Oli vain yksi tie ulos tästä pulmasta, ja se oli että Petteri
tunnustaa tytölle totuuden. Ja miksi ei se sopisi tehdä? Hän oli ihan
järjettömästi pihkaantunut tyttöön ja tyttö häneen, ja vain yksi
seikka -- hänen salaisuutensa -- oli täydellisen autuuden tiellä. Jos
hän kertoisi tuon salaisuutensa, niin tulisi hän sankarien sankariksi
tytön silmissä; hän olisi vieläkin ihailtavampi kuin nuo pojat,
jotka hätyyttivät hunneja Marnella ja kirjoittivat nimensä historian
kaikkein tärkeimmille lehdille! Miksi pitäisi hänen olla kertomatta?
Petteri oli tytön huoneessa eräänä iltana, tyttö oli hänen
käsivarsissaan ja antaantui jo melkein, mutta ei varsin. "Petteri
hyvä", pyysi hän, "lopeta tuo hirvittävä punikkina olo!" Ja Petteri
ei voinut enää kestää. Hän kertoi ettei hän ollut punikki, vaan
salapoliisi, jonka American Cityn kaikkein suurimmat liikemiehet
olivat palkanneet pitämään silmällä punikkeja ja tekemään tyhjäksi
heidän aikeensa. Ja kun hän sanoi tämän, tuijotti tyttö häneen
hämmästyneenä. Hän ei uskonut, ja kun Petteri intti, nauroi tyttö
hänelle ja lopulta suuttui. Se oli typerä valhe, ja luuliko mies että
häntä voidaan pettää noin helposti;
Petteriä harmitti ja hän alkoi selittää. Hän kertoi Guffeyn
konttorista ja American City maa- ja kiinteimistö-yhtiöstä; hän
kertoi McGivneystä ja huoneesta 427 American hotellissa. Hän
kertoi kolmestakymmenestä dollaristaan viikossa ja että se pian
kohotetaan neljäänkymmeneen ja että hän tulee kuluttamaan joka
sentin tytön hauskuudeksi. Ja ehkä Rosie voisi teeskennellä että
muka Petteri on hänet käännyttänyt ja hänestäkin on tullut punikki,
ja jos hän voisi saada McGivneyn uskomaan että hän on rehellinen,
niin palkkaisi McGivney hänetkin, ja se olisi paljoa parempi kuin
tehdä työtä kymmenen ja puoli tuntia päivässä Isaac & Goldsteinin
paperilaatikko-tehtaassa.
Lopuksi Petterin onnistui saada tyttö uskomaan. Se vaijensi tytön
ja pelotti häntä; hän sanoi ettei hän osannut aavistaakkaan mitään
tuollaista ja vaati aikaa miettimiseen. Tämä taas huolestutti
Petteriä. Hän toivoi ettei tyttö panisi pahakseen, ja sitten
hän alkoi selittää, kuinka tärkeätä hänen työnsä oli ja kuinka
kaikki paremmat ihmiset sen hyväksyivät -- eivät ainoastaan suuret
pankkiirit ja suurliikemiehet, vaan myöskin pormestarit ja muut
viranomaiset, sanomalehtien toimittajat ja yliopistojen opettajat, ja
vielä suuret kirkkomiehet, niinkuin esimerkiksi jumalallisen säälin
kirkon pastori de Willoughby Stotterbridge. Ja Rosie sanoi ettei
siinä kai mitään pahaa ole, mutta häntä vähän pelottaa nyt ja hänen
täytyy saada miettiä. Hän lopetti keskustelun siihen, ja Petteri meni
kotiinsa harmistuneena.
Ehkä tunti sen jälkeen kuului ovelta äkänen koputus, ja kun hän meni
ovelle, oli siellä lakimies Andrews, Donald Gordon ja merimiesten
union presidentti, jättiläisruumiinen John Durant. Sanaakaan
sanomatta miehet tunkeutuivat huoneeseen, ja Durant sulki oven
asettuen sitä vasten seisomaan, risti käsivartensa rinnalleen ja
seisoi tuijottaen Petteriä kuin puujumala. Ja ennenkuin he olivat
ehtineet sanoa sanaakaan, ymmärsi Petteri mitä oli tapahtunut. Hän
tiesi että tämä oli kaiken loppu; hänen hyödyllisyytensä maansa
pelastajana oli mennyttä. Ja taasenkin oli syypää nainen -- hänen
olisi pitänyt totella Guffeyn neuvoa eikä iskeä silmää!
Mutta yksi tunne ajoi kaikki muut mietteet Petterin päästä, ja
tämä tunne oli pelko. Hänen hampaansa kalisivat ja hänen polvensa
kieltäytyivät kannattamasta hänen painoaan; hän istahti vuoteensa
laidalle katsoen vuorotellen kutakin näistä kiveen hakatuista
kasvoista. "Vai niin, Gudge", sanoi Andrews lopulta, "vai olet sinä
se urkkija, jota olemme kauvan etsineet?"