INGA HEINE
Jutelma nykyajoilta
Kirj.
J. BLICHER-CLAUSEN
Tekijän luvalla suomentanut
Samuli S.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1914.
Motto:
Kärsimyksellä on elämänarvoa
yhtähyvin kuin onnellakin.
Vajaan puolen peninkulman päässä Pohjanmerestä, hietasärkkäin suojassa
ja parahiksi niin kaukana rannasta, että metsä etelärinteellä pystyi
kasvamaan ja suuren puiston lehtokujat osasivat tulla siimekkäiksi, --
siellä sijaitsi vanha Klitholman kartano.
Se oli ollut Heinen suvun hallussa viimeiset sata vuotta. Suku oli
alkuansa siirtynyt tänne Puolanmaalta. Juutalaisverta vuoti sen
suonissa, verta levotonta, taiteilijaverta, enimmäkseen sitä laatua,
joka itse tosin ei luo mitään yli dilettantin työn, mutta sittenkin
niin kohdalleen oivaltaa kaiken sen, mikä todellista taidetta on,
senlaatuista, jossa asuu tuo hieno käsittämisen kyky; ja tämä kyky se
jo sinänsä on taidetta.
Inga Heinen vaarin-isä oli ensiksi ostanut Klitholman. Häneltä se oli
mennyt perintönä pojalle ja sitten pojanpojalle.
Isänsä kuollessa oli Inga Heine ollut vain jonkun viikon vanha. Äiti
oli kuollut jo hänen syntyessään. Huonosti olisi käynyt tytön, niinkuin
Klitholmankin, ellei olisi ollut äidin-äitiä. Mutta äidin-äitipä oli
olemassa, ja hän se pani kaikki hyvään kuntoon. Tämä "vanha rouva" --
näin häntä paikkakunnan rahvas nimitti, vaikkei ollut hänellä ikää kuin
vajaata kuusikymmentä -- kävi merkillisen tarmokkaasti talonhoitoon
käsiksi ja sai kunnollisen pehtorin avulla maat niin hyvään kuntoon,
että tila pääsi kutakuinkin veloistansa. Milloin kone joutui epäkuntoon
tai joku talonväestä sairastui, aina oli vanha valtioneuvoksetar
saapuvilla ohjaamassa ja opastamassa, ja monikin arveli, että tuossa
pienessä, hieveröisessä vanhassa rouvassa oli enemmän rohkeata mieltä
ja tahtoa kuin monessa miehisessä miehessä.
Inga rakasti mummoansa palavasti, ja joka kerta kun tämä sai noita
yskänkohtauksiansa, joita viime aikoina sattuikin tiheänlaiseen, tunsi
Inga melkein taudinomaista tuskaa: hän pelkäsi mummonsa kuolevan.
Vähitellen oli näitten kahden naisen välille syntynyt erittäin
läheinen, molemminpuolinen kiintymys, joka omituisesti täydensi heitä
kumpiakin. Heillä saattoi väliin olla erilaiset käsitykset elämästä,
mutta pohjaltaan he olivat sittenkin yhtä mieltä. Välisti syntyi
hieman kinastusta heidän kesken, niinpä siitä, että Inga tahtoi jättää
nimensä edestä pois tuon "von" sanan, vaikka mummo väitti, ettei
se käy ensinkään päinsä: sehän olisi solvausta vanhemmille vielä
haudassakin; kun kerran onneksensa on hyvää syntyperää ja hiukan
hienompaa alkujuurta kuin tavalliset ihmiset, niin on velvollisuus
pitää siitä kiinni ja säilyttää traditsionit. Inga sitä vastoin
arveli, ettei hän vähintäkään välitä tanskalaisista esi-isistään eikä
saksalaisista von'eista. Mutta tällainenkin kinastus päättyi aina
siihen, että Inga kietoi kätensä mummon kaulaan, missä pienet valkoiset
niskasuortuvat niin keikaillen kurkistivat tanun alta, ja selitti,
että koska nyt mummo sitä niin tärkeänä pitää, niin olkoon sitten tuo
"von" paikoillaan. Vanha valtioneuvoksetar taas puolestansa koetti
mennä myöntyväisyydessä niin pitkälle kuin suinkin, käsittääksensä
Ingan uudenaikaisia aatteita. Niille hän usein puisteli päätänsä, mutta
kuunteli niitä kumminkin ilmeisellä harrastuksella ja ikäiseksensä
merkillisellä mielen jäntevyydellä.
Kun Inga ilmoitti aikovansa suorittaa ylioppilastutkinnon, oli vanha
rouva kyllä pitänyt sitä kaikkein mielettömimpänä, mitä hän ikinä oli
kuullut, jopa semmoisena, mikä jo melkein lähentelee sopimattomuuden
rajaa, mutta annettuaan kerran suostumuksensa hän ei enää yrittänytkään
panemaan esteitä hänen tielleen, vaan miehuullisesti kätki poveensa sen
sanomattoman tyhjyyden, jota hän tunsi kaiken sen aikaa kuin Inga oli
kotoa poissa: neljä vuotta Inga vietti kaupungissa, käyden mummonsa
luona ainoastaan loma-aikoina. Mummo eli sen aikaa kirjeistä, joissa
Inga piti pitkiä keskusteluja hänen kanssaan, vilkkaasti kertoillen
milloin tärkeistä, milloin vähäpätöisistä.
Myöhään yöhön mummo Heine istui pöytänsä ääressä, vastaillen näihin
kirjeisiin ihan pienimpiä yksityisseikkoja myöten, vastaillen niin
kauan kuin vanhat silmänsä vielä pystyivät. Eikä kukaan ollut niin
ylpeä kuin hän, kun Ingasta tuli ylioppilas korkeimmalla arvosanalla.
Hän oli valmistaunut jo siihenkin, että Inga käy jatkamaan opintoja
yliopistossa, mutta eräänä päivänä hän sai tytöltä kummallisen kirjeen.
Näin siinä luki:
"Armas Mummo!
"Minulle on sattunut merkillinen tapaus! -- Istuin auditoriossa
filosofian luennolla. Äkkiä pilkisti auringonsäde sisään ja alkoi pitää
iloansa lavitsalla minun edessäni. Se oli pistänyt sinne korkeasta
akkunasta takanani ja paistoi vinosti katederiin. Minä en saanut rauhaa
tuolta säteeltä. Se pani ylösalaisin kaikki filosofiset käsitteet ja
piti pilkkanaan kaikkea, mikä logiikkaa on.
"Se hyppi ja keikkui minun silmieni edessä, myötäänsä vain haastellen:
'Kevät on ulkona nyt! Lumiorvokkeja kiviaidalla! Minä olen käynyt
lämmittämässä niitä, olen suudellut jok'ainoaa. Lumiorvokkeja kasvaa
siellä! Kevät on tullut! Kevät on tullut!'
"En kuullut luennosta sanaakaan enää. Istuin vain, ja minussa heräsi
polttavan kiihkeä halu päästä sotkemaan märkää savea. Muistathan mikä
minun parhaimpia mielitekojani lapsena oli: minä kuljin aina sormet
sotkuisina, laitellen mitä kummallisimpia esineitä savesta. Mutta
tuskin tuo savessa kourimisen halu milloinkaan on ollut minussa niin
suuri kuin aamupäivällä silloin!
"Heti luennon jälkeen minä lensin alas yliopiston portaita. Kirjat
jäivät minulta eteiseen; en saanut sormikkaista käteeni kuin toisen.
Ensimmäiseltä, joka sattui tulemaan vastaani, minä kysäisin: 'Kuulkaas,
mistä saisi hiukan märkää savea?' Ihmiset nauroivat: hupsuna kaiketi
pitivät minua. Mutta kaikeksi onneksi satuin kulkemaan erään suuren,
tekeillä olevan rakennuksen ohi. Minä uskalsin astua aitauksen
sisäpuolelle, vaikka siellä lukikin joka paikassa: 'Pääsy kielletty'.
