Petteri heräsi seuraavana aamuna elävästi tuntien elämän tuskaa ja
kauhua. Hän oli vaatinut rangaistusta punikeille; mutta hän oli
ajatellut tätä rangaistusta vain sivumennen ikäänkuin seikkana, josta
suoriutuu heilauttamalla kättään. Hän ei ollut aavistanutkaan sen
todellisuutta, miten verinen ja likanen työ se tulisi olemaan. Kaksi
tuntia ja enemmänkin hän oli kuunnellut ruoskan kirausta ihmislihaan,
ja jokainen isku oli sattunut suoraan hänen omiin hermoihinsa.
Petteri oli saanut yliannoksen kostoa, ja nyt kohmeloisena ollessaan
kalvoi omatunto häntä. Hän oli tuntenut jok'ainoan noista rääkätyistä
ja heidän kasvonsa kummittelivat hänelle. Mitä oli yksikään heistä
tehnyt ansaitakseen sellaista kohtelua? Voiko hän sanoa, että tiesi
yhdenkään heistä tehneen mitään sellaista väkivaltaa, jota he nyt
saivat kärsiä?
Mutta enemmän kuin mikään muu vaivasi Petteriä pelko. Petteri,
muurahainen, huomasi jättien taistelun käyvän yhä raivokkaammaksi,
ja käsitti vaarallisen asemansa jättien jaloissa. Molemmin puolin
alkoi kiihko kohota, ja kuta suuremmaksi heidän vihansa kasvoi, kuta
suuremmaksi vaara Petterin ilmitulemisesta, sitä kamalammaksi hänen
kohtalonsa, jos hänet saataisiin ilmi. McGivneyn oli helppo vakuuttaa
hänelle että ainoastaan neljä Guffeyn miehistä tiesi totuuden ja
että näihin miehiin voi luottaa kuolemaan saakka. Petteri muisti
mitä kerran Shawn Grady sanoi, ja se oli pilannut hänen ruokahalunsa
pitemmäksi ajaksi. "Meidän joukossamme on urkkijoita", oli tuo nuori
irlantilainen sanonut. "Sama se, ennemmin tai myöhemmin tulemme mekin
urkkimaan puolestamme!"
Ja nyt nämä sanat tulivat Petterin mieleen kuin ääni haudasta.
Mitähän jos joku punikki, jolla oli rahoja, palkkaisi jonkun työhön
Guffeyn toimistoon! Mitähän jos joku punikki-tyttö koettaisi Petterin
omaa keinoa ja viettelisi jonkun Guffeyn miehistä -- mikä ei suinkaan
olisi vaikeata! Mies ei tietäisikään ilmaisseensa että Petteri Gudge
on urkkija; se voisi häneltä lipsahtaa, aivan kuin pikku Jenniltä
lipsahti totuus Jack Ibbettsistä! Ja niin saisi Mac tietää, ketä
hänen on kiitettävä kärsimyksistään; ja mitä mahtaisi hän tehdä
Petterille, kun pääsisi takuulla vapaaksi? Kun Petteri ajatteli
tällaisia, käsitti hän, mitä merkitsee sota; hän huomasi ettei hän
ollut hyötynyt mitään siitä että sai jäädä kotiin olisi ollut sama
olla etumaisissa juoksuhaudoissa! Joka tapauksessa tämä oli sotaa,
luokkasotaa; ja kaikessa sodankäynnissä vakoojan rangaistus on
kuolema.
Petteriä myöskin kiusasi Nellin vaitiolo. Tämä oli ollut uudessa
työpaikassaan jo viikon eikä Petteri ollut kuullut hänestä mitään.
Nell oli kieltänyt häntä kirjottamasta, pelosta että Petteri
kirjottaa jotakin sopimatonta. Odottakoon rauhassa, kyllä Edythe
Eustace pystyy pitämään huolen itsestään. Ja hyvähän se oli,
Petterillä ei ollut vähääkään epäilystä siitä, etteikö Edythe Eustace
pysty pitämään itsestään huolen. Häntä kiusasi ajatus siitä, että
Edythe on taaskin suunnittelemassa uutta "tekopeliä" ja hän pelkäsi
tytön mielikuvituksen laajuutta. Viime kerralla oli tuo mielikuvitus
yllättänyt hänet, se oli asettanut hänen käsiinsä matkalaukun täynnä
dynamiittia. Mitä se tulee ensi kerralla saamaan aikaan, hän ei
tiennyt, ja häntä pelotti sitä ajatella. Nell voisi laittaa vaikka
niin että Guffey saisi hänen metkuistaan vihiä; ja tämä olisi melkein
yhtä kamalaa kuin että jos Mac saisi ilmi totuuden hänestä!
