LXXXII.

Petteri oli niin ahkerassa työssä näinä aikoina, että hänellä oli

unettomia öitäkin, ja harvoin oli hänellä aikaa syödä. Hänellä

oli yksityishuone, jonne punikit tuotiin hänen tutkittavakseen

ja hänellä oli komennossaan puoli tusinaa miehiä tekemään sen

kidutustyön, mikä tutkinnoissa tarvittiin. Hänen työnään oli

puristaa ulos näistä punikeista tunnustuksia, jotka oikeuttivat

asettamaan heidät vankilaan, jos olivat kansalaisia, ja karkottamaan

maasta, jos olivat ulkomaalaisia. Harvoin oli kansalaisilla ja

ulkomaalaisilla mitään eroa; eikä sillä suurta väliä pidettykään,

sillä olivathan ne kaikki vaarallisia. Kauvan sitten, kun Petteri

oli työssä Pericles Priamilla, olivat nämä kerran asuneet useita

kuukausia muutamassa ruokatalossa, ja he tiesivät aina edeltäpäin,

milloin oli lihapaistia päivälliseksi siitä, että kuulivat kokin

mätkivän lihaa perunanuijalla "pehmittääkseen" sitä. Petteri muisti

tämän sanan ja käytti tätä menettelytapaa punikkeihin nähden. Kun

heidät tuotiin huoneeseen, hyökkäsivät Petterin käskyläiset heidän

kimppuunsa piesten ja tuuppien heitä nyrkistä nyrkkiin. Jos he olivat

itsepintaisia eivätkä "tunnustaneet", ryhtyi Petteri itse heihin,

muistaen miten hyvin Guffeyn onnistui puristaa asioita Petteristä

kalvosen vääntelemisellä ja sormien taittamisella.

Oli hämmästyttävää, kuinka viisaita ja valppaita nämä punikit olivat.

Ne olivat pelkkiä ulkomaalaisia työläisroistoja, mutta ne käyttivät

kaiken aikansa kirjojen lukemiseen; heidän kodeistaan ja huoneistaan

löytyi aina suuria pinkkoja kirjoja, ja ne tiesivät mitä heistä

tahdottiin saada ulos ja väistelivät vastauksissaan. Kun Petteri

sanoi: "Sinä olet anarkisti, olethan?", sai hän vastauksen: "En

ole anarkisti siinä merkityksessä kuin te tarkotatte" -- ikäänkuin

sanalla "anarkisti" voisi olla kaksi merkitystä! Petteri sanoi,

"Sinä luotat väkivaltaan, luotathan?" Ja silloin rupesivat nämä

hävyttömiksi: "Tehän se olette, joka luottaa väkivaltaan, katsokaa

kasvojani, joita olette kolhineet." Tai jos Petteri kysyi: "Sinä

et pidä tästä hallituksesta, ethän?", sai hän vastaukseksi: "Pidin

siitä siihen saakka, kun se rupesi kohtelemaan minua huonosti"

-- vain tuollaisia väisteleviä vastauksia. Pikakirjuri kirjotti

paperille kaikki kyselyt ja vastaukset, ja jos Petteri ei saanut

heistä ulos mitään, joka voitiin katsoa tunnustukseksi, niin ei

maastakarkoittamisesta tullut mitään. Ja lopuksi Petteri alkoi

punikkia "pehmittämään" ja jatkoi sitä, kunnes punikki vastasi

niinkuin käskettiin; taikka laati Petteri paperille sellaisen

"tunnustuksen" kuin tahtoi, salapoliisit tarttuivat miehen käteen

ja allekirjotuttivat sen; taikka jollei tästä tullut mitään, niin

allekirjoitti Petteri sen itse.

Nämä olivat raakoja keinoja, mutta sitä ei voitu auttaa, sillä nämä

punikit olivat niin viekkaita. Ne salaa koettivat tuhota hallituksen,

ja pitäisikö hallituksen tunnustaa avuttomuutensa? Sadan prosentin

amerikalaisuus kaijutti vastauksensa maan jokaiselta mäeltä ja

jokaisesta temppelistä ja jokaisesta sanomalehtitoimituksesta.

Vastaus oli "Ei!" Sadan prosentin amerikalaisuus tulee löytämään

keinon säilyttääkseen itsensä huolimatta europalaisen bolshevismin

viisasteluista; sadan prosentin amerikalaisuus oli laatinut itselleen

sananparren: "Jolleivät ne pidä tästä maasta, niin menkööt sinne,

mistä ovat tulleetkin!" Mutta tietenkin tiesivät punikit sisimmässään

että Amerika on paras maa maailmassa eivätkä halunneet lähteä, joten

täytyi pakottaa heidät siihen.