Sieltä toin sylissäni koko suuren kimpaleen märkää savea, enkä ikinä
ole mielestäni ollut niin onnellinen kuin silloin. Minä istahdin, minä
katselin sitä, minä taputtelin sitä ja iskin sormeni siihen. Ja minussa
lauleli yhtämittaa: 'Kevät on tullut! Kevät on tullut! Lumiorvokkeja
kiviaidalla!' Mieleeni muistuivat kotikedot keväisenä päivänä, kun lumi
sulaa ja ruoho pilkistää näkyviin. Mieleeni muistui arkihuone kotona,
kun aurinko paistaa keltaisiin krokus-kukkiin akkunalaudalla, mutta
enimmin mun mieleeni muistuit Sinä, oma, rakas Mummo, Sinä, joka olet
paras, mitä minulla maailmassa on! Ja niin siinä mietiskellessäni alkoi
savesta hyppysissäni luontua tuttuja, hienoja piirteitä: kapea otsa
valkoisine kiharoineen ohimoilla, suuret, kirkkaat silmät, kaareva nenä
ja pieni, sisäänpainunut suu, tarkkapiirteinen. Ja se oli todellakin
Sinun näköisesi! Mummo, se oli Sinun näköisesi! -- -- --
"Minä kääräisin Sinut varovasti nenäliinaani ja menin suoraa päätä
muovailukouluun. Soitin ja kysyin, otettaisiinko minua oppilaaksi.
Siellä tiedustettiin, onko minulla jotain teosta näytettävänä. Minä
vastasin, ettei minulla ole kuin yksi, jonka tuon tässä mukanani.
Mutta aatteles minun kauhistustani! Kun otin nenäliinan auki, niin oli
palanen Sinun nenästäsi pudonnut pois!
"Minä mahdoin näyttää epätoivoiselta ihan naurettaviin asti, sillä
rouvasihminen, joka oli päästänyt minut sisään, nauroi ääneensä, ja
siihen yhtyi professorikin, joka parahiksi oli tullut opetussalin
ovelle.
"-- Pitäähän nenä saada paikoilleen, -- virkkoi hän, sovitellen palasia
yhteen.
"Mutta kuultuaan tuon olevan esikoistyöni hän kiinnitti äkkiä huomionsa
siihen.
"-- Teillä on taipumuksia, neiti, -- sanoi hän. -- Minä otan teidät
oppilaaksi.
"Teki mieleni kavahtaa hänelle kaulaan, nuo sanat kuultuani, mutta en
sentään.
"Nyt olen heittänyt kaikki kirjat kaivoon ja istun joka päivä
oppilasluokalla muovaamassa. Kotonakin muovailen savesta, ja silloin
vietän elämäni herttaisimpia hetkiä!
"Silloin kertoo päivänpaiste keväimestä siellä kotona ja lännen-ärjyistä
särkkien takana, lumiorvokeista ja Sinusta, ja minä kaihoten kaipaan
sitä aikaa, jolloin saan palata kotia ja työskennellä omin päin. --
Älä ole pahoillasi, että minulta on opinnot jääneet sikseen. Tiedän
kyllä Sinun mietiskelleen mielessäsi, että minusta tulee toinen Sonja
Kovalevski, minulla kun on erityisiä taipumuksia matematiikkaan,
mutta kukapa huolisi matemaattisista tehtävistä, kun sielu heräjää ja
ensi kertaa tuntee tehtävänsä, mitä se tahtoo? Ken jaksaa ajatella
loogillisesti, kun taiteenliekki aivoissa palaa... poroksi polttaa
kaiken muun?"
* * * * *
Vanha valtioneuvoksetar huokasi syvään, laskien kirjeen käsistään.
-- Tämä on pelkkää ikävää harhaluuloa, -- virkkoi hän. -- Lapsi on
joutunut kaltevalle pinnalle, paljoa pahemmalle kuin entinen olikaan.
Luulotusta kaikki tyynni. Ei nykyään taiteilijoita synny, kaikista
vähimmin naisissa.
Mutta Ingalle hän kirjoitti:
"Tee tahtosi, kunhan vain tulet onnelliseksi."
"Onnellinen minä olen", kirjoitti Inga vastaukseksi, "mutta minulta
puuttuu Sinun myötätuntoisuutesi. Salli minun kertoa Sinulle työstäni,
niin opit ymmärtämään sitä."
Ja niin he jälleen alkoivat kirjoitella toisilleen joka päivä. Yhä
pitemmiksi venyivät Ingan kirjeet, ja yhä enemmän piti niihin vastata.
Mummo Heine siirteli silmälasejansa ylemmäs ja alemmas ja otti kaapista
vanhan, suuren lampun, saadakseen valoa kahta vertaa enemmän kuin
ennen, mutta silmät ne eivät sittenkään ottaneet totellakseen. Yhä
vinommiksi kävivät rivit, yhä lyhyemmiksi kirjeet.
Äkkiä valtasi tuskallinen ahdistus Ingan. Hän rupesi pelkäämään
vanhan rouvan sairastuneen arveluttavalla tavalla. Hätäpikaa hän pani
kapineensa kokoon, sanoi koululle jäähyväiset ja ajoi eräänä kauniina
päivänä Klitholmaan.
-- Oma mummo kulta! -- sanoi hän, kietoen kätensä vanhan rouvan
kaulaan. -- Olen ollut liian kauan poissa, mutta nyt en enää
milloinkaan lähde sinun luotasi.
Ja mummo itki ilosta, niin että silmälasit putosivat ja saattoivat
näkyville sen himmeän harson, joka oli laskeunut noitten ennen niin
kirkkaitten silmäin pinnalle.
-- Sinun näkösi on hiukan heikennyt, -- puheli Inga, -- mutta minulla
on hyvät silmät; minä jaksan nähdä meidän kummankin puolesta.
Ja niin hän muutti kirjansa arkihuoneeseen ja istui päivät
pääksytysten, lukien ääneen mummollensa, tai teki hänen kanssaan
pitkiä kävelymatkoja puutarhassa. Milloin hänen mielensä teki ruveta
muovailemaan, silloin hän äkkiä hillitsi itsensä. Hänestä tuntui, kuin
hän olisi tehnyt jollekin vääryyttä siinä, että niin kauan oli ollut
kiintyneenä omaan työhönsä. Tuo kaikki oli nyt korvattava, täydellä
todenteolla korvattava, tuntuvasti.
Puoleen vuoteen hän ei liikuttanutkaan muovailupuikkoansa, vaikka vanha
rouva häntä monasti kehoittikin ryhtymään jälleen entiseen työhön.
-- Ei! Minä olen niin kauan aikaa ollut työn omana; nyt saat sinä pitää
minua omanasi.
Ja hämähäkit ne kutoivat verkkojansa pienten savi- ja kipsikuvain
väliin tuolla pienessä lukitussa kammiossa, arkihuoneen vieressä.
Ei käynyt kenenkään käsi niistä pölyjä pyyhkimässä tai niitä
viimeistelemässä.
Viime aikoina olivat Inga Heinen ajatukset sitä paitsi suuntautuneet
kokonaan toisaanne. Hänen mielikuvituksensa, luonnostaankin vilkas ja
ympäristöjen kehittämä, oli äkkiä löytänyt laajan työmaan sellaisella
alalla, missä se sai ehdoltansa heitteleidä, kosk'ei todellisuus vielä
ollut lyönyt rajoja sen ympärille.
Paikkakunnalle oli saapunut uusi lääkäri perheineen. Se oli pieni,
hiljainen perhe: mies, vaimo ja neljän vuoden vanha poika. Siinä ei sen
merkillisempää. Mutta huhu, tuo kerkeä herhiläinen, joka ei milloinkaan
liikkumasta lakkaa, oli ennättänyt heidän edelleen ja tiennyt kertoa
tohtorin kerran istuneen vankeudessa, mistä syystä, sitä ei tiedetty.
