Moottori hyrisi hiljaa ja auto huristi kuin siivillä American Cityn
etukaupunkien läpi maaseudulle. Oli toisia autoja edessä ja toisia
perässä -- pitkä rivi valkosia valoja kiitämässä maaseudulle. Ne
saapuivat petäjikköön, jonka puut kohosivat kaksi ja kolme jalkaa
vahvoina kuin kirkon pilarit, ja olivat peittäneet maan pehmeällä
ruskealla neulasmatolla. Se oli tunnettu huvittelupaikka ja autot
pysähtyivät sinne edeltäpäin annetun määräyksen mukaan. Kaikki oli
valmistettu tuon kehutun tehokkuuden mukaisesti, joka on kaikkien
sadan prosentin amerikalaisten ylpeys. Mustaan naamioon kätkeytynyt
mies seisoi keskellä suurta aukkoa ja huusi määräyksiä äänitorven
läpi, ja jokainen auto pysähtyi toinen toisensa viereen suureksi
renkaaksi, joka oli enemmän kuin sata jalkaa läpimitaten. Nämä
kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuorempien
jäsenten autot olivat hyvin opetettuja -- ne olivat tottuneet
liukumaan täsmällisesti paikoilleen äänitorveen huudettujen
määräysten mukaan suurissa juhlallisuuksissa, tai kun nämä nuoremmat
jäsenet vaimoineen ja morsiamineen, jotka olivat enemmän tai vähemmän
täydellisesti silkin ja sametin verhoomia, saapuivat pitoihinsa ja
tansseihinsa.
Autoja saapui ja saapui, kunnes viimeiselle oli tuskin tilaa mahtua
paikoilleen. Sitten kuului komento: "Numero yksi!", ja miesjoukko
astui eräästä autosta raahaten raudoissa olevaa vankia. Se oli nuori
juutalainen räätäli, Michael Dubin, joka oli ollut Petterin kanssa
viisitoista päivää linnassa. Michael oli hiljainen haaveilija, joka
ei ollut tottunut väkivaltaisuuksiin; ja hän myöskin kuului rotuun,
joka avomielisesti ilmaisee tunteensa, eikä siis ole mieluinen sadan
prosentin amerikalaisille. Hän kirkui ja valitti, kun naamioidut
miehet irrottivat hänen kahleensa, vetivät takin hänen yltään ja
repivät paidan hänen selästään. Hänet raahattiin erään pienemmän
puun luo, joka oli juuri niin vahva, että hänen kätensä ulottuivat
sen ympäri ja kalvosiin voitiin asettaa raudat. Siinä hän seisoi
kolmenkymmenen tai neljänkymmenen auton lyhtyjen huikaisevassa
valossa kiemurrellen ja valittaen, ja muuan mustanaamioinen
mies otti takin yltään ja valmistui toimeen. Hänellä oli musta,
käärmettä muistuttava ruoska, ja hän seisoi käsi ojennettuna, kunnes
äänitorveen puhuva mies sanoi: "Ala!" Ruoska vingahti ilmassa ja
läimähti Michaelin selkään, repien lihaa, jotta verta alkoi näkyä.
Uhri kiljui tuskasta, kiemurrellen, vääntelehtien ja potkien kuin
kuoleman kourissa. Taaskin vinkui ruoska ja kuului, kun se viilsi
lihaa ja toinen punanen juova kohosi entisen viereen.
Nämä kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat
jäsenet olivat mainiossa kunnossa tämän illan työtä varten. He eivät
olleet kalpeita ja laihoja, huonosti ruokituita ja työn rasittamia,
niinkuin olivat heidän vankinsa; he olivat sileitä ja punakoita ja
terveitä kuin pukit. Oli aivan kuin jo kauvan aikaa sitten heidän
isänsä olisivat nähneet tämän punikki-vaaran ja ne toimenpiteet,
joka olivat välttämättömät sadan prosentin amerikalaisuuden
turvaamiseksi; isät olivat tuoneet maahan pelin, jossa pelaajat
löivät pieniä valkosia palloja erilaisilla kurikoilla. Heillä oli
loistavia klubihuoneustoja etukaupungeissa ja satoja eekkereitä maata
järjestettynä tätä peliä varten, ja he heittivät kaupankäyntinsä ja
tehtailijoimisensa varahin iltapäivällä matkatakseen näille kentille
pitämään lihaksensa kunnossa. Ja niinpä ruoskaa heiluttava mies
oli "vireessä", eikä hänen tarvinnut pysähtyä hengähtämään. Iskun
iskun perästä hän läimähytti mainiossa tahdissa; hän ei väsynyt, löi
vain ja löi. Oliko hän unohtanut? Luuliko hän että tämä oli pieni
valkonen pallo, jota hän takoo? Hän iski ja iski, kunnes ei enää
voinut laskea punasia naarmuja ja Michael Dubinin selkä oli yhtenä
revittynä ja vertavuotavana lihamöhkäleenä. Michael Dubinin kiljunta
oli tauvonnut, hänen suonenvedontapaiset nytkähtelemisensä loppuneet
ja hänen päänsä riippui velttona ruumiin valuessa yhä alemmas puun
juurelle.
Lopultakin juhlamenojen ohjaaja astui esille ja määräsi
lopettamaan, ja ruoskaa vinguttanut mies pyyhkein hikeä kasvoiltaan
paidanhihaansa, muiden miesten irrottaessa Michael Dubinin puusta
ja raahatessa hänet muutamia askeleita sivuun makaamaan suullaan
neulasten päällä.
"Numero kaksi!" huusi juhlamenojen ohjaaja selvällä käskevällä
äänellä, ikäänkuin hän olisi johtanut katrillia; ja toisesta autosta
tuli esille toinen joukko miehiä vetäen matkassaan toista vankia. Se
oli Bert Glikas, kulkuri, joka oli I.W.W. liiton paikallisosaston
toimeenpanevan komitean jäsen ja jolta oli äskettäin lyöty kaksi
hammasta eräässä elonkorjaajain lakossa. Kun häneltä vedettiin takki
yltään, onnistui hänen saada toinen kätensä irti ja heristi sitä
autojen valkosen valon takana oleville katselijoille. "Kirotut!"
huusi hän; hänet sidottiin kiinni puuhun ja veres mies astui esille,
ottaen ruoskan maasta, sylkäsi käsiinsä ja alkoi iskeä; joka iskulla
Glikas kirkasi uuden kirouksen, ensin englanninkielellä ja sitten
kuin houreissa jollakin vieraalla kielellä. Mutta viimein hänen
kirouksensa taukosivat ja hän meni tainnoksiin, otettiin irti ja
vedettiin suulleen makaamaan ensimäisen viereen. "Numero kolme!"
komensi juhlamenojen ohjaaja.