Luonnollisestikaan ei Petterin lause McGivneylle ollut kirjaimelleen
totta. Hän oli iskenyt silmää useammallekin naiselle, mutta pahaksi
onneksi ei kukaan ollut iskenyt takasin. Ensin oli hän lähestynyt
Miriam Yankovichia, joka oli pulleahko eikä pahannäkönen; mutta
Miriamin ajatukset olivat tykkänään McCormickin luona vankilassa;
ja sitten, jälkeen käsikähmänsä Ogdenin kanssa, oli hänen mentävä
sairaalaan, eikä Petteri halunnut olla tekemisissä vaivaisen naisen
kanssa. Hän koetti lähennellä yhtä ja toista punikki-tyttöä ja nämä
näyttivät pitävän hänestä; he kohtelivat häntä hyvänä toverina,
mutta syystä tai toisesta eivät he olleet tietävinäänkään McGivneyn
kertomasta "vapaarakkaudesta." Ja Petteri päätti hakea itselleen
heilan, joka ei ole punikki. Se antaisi hänelle vaihtelua silloin
tällöin, ja olisihan se hiton hauskaa. Punikeilla oli harvoin hauskaa
-- heidän käsityksensä seikkailusta oli sulkeutua johonkin huoneeseen
ja laulaa Kansainvälinen tai Punalippu kuiskaamalla, etteivät
poliisit kuulisi heitä.
Oli lauvantai-iltapäivä, ja Petteri meni erään sosialistin
omistamaan vaatekauppaan ja osti uuden puvun ja hatun velaksi.
Sitten hän meni kadulle ja näki sievän pikkusen tytön menevän
liikkuvakuva-teatteriin, hän seurasi perässä, tutustui tyttöön
ja he söivät illallista yhdessä. Hän oli Petterin mielestä
"hienosti puettu" ja Petteri kuuli että hän tekee työtä eräässä
kynsienpuhdistuspajassa. Hänen käsityksensä hauskan pidosta oli
samaa maata kuin Petterinkin, ja Petteriltä menivät kaikki rahansa
tuona lauvantai-iltana ja hän päätti että heti kun hän saa tietoonsa
jotakin erikoista punikeista, vaatii hän McGivneyltä neljäkymmentä
dollaria viikossa.
Seuraava päivä oli pääsiäissunnuntai ja he kohtasivat toisensa
tilauksen mukaan. He kävelivät Park Avenueta pitkin, joka oli
American Cityn ylimystön katu ja "pääsiäisparaatin" paikka. Oli
sota-aika ja useissa taloissa oli lippuja ja useat miehistä
sotilaspuvussa ja useat saarnoista käsittelivät sotaa. Kristus, näin
saarnattiin, oli noussut taaskin tekemään maailman turvalliseksi
kansanvallalle ja antamaan itsemääräämisoikeuden kaikelle kansalle.
Petterillä ja Miss Frisbiellä oli päällään parhaat vaatteensa ja
he katselivat "pääsiäisparaattia", ja Miss Frisbie tarkasteli
naisten pukimia ja maalaustaidetta sekä kuunteli palasia heidän
keskusteluistaan, joita sitten kuiskutteli Petterille korvaan, josta
Petteri oivalsi olevansa jälleen ainakin hyvin lähellä Olympian
vuorta.
He menivät erääseen Park Avenuen hienoista kirkoista; sitä kutsuttiin
Jumalallisen Sääliväisyyden Kirkoksi; ja se oli sangen "ylhäinen"
kynttelineen ja pyhine savuineen -- vaikkakaan ei selvästi voinut
erottaa pyhän savun hajua tällä kerralla kukkien ja naisten lemusta.
Petteri ystävineen kuletettiin yhteen nahkapäällystetyistä penkeistä,
ja he kuuntelivat kuuluisan saarnamiehen, pastori de Willoughby
Stotterbridgen esittävän yhden noista kuuluisista isänmaallisista
saarnoistaan, joita julkaistiin melkein joka maanantaiaamu
"Timesissä." Pastori de Willoughby Stotterbridge oli ottanut
saarnansa tekstin vanhasta testamentista, ja siinä puhuttiin herran
vihollisten hävittämisestä, ja hän ylisti amerikalaisten aseiden
voittoja ja amerikalaisten ammukkeiden verratonta etevämmyyttä. Hän
tuomitsi bolshevikit ja muut petturit ja hän kehotti tukahduttamaan
heidät aivan heti. Hän ei sanonut että hän itse oli ollut mukana,
kun I.W.W.-läisiä ruoskittiin ja kun sosialistien painokoneet
lyötiin rikki, mutta hän antoi selvästi ymmärtää että hän olisi
halunnut olla, ja Petterin rintaa röyhisti juhlallinen ylpeys. Olihan
jotakin erikoista tietää palvelevansa maataan ja auttavansa vanhaa
lippua liehumaan; mutta kuinka paljon enemmän oli tietää että oli
pestautunut kaikkivaltiaan palvelukseen, että taivas ja sen asukkaat
olivat samalla puolella, ja että kaikki, mitä hän teki, sai herran
voidellun siunauksen, joka voideltu nimittäin, puhui kaikkivaltijaan
pyhässä temppelissä keskellä värillisiä ikkunoita, kirkkaasti palavia
kynttilöitä, herpaannuttavan hyvässä hajussa, joka lähti pyhästä
savusta, kukista ja Olympian vuoren ohkasesti puettujen ja hienojen
naisten moninaisista tuoksuista. Tämähän kyllä on jumaltarustojen
sekottamista, mutta Petterin kasvatus oli tullut laiminlyödyksi
hänen nuoruudessaan, eikä Petteriä voi moittia siitä, että hän piti
maailman mahtavia sinä, mitä he olivat ja uskoi, mitä he opettivat.