Muutamat arvailivat murhapolttoa, toiset väärennystä ja taas toiset
siveellisyysrikosta. Ne, joilla asianhaarat olivat paremmin selvillä,
luulivat tietävänsä ensimmäisen arvelun osaavan kohdalleen. Mutta mikä
oli antanut aihetta moiseen tapaukseen tämän miehen elämässä? Mikä oli
saattanut hänet ryhtymään sellaiseen, mikä sitten äkkiä oli saanut
hänet tekemisiin lain ja oikeuden kanssa? Näitä kysymyksiä nyt Inga
pohtimistaan pohti. Tohtori mahtaa olla yleväluonteinen mies, niin hän
arveli, siitä päättäen, että hän, mikäli huhu tiesi, oli itse antanut
itsensä ilmi. Yhdestä seikasta oli Inga selvillä: hän kunnioitti
tohtoria siitä, että tämä oli ottanut kantaaksensa häpeän, pyrkimättä
välttämään rangaistusta.
Nyt oli tohtori ollut paikkakunnalla jo kokonaisen kuukauden, eikä
Ingan ollut vieläkään onnistunut nähdä häntä, ei sattumoisinkaan.
-- Sillä miehellä mahtaa olla taikatulukset taskussa, -- puheli Inga
Heine välisti, lisäten sitten maltittomasti: -- ja sittenkin minä niin
hartaasti halajaisin saada nähdä hänet.
-- Miks'niin? -- kuului yksitoikkoisesti mummon nojatuolista.
-- Hm. Täällä ei ole, ei vainenkaan täälläpäin ole kovin viljalti
sellaista, mikä kohoaisi yli jokapäiväisen, ja täytyyhän sinun myöntää,
ettei hän ole jokapäiväisiä.
-- Vai niin? Mistäs sen päätät?
-- Jokapäiväiset ihmiset eivät tee rikoksia.
-- Sittenpä kiitän Jumalaa, että minä olen niitä jokapäiväisiä.
-- Mummo hyvä! Sinä tiedät kyllä mitä minä tarkoitan. Hän herättää
minussa _mielenkiintoa_; sen vuoksi tahtoisin päästä häntä tuntemaan.
-- Paras on pidellä tuommoista väkeä vähän loitommalla.
Inga kääntyi niin äkisti toisaanne, että vanha rouva säpsähti.
-- Et sinä nyt täyttä totta tarkoita, mummo; siksi olet liian hyvä,
liian lempeä. Vai tahtoisitko todellakin estellä häntä talostasi siitä
syystä vain, että hänellä on ollut kovempi kohtalo kuin kellään meistä?
Hennoisitko vainenkaan osoittaa hänelle epäluuloa sellaisen synnin
tähden, josta on ollut kyllin rangaistusta jo omassa itsessään?
Mummo Heine lykkäsi silmälasit otsalle ja yskäisi hieman neuvotonna:
-- En tietysti epäröisi kutsumasta häntä, jos meistä joku sairastuisi
-- josta Jumala varjelkoon! -- Mutta muutoin minä en osaa sinun
tavallasi tuntea innostusta rangaistuja ihmisiä kohtaan. Heistä
on ollut yhteiskunnalle vaaraa ja saattaa olla kerran vieläkin.
Nykyaikoina on olemassa niin paljo väärää humaniteettia.
Ja sukkapuikot ne kilahtelivat vastakkain entistä hiukan kiivaammin,
niinkin kiivaasti, että Inga vaikeni, mutta, arveli hän, mummo ei ole
sittenkään saanut minun mielipiteitäni kumotuiksi.
* * * * *
Oli kevät! Iloisesti porisi puroissa lumivesi alas mäkiä, hyppelehtien
kiviaitain kupeille tai pysyen alallaan kuopissa. Kiuru oli viipynyt
tavattoman kauan tänä vuonna, ja lunta oli ollut maassa hamaan
huhtikuun alkuun saakka, mutta nyt olikin kevät tullut yhtenä ainoana
päivänä. Kova oli suoja, päivä paistoi, ja korkeana kaartui taivas.
Tuuli huhuili hiljaa halki ilman, ja aurinko se lämmitti ja lämmitti
niin, että tipahteli puitten lehvät; se sulatti lunta katoilta, se
suuteli näkyviin lumiorvokkeja ojanvarsilla ja lämmitti metsänpohjaa,
niin että esikot ja vuokot tuhansittain teriänsä kohottelivat.
Varpuset sirkuttivat, leivot livertelivät, ja katon räystäällä ilmoitti
kottarainen saapuneensa. Inga ei malttanut enää istua asemillaan.
Hän pani pehmeän huopahatun päähänsä, heitti haljakan hartioilleen,
vihelsi luokseen koiransa, pienen käyräkoipisen mäyräkoiran, ja astui
kedon poikki metsikköön, joka oli kartanon alueella ja kokonaan
kietoi verhoonsa jotenkin korkean mäenrinteen. Hän kokosi hameensa ja
läksi kissana kiitämään ojien ja aitain yli mäelle, kunnes ennätti
viheriäiselle nurmikolle metsässä. Siellä hän istahti tuulenkaadon
rungolle ja lauloi ja vihelteli niin äänekkäästi kuin osasi, ja
keväinen ilo se loisti hänen raikkailla, nuorilla kasvoillaan.
Mäyräkoira istui hänen edessänsä ja haukkua luskutteli minkä suinkin
jaksoi. Oli se koko konsertti, joka kuului aina tuonne metsän toiseen
laitaan, missä vanha talonpoika parhaillaan peltoansa kynti. Hän
taukosi työstään ja kuunteli, pää hiukan kallellaan.
-- Ylioppilasmamsseli se siellä kai tuolla lailla. -- Niin hän virkkoi
myhähtäen ja kävi jälleen ripeästi työhön käsin.
Mutta "ylioppilasmamsseli" oli kavahtanut pystyyn ja seisoi nyt
katsellen alas viettävää rinnettä, silmäillen sen hienoa sammalta,
pehmoista, kähäräistä, kostean kimaltelevaa, niin vaaleanvihreätä ja
keväisen nuorta. Hän ei malttanut olla olematta lapsi jälleen. Hän
laskeusi maahan pitkin pituuttansa ja läksi vierimään nurmikkoa alas,
koira haukkuen perässä. Tuo mieliteko oli tullut häneen niin äkkiä, ja
se oli pantu toimeen niin välittömästi, ettei hän ennättänyt punnita
eikä harkita mitään, kun jo oli tullut mäen alle juuri samassa kuin
muuan mies-olento astui ohitse metsäpolkua.
Tyttö jäi hetkeksi istumaan nurmelle ja nauroi, nauroi niin, että
kyynelet vierivät pitkin poskia, nauroi niin, että tuon toisenkin
täytyi nauraa. Näytti kuin ei vieras olisi milloinkaan vielä kuullut
moista, ihan sydämen pohjasta tulevaa naurua. Sitten Inga Heine hyppäsi
seisovilleen ja alkoi palavissaan ja hengästyneenä puistella sammalia
vaatteistansa.
-- Oli minua vain koko houkka! -- virkkoi hän nauraen nauramistaan.
Toinen kysyi kohteliaasti, eikö hän ollut loukannut itseänsä.
-- En maar, -- vastasi Inga, puoliksi suutuksissaan ja hieman
hämillänsä. -- Se oli vallattomuutta. Minä unohdin, etten enää ole
lapsi. Tällainen ilma se panee pään pyörälle.
Toinen katseli melkein kateisin silmin tytön vereviä kasvoja. Häneltä
pääsi vähäinen huokaus, ja ikäänkuin muuta miettien hän virkkoi:
-- Sievä on ilma tänään.
-- Sieväkö? Se on ihana! Hurmaava se on! Tällainen ilma se saa ihmisen
seisomaan päälaellaan pelkästä riemusta.