Petteri sai käsiinsä "Timesin" aamunumeron ja siinä oli kokonainen
sivu uutista punikkien pieksäjäisistä, ja työtä kuvailtiin uljaasti
toimitettuna isänmaallisena velvollisuutena; ja se luonnollisesti
sai Petterin paljoa paremmalle mielelle. Hän etsi toimitussivun ja
luki kaksipalstaisen "johtavan artikkelin", joka oli kauttaaltaan
yhtä ainoaa kerskuvan mielihyvän riemua. Se yhä vähensi Petterin
omantunnon pakotusta; ja kun hän luki edelleen ja löysi joukon
johtavimpien kansalaisten lausuntoja, joissa kohteliaasti
hyväksyttiin nämä "vigilantien" toimenpiteet, häpesi Petteri
heikkouttaan ja oli hyvillään ettei ollut sitä kenellekään näyttänyt.
Petteri koetti parhautensa mukaan muodostua oikeaksi "uros"-mieheksi,
sadan prosentin punaveriseksi amerikalaiseksi, ja hänellä oli "Times"
kaksi kertaa päivässä, aamuin ja illoin, johtamaan, kannattamaan ja
innostamaan häntä.
McGivney oli sanonut Petterille että hänen olisi vähän laiteltava
ulkonäköään ja esiinnyttävä yhtenä illan uhreista, ja tämä hiveli
hänen nauruhermojaan. Hän leikkasi pois osan tukastaan ja asetti
siihen paikkaan vähän puuvillaa, jonka kiinnitti kiinnelaastarilla.
Otsansa poikki asetti hän myöskin kiinnelaastaria ja teki ristin
samasta aineesta poskelleen, sekä pani siteen kalvoseensa, ikäänkuin
se olisi vääntynyt sijoiltaan. Tässä asussa hän meni American
hotelliin ja McGivney palkitsi häntä naurunpuuskalla, ja sitten
alkoi antaa määräyksiä, jotka palauttivat heti Petterin sieluntilan
täydellisesti entiselleen. Petteri lähetetään taaskin Olympian
vuorelle!
Rotannaamainen mies selitti seikkaperäisesti. Oli rikas nainen
-- sanottiin hänen olevan monimiljonäärin - joka oli avoimesti
punikki, kaikkein pahinta lajia rauhanaatteen kannattaja. Nuoren
Lackmanin vangitsemisen perästä oli tämä nainen rahastanut
"kansanneuvostoa", "asevelvollisuusvastaista liittoa" ja monia muita
hommia, joita mukavuuden vuoksi sanottiin "saksalaismielisiksi."
Ainoa vika oli että tämä nainen oli niin äärettömän rikas, että
hänelle ei voitu mitään. Hänen aviomiehensä oli parin Nelse
Ackermanin pankin johtokunnan jäsen, ja kuului hän moneen muuhunkin
mahtavaan yhtymään. Aviomies oli hurja sosialistien vastustaja ja
"liberty-bondien" ostaja; hän riiteli vaimonsa kanssa, mutta ei
kuitenkaan halunnut nähdä häntä vankilassa, ja tämä kaikki sai aikaan
ilkeän tilanteen poliisiviranomaisille, piirisyyttäjälle ja vieläpä
hallitusviranomaisillekin, jotka luonnollisestikaan eivät halunneet
saattaa pulaan yhtä American Cityn kuninkaan hoviherroista, "Mutta
jotakin on tehtävä", sanoi McGivney. "Tämä naamioitu saksalainen
propaganda ei saa jatkua." Ja niinpä jäi Petterin työksi houkutella
Mrs. Godd jonkunlaiseen julkiseen lainrikkomukseen.
"Mrs. Godd?" sanoi Petteri. Hänen mielestään oli merkitsevä sattuma
että yhdellä Olympian vuoren asujamista oli tuollainen nimi [God --
Jumala]. Tämä suuri nainen asui eräällä kukkulalla etukaupungissa,
ei kaukana siitä kukkulasta, jonka omisti Nelse Ackerman. Muuan
hätäänjoutuneiden punikkien ja rauhanaatteen kannattajien toivomista
seikkailuista oli retki tälle kukkulalle saamaan pitkiä vihreitä
laastareita haavojensa peitoksi. Nyt oli sopivin aika Petterin mennä,
sanoi McGivney. Petterillä oli paljon haavoja laastaroitavaksi, ja
Mrs. Godd tulee luonnollisesti olemaan suutuksissaan eilisillan
tapahtumista ja tulee varmaankin puhumaan suunsa puhtaaksi.