Petteri oli niin ahkerassa työssä näinä aikoina, että hänellä oli
unettomia öitäkin, ja harvoin oli hänellä aikaa syödä. Hänellä
oli yksityishuone, jonne punikit tuotiin hänen tutkittavakseen
ja hänellä oli komennossaan puoli tusinaa miehiä tekemään sen
kidutustyön, mikä tutkinnoissa tarvittiin. Hänen työnään oli
puristaa ulos näistä punikeista tunnustuksia, jotka oikeuttivat
asettamaan heidät vankilaan, jos olivat kansalaisia, ja karkottamaan
maasta, jos olivat ulkomaalaisia. Harvoin oli kansalaisilla ja
ulkomaalaisilla mitään eroa; eikä sillä suurta väliä pidettykään,
sillä olivathan ne kaikki vaarallisia. Kauvan sitten, kun Petteri
oli työssä Pericles Priamilla, olivat nämä kerran asuneet useita
kuukausia muutamassa ruokatalossa, ja he tiesivät aina edeltäpäin,
milloin oli lihapaistia päivälliseksi siitä, että kuulivat kokin
mätkivän lihaa perunanuijalla "pehmittääkseen" sitä. Petteri muisti
tämän sanan ja käytti tätä menettelytapaa punikkeihin nähden. Kun
heidät tuotiin huoneeseen, hyökkäsivät Petterin käskyläiset heidän
kimppuunsa piesten ja tuuppien heitä nyrkistä nyrkkiin. Jos he olivat
itsepintaisia eivätkä "tunnustaneet", ryhtyi Petteri itse heihin,
muistaen miten hyvin Guffeyn onnistui puristaa asioita Petteristä
kalvosen vääntelemisellä ja sormien taittamisella.
Oli hämmästyttävää, kuinka viisaita ja valppaita nämä punikit olivat.
Ne olivat pelkkiä ulkomaalaisia työläisroistoja, mutta ne käyttivät
kaiken aikansa kirjojen lukemiseen; heidän kodeistaan ja huoneistaan
löytyi aina suuria pinkkoja kirjoja, ja ne tiesivät mitä heistä
tahdottiin saada ulos ja väistelivät vastauksissaan. Kun Petteri
sanoi: "Sinä olet anarkisti, olethan?", sai hän vastauksen: "En
ole anarkisti siinä merkityksessä kuin te tarkotatte" -- ikäänkuin
sanalla "anarkisti" voisi olla kaksi merkitystä! Petteri sanoi,
"Sinä luotat väkivaltaan, luotathan?" Ja silloin rupesivat nämä
hävyttömiksi: "Tehän se olette, joka luottaa väkivaltaan, katsokaa
kasvojani, joita olette kolhineet." Tai jos Petteri kysyi: "Sinä
et pidä tästä hallituksesta, ethän?", sai hän vastaukseksi: "Pidin
siitä siihen saakka, kun se rupesi kohtelemaan minua huonosti"
-- vain tuollaisia väisteleviä vastauksia. Pikakirjuri kirjotti
paperille kaikki kyselyt ja vastaukset, ja jos Petteri ei saanut
heistä ulos mitään, joka voitiin katsoa tunnustukseksi, niin ei
maastakarkoittamisesta tullut mitään. Ja lopuksi Petteri alkoi
punikkia "pehmittämään" ja jatkoi sitä, kunnes punikki vastasi
niinkuin käskettiin; taikka laati Petteri paperille sellaisen
"tunnustuksen" kuin tahtoi, salapoliisit tarttuivat miehen käteen
ja allekirjotuttivat sen; taikka jollei tästä tullut mitään, niin
allekirjoitti Petteri sen itse.
Nämä olivat raakoja keinoja, mutta sitä ei voitu auttaa, sillä nämä
punikit olivat niin viekkaita. Ne salaa koettivat tuhota hallituksen,
ja pitäisikö hallituksen tunnustaa avuttomuutensa? Sadan prosentin
amerikalaisuus kaijutti vastauksensa maan jokaiselta mäeltä ja
jokaisesta temppelistä ja jokaisesta sanomalehtitoimituksesta.
Vastaus oli "Ei!" Sadan prosentin amerikalaisuus tulee löytämään
keinon säilyttääkseen itsensä huolimatta europalaisen bolshevismin
viisasteluista; sadan prosentin amerikalaisuus oli laatinut itselleen
sananparren: "Jolleivät ne pidä tästä maasta, niin menkööt sinne,
mistä ovat tulleetkin!" Mutta tietenkin tiesivät punikit sisimmässään
että Amerika on paras maa maailmassa eivätkä halunneet lähteä, joten
täytyi pakottaa heidät siihen.