-- Siihen suuntaan se näkyy teihin vaikuttaneenkin, -- virkkoi vieras
myhähtäen.
Tyttö rupesi nauramaan jälleen, ja toinen katseli katselemistaan häntä.
Vihdoin hän tunsi katseensa käyvän tuijottavaksi, mutta ei voinut
kumminkaan kääntää silmiään muuanne.
-- Miksikä te tuolla tavalla katselette minua? -- kysäisi Inga Heine,
maltittomasti heilauttaen päätään.
-- Suokaa anteeksi! -- sanoi vieras. -- Minä katselin teidän silmiänne.
-- Niissäkö sitten mitä merkillistä?
-- Niissä juuri. Tuntuu kuin ne olisivat tutut. Olen varmaankin nähnyt
ne jossakin.
Inga naurahti; se oli lyhyt, raikas naurahdus.
-- Ette te minua ole milloinkaan nähnyt, -- virkkoi hän, -- luultava
siis, ettette ole minun silmiänikään nähnyt.
Omituinen ilme elähti vieraan kasvoilla.
-- Kukapa tietää? -- sanoi hän. Samassa hän huomasi tytön äkillisen
katseen ja liitti sitten, merkitsevällä kädenviittauksella osoittaen
päätänsä: -- Ei, kyllä täällä on kaikki kunnossa.
Inga Heine pysähtyi kiinnittämään pari vuokkoa hattuunsa ja päästi
vieraan astumaan edeltä metsäpolkua.
-- On tämä omituinen tapa tutustua, -- sanoi Inga, mutta kun hänen
silmänsä samassa sattuivat vieraan leveään selkään ja tummatukkaiseen,
vähän kallella olevaan päähän, iski hänenkin mieleensä: Kyllä hänkin on
nähnyt tuon miehen ennen...! Se oli tuttu hänelle, tuo olento, mutta
mistä, sitä Inga ei tiennyt, eikä hän siitä sittemminkään koskaan
päässyt selville.
-- Uskotteko te entis-olemaa? -- kysyi Inga äkisti. Hänen oli aina tapa
puhua kiertelemättä. Toinen myhähti.
-- Minä tiedän miksi te tuota kysytte.
-- Miksikä?
-- Siksi, että tekin luulette nähneenne minut ennen.
-- En, en ole. Teidän niskanne vain...
-- Niin, teidän silmänne vain...
-- Mutta tuohan on kummallisen kamalaa!
Vieras kääntyi ympärinsä.
-- Tiedättekö kuka minä olen? -- kysyi hän, ja hänen silmässään välähti
jotain terävää, epäluuloista.
-- Te ette saata olla kukaan muu kuin uusi tohtori.
-- Miks'ette sano minua tervetulleeksi?
-- Siks'että pidin niin paljon vanhasta tohtori vainajasta. Tuskin
jaksan sietää sitä ajatusta, että hänen sijassaan on nyt toinen.
-- Mieleni on paha, että juuri minä ilman syytäni olen tullut siihen.
Inga Heine myhäili hilpeästi. -- Mutta ettekö te joka tapauksessa
käsitä, -- puhui hän, -- että kun vuosikausia on käynyt talossa ja
pitänyt sen asujamista, niin täytyy tottua näkemään sitä toisten
hallussa? Ja minä pidin niin paljon heistä kummastakin, noista
vanhoista, jotka kuolivat pian toistensa jälkeen. Sanon kuin sanonkin
teille, että vanhukset ja koirat -- siinä jotain, johon olen kiintynyt.
-- Kova onni kuitenkin, ettemme me, vaimoni ja minä, ole vanhoja.
-- Onko teidän rouvanne herttainen? Onhan tietysti?
Tohtori kääntyi pois.
-- Sopiihan tulla ja päättää itse, -- vastasi hän jyrkänlaisesti.
-- Kiitos! Niinpä teenkin. Mutta miks'ette te kysy kuka minä olen? --
Hän katseli hiukan udellen tohtoriin.
-- Turha kysyä. Te olette tietysti "ylioppilasmamsseli".
-- Miksikä niin tietysti? Saattaisinhan minä olla ken muu toinen
hyvänsä.
-- Ette.
Tohtori pysähtyi ja katsahti häneen.
Tuo olento hänen edessään oli pieni ja hento, mutta liikkeet olivat
karakteristisia; hän oli niitä, jotka painuvat mieleen. Silmät
suuret, älykkäät, katse etelämaisesti hehkuva. Musta, lyhyt tukka löi
kiehkuroita niskassa ja ohimoilla; tärkätty taivekaulus osoitti, kuinka
vapaasti pää istui kaulassa, suu suuri ja lauseva; huulet verevät; nenä
oli tehnyt pienen, soman yrityksen käydä kaarevaksi, mutta väsähtynyt
puolitiessä ja päättynyt pieneen keikaukseen ylöspäin.
Tämä pieni, perää-antamaton nenä voimakkaine, rohkeamielisine
piirteineen, se se loi ilmeen koko kasvoihin. -- Tämä nenä se oli
ollut valtioneuvoksettarelle alituisen huolen aiheena. Ingan kasvaessa
kuusivuotiaaksi asti oli mummo yhä luullut, että sen saa hyvällä ja
huolellisella hoidolla taipumaan hienoon, aristokraattiseen muotoon,
jommoiseksi se alkuaan oli ilmeisesti luotukin, ja hän teki mitä
suinkin voi, saadakseen sen siihen oikeaan kuosiin. Hämärissä, Ingan
istuessa hänen jalkainsa juuressa, mummo aina uupumatta hieroskeli
peukalon ja etusormen hyppysillä nenää alaskäsin ja nenänpäähän
päästyänsä teki tarmokkaan nykäyksen alaspäin. Ja se merkitsi niin
paljon kuin: "Vai et sinä tottele?" Mutta perää-antamaton nenä se
tahtoi kulkea omia teitänsä, ja niin täytyi kuin täytyikin luopua
kaikista pelastamisen yrityksistä. Valtioneuvoksetar huokasi aina
vieläkin, katsellessaan sitä ja muistellessaan tappionsa häpeätä.
-- Se hyvä siitä nyt kumminkin on, -- lohdutteli hän itseänsä, -- ettei
siitä ensinkään huomaa tytön juutalaista alkuperää.
Tohtori lienee ajatellut samaa, sillä hän virkkoi äkkiä:
-- On se sentään omituista, että te olette Heinejä.
-- Kuinka niin?
-- Teidän ulkomuodostanne päättäen.
-- Vai niin; te tarkoitatte juutalaisverta. Teidän mielestänne minulla
on nenä kaikkea muuta kuin juutalainen?
Tohtori naurahti: -- Mutta olettehan kumminkin...
-- Sukuja runoilija Heinen kanssa, -- keskeytti Inga äkkiä. -- Niinhän?
Sitähän te aioitte sanoa? Antaa kuulua vaan. Minä olen tottunut siihen.
Samoja kysymyksiä sain kuulla jo silloin kun tuskin vielä osasin
puhuakaan. Niin, niin, meidän esi-esi-esi-vanhemmat olivat juuri niitä.
Sitä paitsi on minulla kotona sukutaulukin.
-- En ole rahtustakaan sukutaulujen harrastaja, eikä ollut lainkaan
aikomukseni tiedustella teiltä Heinejä.
-- Eikö? -- hän katsoi tarkasti tohtoriin. -- Mitäs te tarkoititte?
-- Tarkoitin vain, että teissä on etelämaalaista verta. Sen näkee heti.
Inga kulki reippaasti hänen rinnallaan. Äkkiä hän virkkoi:
-- Miksikä te oikeastaan muutitte tänne, perimmäiseen pohjaan?
-- Kalastajain ja talonpoikain lääkäriksi.
-- Tiedättekö, että täällä on hyvin yksinäistä, melkein liian
yksinäistä, niitten, jotka eivät ole täältä syntyisin?