Petteri eli sitä varten, ja hänen rinnallaan oli hänen vaimonsa,

kannustamassa häntä naisellisuutensa julmuudella. Gladys oli tottunut

nimittämään näitä ihmisiä "elukoiksi", ja kun hän tunsi sen hajun,

joka lähti heidän joukostaan, kun he olivat olleet sullottuina

ahtaisiin huoneisiin viikkokausia, tiesi hän olevansa oikeassa ja

ettei mikään kohtalo ollut heille kylliksi kova. Hetken kuluttua

hän Petterin kanssa sai ilmi uuden pommijuonen, tällä kertaa maan

prokuraattoria vastaan, joka näitä punikkijahteja johti. American

Cityssä vangittiin neljä italialaista anarkistia, heitä pidettiin

eristettyinä yksi kussakin huoneessa, ja Petteri teki työtä pari

kuuta saadakseen heistä kiskotuksi tunnustuksia, joita halusi. Aivan

viime tingassa, kun Petteri jo luuli onnistuneensa, meni koko homma

myttyyn, kun yksi heistä hyppäsi ulos akkunasta. Ja koska huone

oli neljännessätoista kerroksessa, ei tämä italialainen anarkisti

enää kelvannut todistajaksi itseään vastaan. Tapaus sai koko maan

salonki-bolshevikit raivoon, ja David Andrewsin onnistui saada

jonkunlainen oikeuden määräys, joka teki paljon haittaa Guffeylle ja

Petterille.

Työtä kuitenkin jatkettiin; punikit lajiteltiin ja ne, joiden oli

havaittu olevan ei-punikkeja, saivat mennä, ja toiset pantiin

erikoisiin punikkijuniin ja vietiin satamakaupunkeihin. Toiset heistä

menivät äänettöminä, toiset synkeästi kiroten, toiset valittaen

ja kirkuen; sillä useilla heistä oli perheitä ja he vaativat että

hallituksen täytyy karkottaa heidän perheensä myös tai muutoin

pitää niistä huolta! Luonnollisesti kieltäytyi hallitus tällaisesta

vastuunalaisuudesta. Punikeilla oli yllin kyllin rahaa painattaa

kapinallista kirjallisuutta, käyttäkööt nyt rahansa pitämään huolen

omistaan!

Näissä punikkijahdeissa ja tutkinnoissa Petteri tietenkin kohtasi

useita punikkeja, joita oli ennen tuntenut. Oli aika, jolloin

Petteri pelkäsi tavata heitä; mutta nyt oli päinvastoin, hän nautti

siitä. Hän oli tykkänään vapautunut tuosta entisestä pelostaan,

joka oli pilannut hänen ruokahalunsa ja häirinnyt hänen untaan.

Hän oli havainnut että punikit olivat raukkoja, jotka eivät

lyöneet takasin, kun heitä lyötiin; heillä ei ollut aseita eikä

useilla heistä ollut edes lihaksiakaan; ei tarvinnut pelätä muuta

kuin heidän puhettaan. Ja Petteri tiesi että hänellä oli koko

järjestyneen yhteiskunnan voima takanaan, poliisit, oikeuslaitokset

ja vankilat ja jos tarvittiin, armeijat konetykkeineen, ilmatasoineen

ja myrkkykaasuineen. Turvallista ei ollut ainoastaan pieksää

näitä, astua heidän varpailleen ja sylkeä silmille; oli aivan

yhtä turvallista tehdä heille millainen tekopeli tahansa, sillä

sanomalehdet olivat aina heitä vastaan, ja yleisö luonnollisesti

uskoi, mitä sanomalehdet sanoivat.

Ei, Petteri ei enää pelännyt punikkeja! Hän päätteli ettei hän enää

pelkää edes McCormickiakaan, kaikkein vaarallisinta punikeista.

McCormick oli turvallisesti vankilassa, tuomittuna kahdeksikymmeneksi

vuodeksi, ja vaikka hänen juttuunsa oli vedottu, ei tuomari ollut

suostunut päästämään häntä vapaaksi takuulla. Sattumalta näki Petteri

vilahduksen McCormickin sieluntilasta vankilassa, ja näytti että

tuokin ylpeä, järkähtämätön luonne oli masentumaisillaan. McCormick

oli vankilasta lähettänyt kirjeen eräälle punikkitoverilleen American

Cityssä, ja postiviranomaiset olivat ottaneet kirjeen takavarikkoon

ja Guffey oli näyttänyt sen Petterille. "Kirjottakaa meille!" pyysi

Mac. "Jumalan tähden, kirjottakaa meille. Kauheinta vankilassa olosta

on se, että on tullut unohdetuksi. Antakaa meidän edes tietää, että

jokukaan meitä muistelee!"

Tästä Petteri tiesi että hän oli voittaja. Ja kun hän tapasi

punikkeja, joita ennen oli pelännyt, nautti hän siitä, että antoi

heidän tuntea valtaansa, ja joskus nyrkkiänsäkin. Häntä naurattivat

ne eri tavat, millä nuo punikit suhtautuivat häneen. Jotkut koettivat

pyydellä ja rukoilla häntä entisten aikojen tähden; jotkut valittivat

ja ulisivat; jotkut koettivat puhua hänelle järkeä ja kolkuttaa

hänen omaatuntoaan. Mutta enimmäkseen he olivat ylpeitä ja heidän

silmistään loisti viha ja heidän huulillaan pistävän pilkallinen

hymy. Ja Petteri pani "kapulajussinsa" työhön opettamaan heille

parempia tapoja, ja tavallisesti olikin kaivosten väännöistä ja

sormien katkomisista apua.

Sadan prosentin patriootti · 第 96 / 103 题