Petteri eli sitä varten, ja hänen rinnallaan oli hänen vaimonsa,
kannustamassa häntä naisellisuutensa julmuudella. Gladys oli tottunut
nimittämään näitä ihmisiä "elukoiksi", ja kun hän tunsi sen hajun,
joka lähti heidän joukostaan, kun he olivat olleet sullottuina
ahtaisiin huoneisiin viikkokausia, tiesi hän olevansa oikeassa ja
ettei mikään kohtalo ollut heille kylliksi kova. Hetken kuluttua
hän Petterin kanssa sai ilmi uuden pommijuonen, tällä kertaa maan
prokuraattoria vastaan, joka näitä punikkijahteja johti. American
Cityssä vangittiin neljä italialaista anarkistia, heitä pidettiin
eristettyinä yksi kussakin huoneessa, ja Petteri teki työtä pari
kuuta saadakseen heistä kiskotuksi tunnustuksia, joita halusi. Aivan
viime tingassa, kun Petteri jo luuli onnistuneensa, meni koko homma
myttyyn, kun yksi heistä hyppäsi ulos akkunasta. Ja koska huone
oli neljännessätoista kerroksessa, ei tämä italialainen anarkisti
enää kelvannut todistajaksi itseään vastaan. Tapaus sai koko maan
salonki-bolshevikit raivoon, ja David Andrewsin onnistui saada
jonkunlainen oikeuden määräys, joka teki paljon haittaa Guffeylle ja
Petterille.
Työtä kuitenkin jatkettiin; punikit lajiteltiin ja ne, joiden oli
havaittu olevan ei-punikkeja, saivat mennä, ja toiset pantiin
erikoisiin punikkijuniin ja vietiin satamakaupunkeihin. Toiset heistä
menivät äänettöminä, toiset synkeästi kiroten, toiset valittaen
ja kirkuen; sillä useilla heistä oli perheitä ja he vaativat että
hallituksen täytyy karkottaa heidän perheensä myös tai muutoin
pitää niistä huolta! Luonnollisesti kieltäytyi hallitus tällaisesta
vastuunalaisuudesta. Punikeilla oli yllin kyllin rahaa painattaa
kapinallista kirjallisuutta, käyttäkööt nyt rahansa pitämään huolen
omistaan!
Näissä punikkijahdeissa ja tutkinnoissa Petteri tietenkin kohtasi
useita punikkeja, joita oli ennen tuntenut. Oli aika, jolloin
Petteri pelkäsi tavata heitä; mutta nyt oli päinvastoin, hän nautti
siitä. Hän oli tykkänään vapautunut tuosta entisestä pelostaan,
joka oli pilannut hänen ruokahalunsa ja häirinnyt hänen untaan.
Hän oli havainnut että punikit olivat raukkoja, jotka eivät
lyöneet takasin, kun heitä lyötiin; heillä ei ollut aseita eikä
useilla heistä ollut edes lihaksiakaan; ei tarvinnut pelätä muuta
kuin heidän puhettaan. Ja Petteri tiesi että hänellä oli koko
järjestyneen yhteiskunnan voima takanaan, poliisit, oikeuslaitokset
ja vankilat ja jos tarvittiin, armeijat konetykkeineen, ilmatasoineen
ja myrkkykaasuineen. Turvallista ei ollut ainoastaan pieksää
näitä, astua heidän varpailleen ja sylkeä silmille; oli aivan
yhtä turvallista tehdä heille millainen tekopeli tahansa, sillä
sanomalehdet olivat aina heitä vastaan, ja yleisö luonnollisesti
uskoi, mitä sanomalehdet sanoivat.
Ei, Petteri ei enää pelännyt punikkeja! Hän päätteli ettei hän enää
pelkää edes McCormickiakaan, kaikkein vaarallisinta punikeista.
McCormick oli turvallisesti vankilassa, tuomittuna kahdeksikymmeneksi
vuodeksi, ja vaikka hänen juttuunsa oli vedottu, ei tuomari ollut
suostunut päästämään häntä vapaaksi takuulla. Sattumalta näki Petteri
vilahduksen McCormickin sieluntilasta vankilassa, ja näytti että
tuokin ylpeä, järkähtämätön luonne oli masentumaisillaan. McCormick
oli vankilasta lähettänyt kirjeen eräälle punikkitoverilleen American
Cityssä, ja postiviranomaiset olivat ottaneet kirjeen takavarikkoon
ja Guffey oli näyttänyt sen Petterille. "Kirjottakaa meille!" pyysi
Mac. "Jumalan tähden, kirjottakaa meille. Kauheinta vankilassa olosta
on se, että on tullut unohdetuksi. Antakaa meidän edes tietää, että
jokukaan meitä muistelee!"
Tästä Petteri tiesi että hän oli voittaja. Ja kun hän tapasi
punikkeja, joita ennen oli pelännyt, nautti hän siitä, että antoi
heidän tuntea valtaansa, ja joskus nyrkkiänsäkin. Häntä naurattivat
ne eri tavat, millä nuo punikit suhtautuivat häneen. Jotkut koettivat
pyydellä ja rukoilla häntä entisten aikojen tähden; jotkut valittivat
ja ulisivat; jotkut koettivat puhua hänelle järkeä ja kolkuttaa
hänen omaatuntoaan. Mutta enimmäkseen he olivat ylpeitä ja heidän
silmistään loisti viha ja heidän huulillaan pistävän pilkallinen
hymy. Ja Petteri pani "kapulajussinsa" työhön opettamaan heille
parempia tapoja, ja tavallisesti olikin kaivosten väännöistä ja
sormien katkomisista apua.