-- Tuskin täällä sentään liian yksinäistä minun lienee.
Inga karttoi katsahtamasta häneen, arvasi kumminkin hänen kasvojensa
ilmeen, mutta ei ollut ymmärtävinään sitä.
-- Mikä teidät ensiksi rohkaisi tulemaan Pohjanmeren rannoille? --
kysäisi Inga.
-- Se oli jotain pyrähdyksen tapaista, luullakseni. Se oli hyppäys
aukeaan mereen; mutta merta mieleni teki.
Inga oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten, ikäänkuin johtaakseen
puhetta toisaanne:
-- Pidättekö tänpuolisesta kansasta?
-- Kalastajista ehdottomasti; talonpojista vähemmin. Niillä on liian
paljon jumalisia puheenparsia.
Inga hiukan hypähti ilosta.
-- Kuinka minun on hauska kuulla näitä sanoja! Minä olen juuri samaa
mieltä. Minun on melkein tuskallista sellaisten seurassa. Mutta
kalastajat, ne ovat minun väkeäni! He eivät jaarittele; he toimivat.
Ei muuta kuin: Pelastusvene vesille! Ja siinä he ovat saapuvilla joka
mies. He ovat siepanneet monta suupalaa lännen-ärjyltä, niin että se on
murissut vielä monta päivää jälkeenkinpäin.
-- Reipasta väkeä. Sen näkee jo kasvoista.
Inga katsahti häneen. Reippautta näkyi hänen mielestään tohtorinkin
kasvoilla. Jokin intohimon ilme asui niissä tällä haavaa, vaikka
hän näytti seisovan aivan välinpitämättömänä, kepillään katkoen
rikkaruohoja. Inga Heinen mieleen muistui kaikki, mitä oli hänestä
kuullut, mutta hän ei virkkanut mitään. Ääneti he kulkivat edelleen,
kunnes tultiin siihen kohtaan, jossa tie kääntyy tohtorin asunnolle.
-- Enhän rohjenne pyytää teitä astumaan sisään? -- virkkoi tohtori,
ojentaen kättänsä.
Toinen ei malttanut hillitä mielitekoansa.
-- Miks'ette? -- sanoi hän. -- Pitäähän minun kumminkin saada nähdä nuo
vanhat huoneet uudessa asussaan.
Tohtori myhähti.
-- Te voitatte siis ennakkoluulonne?
-- Niin kyllä, -- vastasi Inga Heine ja astui reippaasti pienestä
portista, minkä tohtori oli avannut.
-- Sanoitte äsken olevanne kiintynyt vanhuksiin ja koiriin. Vanhuksia
minulla valitettavasti ei ole tarjottavana, mutta koira minulla on,
jota maksaa nähdä. Kenties teistä tulee hyvät ystävät, -- lisäsi hän
hilpeästi.
-- Sepä hauskaa! Mitä rotua se on?
-- Oikea newfoundlandilainen.
-- Ihanko totta? Minä olen monta vuotta koettanut saada sellaista,
mutta en ole löytänyt mistään. Ei suinkaan teidän koirallanne ole
pentuja?
-- Ei. Fenrisillä ei ole kuin yksi pentu ja sekin kaksijalkainen.
Saatte pian nähdä kumpaisenkin.
Valoisa ilme lehahti hänen kasvoillaan, hänen puhuessaan viimeisiä
sanoja. Hän päästi vieraan edellänsä eteisen kautta arkihuoneeseen,
jonka ovi oli raollaan.
-- Olkaa hyvä ja istukaa. Monsieur Fenris on heti täällä.
Inga Heine istahti akkunan ääreen, joka oli täynnään krokus-kukkia
ja hyasintteja. Surumielisin tuntein hän katseli ympärilleen
tuossa tutussa huoneessa. Se tuntui hänestä niin vieraalta nyt.
Tuo vanhanaikuinen huone, kankeine, jouhikankaalla päällystettyine
huonekaluineen, joita oli seissut seinuksilla aina suunnilleen
yhtä kaukana toisistaan, tuo omituinen, vanha huone, missä käki
ennen vanhaan oli pistänyt päänsä bornholmilaisen seinäkellon
komerosta ulos kukkumaan tunninlyöntejä, ja missä aina oli lemunnut
suitsutukselta, -- tuosta huoneesta oli äkkiä tullut muodinmukainen
koti, kööpenhaminalaisessa asussa. Siinä pehmoiset huonekalut, pieniä
seinäkoristeita, japanilaisia lautasia ja siroja pikkuesineitä jos
minkälaisia. Täällä oli kaikkea yltäkyllin, ja sittenkin puuttui
jotain, jotain, mikä olisi antanut kaikelle tuolle varsinaisen
luonteen. Kaikki oli ikäänkuin ryhmitetty sattumoisin, sijoitettu sikin
sokin, rakkautta vailla, aistittomasti.
Inga huomasi tuon vajavaisuuden ja luki sen vaistomaisesti talon
emännän syyksi, mutta palasi sitten ajatuksissaan jälleen tohtoriin.
-- Hän mietti, kuinka suuri erotus oli todellisuudella ja hänen
mielikuvituksensa luomalla. Hän oli kuvaillut tohtoria lyhyeksi,
jäntteräksi mieheksi, hieman kaljupääksi, silmäkulmat tuuheat, katse
älykäs, terävä. Sen sijaan hän oli kohdannut kookkaan, tukevaniskaisen
olennon, kasvonjuonteet tarkkapiirteiset, tukka tumma, lainehtiva.
Silmät vain olivat sellaiset kuin hän oli kuvitellut. Niistä kävi
katse, samalla älykäs ja arkaileva; siinä oli jotain ennalta tuttua.
Liian vähän nuo silmät katsahtelivat ylös, mutta kun katsahtivat,
silloin niissä oli jotain puoleensa vetävää, omituisen henkevää.
Ei! Olipa hän tehnyt mitä hyvänsä, ei se ainakaan sellaista ollut,
joka olisi hänen luonteeseensa tahrapilkkua lyönyt. Siitä Inga tunsi
olevansa varmasti vakuutettu! Ja voitonriemuisena hän nyökäytti
päätänsä ajatellessaan mikä valtava todistuskappale hänellä nyt on
oleva, puolustaessaan häntä mummonsa edessä!
Hänen mietiskelynsä keskeytyi, sillä ovi vastapäässä aukeni, ja sisään
astui suurin, mahtavin askelin ja häntää heiluttaen kookas, harmaa
newfoundlandilainen koira, pieni kiharapäinen poikaviikari selässään.
Koira ja poikanen olivat kuin yhteen valetut, kumpikin niin kauniit
muodoilleen, että Ingan vilkas taideaisti lehahti heti liekkiin.
Ehdottomastikin hän löi kätensä yhteen, huudahtaen: -- Hyväinen aika,
kuinka somia nuo molemmat! Ja kuinka ne sopivat yhteen!
Hän ei ollenkaan huomannut tohtoria, joka myöskin oli tullut sisään
ja nyt silminnähtävällä ylpeydellä katseli, millaisen vaikutuksen nuo
tekevät vieraaseen. Ihastus koiria kohtaan pääsi Ingassa heti täyteen
voimaan, eikä aikaakaan, niin jo hän oli polvillaan Fenrisin edessä,
sormet syvällä sen tuuheassa turkissa.
-- Niin, nuuski sinä minua vaan, -- liverteli hän. -- Sinähän olet
reipas poika, kun osaat olla hevosenakin.
-- Reipas on Kai ja! -- kuului pieni ääni, pettymyksen tapaisella
heläyksellä. Poikanen, joka ilmeisestikin oli huomannut jääneensä
syrjään, oikaisi selkänsä sotilasmaiseen tapaan ja uudisti: "Reipas
poika!"
