. -- Teitä ei
ainakaan paina häpeän taakka.
-- Kullakin on oma häpeänsä kannettavana, -- vastasi Inga tyynesti. --
En minä saata käsittää, että toinen olisi parempi toista siitä syystä
vain, että toisen syntiä on seurannut rangaistus, toisen ei.
Tohtori katsahti häneen kummastuneena.
-- Niin minäkin ajattelin... _silloin_, -- virkkoi hän, -- mutta elämä
on opettanut toista.
-- _Silloin_... Silloinko kun olitte vankeudessa?
Tohtorin kasvot vavahtivat. Hän ei ollut tottunut siihen, että haavaan
kajottiin... semminkään niin lujalla ja vakavalla kädellä kuin nyt.
Kotona hänen vaimonsa karttoi vähimpiä viittauksiakin siihen suuntaan,
ja kas tuossa nuori tyttö, joka aivan rehellisesti ja luottavasti
kysyy: Silloinko kun olitte vankeudessa? ja kysyy yhtä vilpittömästi
kuin kysyisi: Silloinko kun suorititte tutkinnon?