Valkopukuinen kuoro marssi ulos ja soitto, "Eteenpäin kristityt
sotilaat", heikkeni olemattomiin ja Petteri heiloineen kävi ulos
jumalallisen säälin kirkosta ja käveli vielä kadulla hetkisen, ja kun
he olivat täyttäneet sieramensa herras-narrimaisuuden sulotuoksuilla,
menivät he puistoon, jossa oli oikein mukavia paikkoja nuorille
pareille, joilla on tai aikoo olla "välejä." Mutta surkeus!
Kohtalo, joka oli aina Petteriä peitonnut rakkausseikkailuissa,
oli valmistanut täksi aamupäiväksi erittäin julman metkun. Puiston
portilla sattui niin luonnottoman hullusti, että Petteri tapasi
toveri Schnitzelmanin, pienen lihavan teurastajan, joka kuului
American Cityn "bolsheviki-osastoon." Petteri koetti katsoa muualle
ja kiiruhtaa ohitse, mutta toveri Schnitzelman ei ollut samaa mieltä.
Hän kiiruhti kohti pullea käsi ojennettuna ja korviin asti ulottuva
hymy punakalla naamallaan. "Ah, toveri Gudge!" huusi hän hirveästi
murtaen englanninkieltä. "Miten jaksatte tänä aamuna?"
"Kiitos, hyvin", sanoi Petteri kylmästi ja koetti rientää eteenpäin.
Mutta toveri Schnitzelman ei päästänyt Petterin kättä. "Jahah! Olette
katsellut tuota pääsiäisparaattia!" sanoi hän. "Mitä te sanotte, häh,
jos kokoisimme kaikki palkkaorjat katsomaan tuota paraattia, niin
tekisimme niistä bolshevikeja pian, häh, toveri Gudge?"
"Eiköhän", sanoi Petteri jäätävän kylmästi.
"Me osottaisimme heille, minne ne rahat menevät -- häh, toveri
Gudge?" Ja toveri Schnitzelmania nauratti, ja Petteri sanoi nopeasti:
"No, hyvästi", ja esittämättä lemmittyään hän sieppasi tätä
käsivarresta ja riensi pois.
Mutta vahinko oli jo tapahtunut! He kävelivät minuutin tai
kaksi merkitsevän hiljaisuuden vallitessa. Sitten äkkiä tuo
kynsienpuhdistaja pysähtyi ja kääntyi Petteriä päin. "Mr. Gudge",
kysyi hän, "mitä tämä merkitsee?"
Ja Petteri ei tietystikään voinut vastata. Hän ei uskaltanut katsoa
äskeisen heilansa leimahteleviin silmiin, vaan seisoi kaivaen
kenkänsä kärkeä hiekkaan. "Haluan tietää, mitä se merkitsee", intti
tyttö. "Oletteko te noita punikkeja?"
Mitä voi Petteri-parka sanoa? Miten voisi hän selittää tuttavuutensa
tuon saksalaisen ulkonäön ja saksalaisen murteen kanssa?
Tyttö polki jalkaansa kärsimättömän vihasesti. "Vai olette te
punikki! Saksalainen petturi! Kavaltaja, vakooja!"
Petteri oli avuton ja hämillään ja häntä harmitti. "Miss Frisbie",
yritti hän, "en voi kertoa --"
"Miksi ette voi kertoa. Miksi ei kuka tahansa rehellinen mies voisi
kertoa?"
"Mut-mutta -- en ole mitä luulette -- se ei ole totta! Mi-minä--" Oli
jo Petterin kielellä sanoa: "Olen patriootti! Olen sadan prosentin
amerikalainen ja suojelen maatani noita pettureita vastaan!" Mutta
ammatti-ylpeys esti, ja pikkunen kynsienpuhdistaja polki jalkaa ja
silmät salamoivat.
"Ja uskallatte tunkeutua tuttavuuteeni! Uskallatte viedä minut
kirkkoon! Jos näkisin poliisin, niin joutuisitte linnaan!" Ja
hän koetti katsellakin poliisia! Mutta onhan yleisesti tunnettua
että kun etsii poliisia, niin sitä ei koskaan löydä ja niin Miss
Frisbie poikasi jalkaansa taaskin ja sähähti Petterille vasten
naamaa: "Hyvästi, toveri Gudge!" Paino, jonka hän asetti sanalle
"toveri", olisi jäätänyt kaikkein tulisimmankin punikin sielun, ja
hän heilautti hameitaan kääntyessään menemään, ja Petteri seisoi
katsellen surullisena hänen pikkusia ranskalaisia kengänkantojaan,
jotka tärskähtelivät maahan, jotta sora pirisi. Kun kengänkantoja
ei enää näkynyt, etsi Petteri lähimmän penkin ja istuutui, peittäen
kasvonsa käsiinsä. Oliko missään maailmassa toista miestä, jolla oli
noin hirveän huono naisonni?