-- Niinpä oletkin, -- sanoi Inga. -- Reipas poika. Näytäs, kuinka hyvin
sinä osaat ratsastaa. -- Ja houkutellen puuhkallansa Fenrisiä, joka
rohkein nappauksin koetti siepata sitä suuhunsa, hän läksi juoksemaan
ympäri huonetta, poikasen riemuitessa ja hänen itsensä heleästi
nauraessa.
Hän ei huomannut oven jälleen auenneen ja solakan naisen hiljaa
astuneen huoneeseen. Hän vaipui hengästyneenä tuolille, jättäen
puuhkansa Fenrisille, joka riemuissaan rupesi retuuttelemaan sitä.
Vasta sitten kun hiljainen rouvasihminen oli levollisesti ottanut
puuhkan pois ja nuhdellen virkkanut koiralle: -- Ole tuossa! Ihanhan
sinä tärvelet vieraan puuhkan! -- vasta silloin Inga huomasi hänet ja
nousi heti seisomaan.
-- Suokaa anteeksi, hyvä rouva! Mitä aatellettekaan minusta, joka pidän
tällaista melua teidän talossanne ihan ensi kerralla! Luulette kenties,
että minussa on jotain vinoa. Mutta minä vakuutan: _noitten_ oli syy
yksinomaan, -- hän viittasi poikaan ja koiraan, -- ne ovat todellakin
liian somia!
Myhäys elähti rouvan kauniilla, liikkumattomilla kasvoilla, mutta
vastannut hän ei. Inga kääntyi tohtorin puoleen virkkaen reippaasti:
"Suokaa anteeksi!" ja samalla hän kiireesti korjasi hattunsa, joka
leikin aikana oli valunut niskaan.
-- Ei mitään anteeksi pyytämistä, -- sanoi tohtori, katsoen häneen
suoraan. -- Tuo puki teitä niin hyvin.
Tyttö hämmästyi: Kuinka ne ovat kauniit, nuo silmät, ja katse yhtä
kirkas kuin älykäskin!
Inga Heine ojensi kätensä rouvalle, sanoen puoleksi leikillään: --
Olipa tämä todellakin omituinen tapa tehdä ensimmäistä tuttavuutta,
mutta mikäpäs meidät, merenrannan ihmiset, muutti? Me puskemme suoraan
kuin lännen-ärjy, muodoista välittämättä. Teidän täytyy ottaa meidät
sellaisina kuin olemme.
Rouva vastasi vain tavan takaisen: "tervetultua", ja puhelu keskeytyi.
-- Eikö teistä tuntunut hyvinkin oudolta siirtyä tänne kauaksi? --
kysäisi Inga hetkisen kuluttua, koettaen saada keskustelua jälleen
vireille.
-- Niin. Kaupunkia kaipaa kyllä.
-- Oletteko aina asuneet Kööpenhaminassa?
-- Kyllä, kunnes... -- rouva punastui ja vilkaisi neuvotonna tohtoriin,
joka ei kohdannut hänen katsettansa, -- kunnes päätimme siirtyä tänne,
-- liitti hän.
-- Niin, niin tietysti, -- virkkoi Inga, kysäisten itseltään, mitä hän
nyt oikein lienee tarkoittanut tuolla ontelolla: "tietysti".
Keskustelu taukosi taas, mutta nyt tuli Fenris avuksi.
Ei ollut olemassa mitään, jota Fenris olisi kyennyt niin vähän
vastustamaan kuin hauskaa kisaa, ja siksipä se tunsi ehdotonta
kiintymystä tuota nuorta vierasta kohtaan, joka, aavistamattakaan mikä
ponneton hiljaisuus tavallisesti vallitsee näissä huoneissa, alun
pitäin oli tarjounut hauskaksi kisakumppaliksi. Se tuli vieraan eteen
ja nosti suuret käpälänsä hänen syliinsä, kallistellen virnailevasti
päätänsä ja ystävällisesti maanitellen leikkiin.
Inga oli kohta altis moisille kutsuille.
Hän raaputteli sitä korvan takaa ja silitteli sen kuonoa.
-- Kyllä vainenkin sinä olet tavattoman soma elukka! -- puheli hän.
-- Ja tuommoinen rinta sitten! Vai toista käpälää kanssa? Kas niin;
kiitos, pojuseni.
-- Se on Kain poju, -- kuului taas pieni ääni hänen vieressään, ja
päättävästi laskeusi pieni pullea lapsenkäsi hänen syliinsä.
Inga nauroi niin sydämensä pohjasta, että tohtorinkin täytyi nauraa.
Hiljaisessa rouvassakin elähti jotain naurun yrityksen tapaista. Mutta
silloin kääntyi poikanen ja katseli häntä suurin silmin.
-- Äiti _nauraa_! -- sanoi hän ilon ja säikäyksen sekaisella äänellä.
Ja äkkiä vaikeni kaikki nauru. Huoneessa oli niin hiljaista, että olisi
kuullut neulan putoavan. Johonkin tuskalliseen kohtaan oli kaiketikin
kajottu, vaikkei ollut siitä mitään puhuttukaan, -- sellainen tunnelma
valtasi nuo kolme henkeä tuossa ja teki sen, että heidän katseensa
itsestäänkin karttivat toisiansa.
Ingasta tuntui, kuin hän olisi vastoin tahtoansakin nähnyt ja
kuullut enemmän kuin olisi ollut sopivaakaan, mutta seuraten, nyt
kuten ennenkin, hetken tunnettansa hän kumartui ja suuteli poikaa.
Vastaukseksi tämä kietoi kätensä hänen kaulaansa.
-- Kuules nyt, Kai! -- puhui Inga Heine, nousten istumasta. -- Minulla
ei ole noin kaunista koiraa kuin sinulla, mutta minulla on pikkuinen
hevonen, reipas semmoinen, joka juoksee niin vikkelästi. Sen minä
valjastan ponirattaiden eteen ja tulen noutamaan sinua, ja sitten me
körötämme yhdessä pitkät matkat, ja Fenris pääsee mukaan sekin. Hyvää
sen tekee, kun saa jalkojaan liikutella. Mitäs siihen sanot?
-- Heleijaa! -- huudahti poika, ja Fenris sanoi: "vou!" ja sanoi
semmoisella tavalla, että turhaa oli kaikki vastustus.
-- Enkös saa joskus tulla noutamaan noita? -- kysyi Inga, kääntyen
tohtoriin.
-- Niin usein kuin tahdotte, neiti.
-- Kiitos!
-- Kiitos itsellenne!
-- Ja nyt minun on aika lähteä. -- Hän ojensi kätensä tohtorille. --
Mummo on kaiketikin odottanut minua jo kauan aikaa. -- Jääkää hyvästi,
rouva! Meidän olisi iloista nähdä teitä Klitholmassa. Ja teitä myös,
tohtori, ei lääkärinä, sitä tietysti emme soisi, vaan muutoin, niin
usein kuin suvaitsette.
Hän avasi oven eteiseen ja kääntyi kynnyksellä jälleen taputtamaan
Fenrisiä. Mutta tämä suosionosoitus herätti varsin paljon epäsuosiota
hänen pienessä mäyräkoirassaan, joka uskollisesti oli odotellut
ulkona. Se päästi hirmuisen ulinan ja läksi suutuksissaan laahustamaan
istuvillaan eteisen sileätä lattiata niin vastustamattoman
koomillisena, että läsnäolijain ei auttanut muu kuin katsella toisiinsa
ja nauraa -- tällä erää paljoa vapaammin kuin äsken.
-- No niin! Nelijalkaiset ne pitävät huolta siitä, ettei meiltä keuhkot
työttä jää, -- sanoi Inga ja pujahti ovesta ulos, äkäinen koira
haukkuen perässä.
Pihalla hän kääntyi ympärinsä ja huusi: -- Ensi kerralla minä tulen
ponin kanssa; se on lauhkeampaa laatua.
Ja tohtori vastasi ovelta, seisoen siinä, Kai selässään ja Fenris
vieressään: -- Älkää kovin kauan viipykö! Meidän on jo nytkin ikävä
teitä.
Monta vuotta vielä jälkeenpäin näki Inga Heine tämän kuvan edessään
niin elävänä. Tuo mies, pää niin omituinen, hiukan kumarassa, elämän
taivuttama, -- poika rimpuilevin jaloin hänen selässään, koira
etukäpälät hänen kyljessään ja halveksien katsellen pientä ärhentelevää
vastustajaansa, joka yhä edelleen haukkua nalkutteli, -- ja hiljainen
rouva, liikkumatonna heidän takanaan, ikäänkuin painostamassa tuota
kaikkea.
Inga Heine kääntyi pihalta tielle, mutta tohtori seisoi yhä ovella,
silmillään seuraten hänen pientä vartaloansa.
-- Pöytä on katettu, -- virkkoi tohtorinna, äänessä palanen terävyyttä,
ja astui edellä ruokasaliin.
Inga poikkesi nyt juuri metsän taa ja katosi näkyvistä.
Tohtori kääntyi verkalleen ja laski poikasen maahan.
-- Hän oli kuin raikas tuulahdus, -- virkkoi hän. -- Tekee hyvää
kohdata jotain niin välitöntä.
He istuivat pöytään vastatusten ja aterioitsivat ääneti, niinkuin
tavallisestikin. Poikanen vain heidän välissään puhua sopersi
jotain silloin tällöin, enimmäkseen äskeisestä vieraasta ja hänen
ponistaan, mutta kun ei isä tänään vastannut kuin yksin sanoin eikä
äiti senkään vertaa, niin väsähtyi vähitellen hänkin. Kuului vain
suuren seinäkellon lerkkauksia viereisestä odotushuoneesta. Ne yksin
häiritsivät painostavaa äänettömyyttä, joka lepäsi tämän kodin yllä.
Ja tämä äänettömyys se oli kotiutunut seitsemän ajastaikaa kestäneen
yhdessäolon aikana, yhdessäolon, jossa ymmärtämystä puuttui.
* * * * *
Kotia tultuansa Inga riensi arkihuoneen läpi suoraa päätä viereiseen
työkamariinsa, virkkaen ohimennen vanhalle rouvalle: -- Se oli hauska
retki, mummo. Tunnin perästä olen luonasi jälleen; minun pitää
pistäytyä tänne pikimmältäni, hiukan sormielemaan kipsiä.
Hän kiersi oven lukkoon, itsekään olematta selvillä, miltä hän
oikeastaan lukon taakse sulkeutuu, ja alkoi, haljakka yhä yllään,
puristella savipalasia käsissään.
-- Minun pitää tehdä se yhteen menoon, -- puheli hän puoliääneen, --
sillä nyt tiedän osaavani sen tehdä. Kenties en toiste enää osaisi
milloinkaan.
Posket hehkuivat kuin kuumeessa, sillä välin kuin pehmoiset sormet
työskentelivät märässä savessa, kunnes se vihdoin hänen käsissänsä
alkoi luontua muodoksi.
-- Siinä se on! -- huudahti hän, taiteilija-intonsa elähyttämänä: --
lujaniskainen, tarkkapiirteinen pää, leveä otsa, syvässä piilevät, arat
silmät, kaareva nenä, lauseva suu ja lujapiirteinen, suuri leuka! En
ole milloinkaan nähnyt päätä, joka olisi niin omiansa muovattavaksi, en
milloinkaan.
Ja yhä enemmän ja enemmän tuli muotoa kuvaan. Piirteet kävivät yhä
tarkemmiksi, kasvoihin ilmaantui elämää. Hän hämmästyi itsekin
yhdennäköisyyttä ja löi ihmetellen kätensä yhteen.
-- Mummo! -- huudahti hän ja avasi oven arkihuoneeseen. -- Tulepas
katsomaan mitä minä olen saanut aikaan! Saat nähdä hänet semmoisena
kuin hän on. Ei hän ole likimainkaan valmis vielä, vasta hiukan
valmistumassa. Mutta keskeneräisistä pääpiirteistäkin saat nähdä,
kuinka karakteristinen hän on. Tuollaisena hän luullakseni on
parhaimmillaan. Se on varma, ettei hän tule läheskään niin hyvä, kun
olen viilaillut häntä.
Ja kokonaan unohtaen, että kädet ovat hänellä ihan saviset, hän riensi
mummon nojatuolin luokse ja tarttui häntä reippaasti käsivarteen,
auttaakseen häntä ylös.
-- Mutta taivaan nimessä, lapsi! Miksikäs sinä minua tahraat! --
virkkoi vanha rouva, katsahtaen todellakin huolestuneena Ingan
hehkuviin, innostuneisiin kasvoihin, ikäänkuin peljäten äkkinäistä
mielenhäiriötä.
-- Suo anteeksi, armas mummo! Tuolta yhdeltä asialta unohdin kaikki
tyynni. Mutta minä pesen hetikohta tahrat pois. Lupaa vain, ettäs
tahdot nähdä sen, minkä minä sinulle näytän.
-- No mitäs se on sitten? -- sanoi vanha rouva, seisten ovessa ja
sauvaansa nojaten.
Inga vain viittasi kuvaan.
-- Katsopas tuota päätä, -- virkkoi hän; -- eikö se ole hyvä?
-- Hyväkö? -- Mummo sai silmälasit silmilleen tavattoman nopeasti. --
Onpa niinkin, erinomaisen hyvä onkin. Mistä sinä sen sait?
-- Tietysti siitä yhdestä ainoasta omituisesta ihmisestä näillä seuduin.
-- Vai niin vainen? Vai on meillä tällaisia päitä täällä?
-- Vähän aikaa sitten ei vielä ollut, mutta nyt on.
-- Kuka se on?
-- Uusi tohtori tietysti.
-- Vai niin!
-- Armollinen rouva käy niin äänettömäksi. Väheneekö tuon pään arvo
siitä syystä, että sitä kantaa mies, jota on rangaistu?
-- Ei juuri niinkään, mutta kumminkin...
-- Katselehan sitä oikein. Tuo ei ole tavallisen pahantekijän pää. Se
on miehen, joka on kärsinyt kovaa. Etkö huomaa sitä katseessa, suun
lauseessa, itse ryhdissäkin?
-- Onhan se varsin hyvin kaikki tuo, mutta minusta vain tuntuu vähän
kamalalta, että tämä henkilö on saanut sinut niin haltioihisi: ensi
kertaa hänet nähtyäsi syöksyt suoraa päätä kotia häntä muovaamaan.
-- Hyväinen aika! Ellei muita esteitä ole, niin täytyy armollisen
rouvan todellakin antaa minulle synninpäästö! Nyt minä panen kostean
sienen savisille hihoillesi, ja sitten antanet minulle hiukan ruokaa,
sillä minun on niin nälkä, että näännyn tähän paikkaan.
Ja niin olikin.
Vanha rouva mietiskeli kauan aikaa, mikähän se lienee antanut tytölle
moisen ruokahalun, kävelyretkikö vai kiihkeä työkö. Ruoka vain ei
ollut milloinkaan saanut tytön puolelta niin suurta suosiota osakseen
kuin tänään. Ja aterioidessaan hän sydämellisesti nauraen loi selvän
kuvauksen vierimisestänsä nurmirinnettä alas.
Mummon nuhteleva muistutus: "Mutta Inga, niinhän sinä käyttäydyt
kuin vallaton poika", ponnahti kokonaan takaisin tapauksen
hullunkurisuudesta; ja kun Inga alkoi kertoa Fenrisistä ja Kaista,
silloin syntyi vanhassa rouvassa sellainen halu saada nähdä heitä
kumpaistakin, että Inga lupasi pian noutaa heidät ponillaan tänne.
-- Pahinta siinä se, -- virkkoi mummo hieman epäröiden, -- että meidän
sitten täytyy tehdä tuttavuutta vanhempainkin kanssa.
Inga ei vastannut mitään, mutta itsekseen hän ajatteli:
-- Sitäpä minä juuri tahtoisinkin.
* * * * *
Omituisen heleissä, tuudittelevissa tunnelmissa hän istui sinä iltana
työkammiossaan vaipuneena teoksensa katselemiseen. Hän sijoitti silmät
hiukan syvemmälle ja teki piirteet hiukan selvemmiksi, mutta muutoin
tuntuivat kaikki korjaukset vastenmielisiltä.
-- Olkoon sellaisena kuin ilmeni sillä hetkellä, jolloin kipinä oli
rinnassani, -- virkkoi hän ja ikäänkuin hyväillen pyyhkäisi kuvaa.
Merkillistä oli Ingassa se, ettei hän milloinkaan työskennellyt
tuntematta kipinää povessaan. Hänen atelieerinsa olikin täynnään
luonnoksia, joista ei koskaan tullut valmista, sillä harvoin hänet
innostus valtasi muuta kuin yhden ainoan kerran. Häneltä puuttui
kokonaan halua ja malttia siihen, mitä sanotaan velvollisuustehtäväksi
taiteessa.
-- Rohkea suunnitelma on mielestäni parempi kuin siloteltu teos, --
niin hänen oli tapa sanoa. Hän ei ensinkään tiennyt, mitä vaaroja
tuollainen katsantokanta mukanaan tuo.
Siinä hän nyt istui mietteissänsä, pyöritellen savenpalasia
hyppysissään, uudestaan ja uudestaan syventyen katselemaan noita
kasvoja, joka olivat olleet hänen mielikuvituksensa aiheena niin pitkät
ajat. Ja siinä hänen istuessaan elähti kummallisen lempeä ilme hänen
kasvoillansa, ja hän alkoi hyräillä hiljalleen, melkein ajatuksissansa
vain:
"Er ist gekommen im Sturm und Regen,
ihm schlug geklommen mein Herz entgegen" --.
[Hän tuli, kun myrskyt ne elämöivät,
mun syämmein hyrskyt ne hälle löivät.]
Hänen sisimmissään loihe äkkiä ilmi nuori viidakko ja siinä pieni puro,
joka porandellen kiehuu esiin maasta ja kevättänsä keveänä juoksee yli
kuivain lehtien, kieputtaen niitä, vieden pois mukanansa, tilaa tehden
uusille silmikoille, hippasilla tuulen kanssa, kimallellen kilpaa
auringon kera ja itse taivaankanttakin kutsuen kanssansa kamppailuun
värien välähtelyssä.
Ken kykenisi pidättämään puron juoksua? Sillä on keväimen kuohuvat
voimat, se pyrkii eteenpäin, sen täytyy päästä juoksemaan, vaikka olisi
tuhansia kiviä sen tielle kasattuina.
Sitten iski hänen mieleensä, että olisi hauska tehdä poikasestakin
luonnos ja nähdä heidät yhdessä, nuo kaksi niin räikeätä vastakohtaa,
jotka juuri siksi täydensivät toisiansa.
Hän ryhtyi heti toimeen, mutta huomasi pian, ettei hän pysty siihen.
Lapsen piirteet olivat vielä liian pehmeät ja epäselvät luontuaksensa
saveen; ainakin puuttui _häneltä_ kykyä saamaan elämää niihin, ja
nopeasti hän rutisti savipalasen muodottomaksi möhkäleeksi.
-- Ei saa luulla olevansa jotain, -- virkkoi hän itsekseen, lykäten
työaseensa päättävästi syrjään.
Hän astui akkunan luokse ja avasi sen. Tummana levittelihe tuossa
metsä, mutta sen reunassa tuikki tulta tohtorin talosta. Tuuli huhahti
kuusissa, koira kuului haukkuvan kylässä, ja kaukaa kumahtelivat
suurina, syvinä akkordeina lännen-ärjyn pitkät, raskaat mainingit.
-- Herra ties, mitenkä nuo kaksi tuolla lienevät löytäneetkään
toisensa! -- mietiskeli hän. -- Ja mitä lienee tullut heidän
välillensä, sittenkuin olivat menneet naimisiin? -- Sen hän heti oli
huomannut, ettei väli ollut ehjä. -- Yksistään jo tuo pakon-omainen,
vierasteleva tapa, jolla he katsahtelivat toisiinsa... ja sitten pojan
välitön huudahdus: "Äiti nauraa!"
Vieläkin hän oli kuulevinaan tuon omituisen helyn pojan äänessä ja
tuntevinaan, kuinka hämilleen he kaikki olivat siitä käyneet.
Valot sammuivat tuolla metsän rinteessä, ja Inga sulki akkunan
käydäkseen levolle.
Pari runosäettä Heineltä pyrki sinä yönä uudestaan ja yhä uudestaan
hänen mieleensä, ei hän itsekään tiennyt miksi, eikä osannut liittää
siihen mitään ajatusta. -- Heinejähän minäkin olen, -- ajatteli hän. --
Hänen runonsa ne myötäänsä elähtelevät mielessäni.
Ja hiljalleen helähdellen niitä alkoi jälleen kuulua. Eriskummallisen
surumielisinä ne hiipivät hänen mieleensä, kuiskaillen lymysivät hänen
rintaansa ja kehtolauluna häntä uneen uuvuttivat.
"Was vergangen, kehrt nicht wieder;
aber ging es leuchtend nieder,
leuchtet es lange noch zurück..."
[Mik' on mennyt, pysyy poissa;
mut jos läks' se loistoloissa,
loistaa vieläi heijastain.]
Seuraavana päivänä ajoi joku Klitholman ohi ja tervehtien kumarsi
syvään vanhaa kartanoa kohti, niin syvään, että hattu hänen kädessään
melkein kajosi pyörää.
Se oli tohtori, matkalla sairaan luokse.
Inga ei häntä nähnyt, mutta vanha valtioneuvoksetar seisoi akkunassa,
ja hänelle tuli kiire saada silmälasit silmilleen. Vasta sitten
kun toinen oli ajanut ohi, kääntyi mummo Ingan puoleen, joka oli
parhaillaan panemassa muutamia pyökkihalkoja suureen kaminiin.
-- Se oli kaiketi tohtori, joka ajoi tästä ohi, -- sanoi vanha rouva.
-- Hän tervehti varsin sievästi.
-- Miksikäs hän ei olisi tervehtinyt?
-- No niin, hän kuuluu olevan talonpoikaista alkuperää, eikä
sellaisilla juuri hienoja tapoja ole.
-- Oletko varma, että meillä niitä on enemmän? -- kuului koleasti
kaminin puolelta.
-- Mitenkä? Mitäs sinä oikeastaan tarkoitat?
-- Sitä, että sinulla on kyllä hienoja tapoja, mutta minulla,
esimerkiksi, ei ole luullakseni enempää kuin kutakuinkin valistuneella
talonpojalla.
-- Sinulla on aina nuo omat paradoksisi! Eikös sitten syntyperällä ja
kasvatuksella ole mitään merkitystä? Ihanko on yhdentekevä, mitä on
esi-isiltänsä saanut perinnöksi?
Inga istui kykkysillään, katsellen valkeaan.
-- Ei liene ainakaan minulle ylimystavat perinnöksi jääneet, sillä isän
aateluus ei ole milloinkaan kiinnittänyt mieltäni. Sitä vastoin tunnen
kyllä aika-ajoin juutalaisverta suonissani ja väliin puolalaistenkin
etelämaista luonnetta. Niinpä luulen, esimerkiksi että jos kerran
rakastuisin, niin hullusti minun kävisi, sillä minä en koskaan osaisi
hillitä tunteitani. Ne murtaisivat itsellensä tien kaikkialle! --
Piilee siinä vaara sittenkin, tuossa etelän veressä.