Petteri oli saanut lyhyen kirjelipun Nelliltä, ja tämä sanoi että
kaikki oli käynyt hyvin ja hän on jo uudessa työpaikassaan ja
tulee pian saamaan aikaan jotakin. Ja Petteri hoiteli iloisena
tointaan ja täytti velvollisuutensa koettamalla tukehduttaa
radikalien vastalause-meininkejä. Tukkuja kiertokirjeitä ilmaantui
heidän kokouksiinsa kuin taikavoiman vaikutuksesta ja vietiin
taaskin pois ennenkuin viranomaiset ehtivät tehdä mitään, vaikka
kylläkin koettivat. Joka ilta oli työ-temppelissä, jonne työläiset
kokoontuivat, agitaattoreita, jotka kirkuivat äänensä käheiksi
agiteeratessaan McCormickin juttua. Vieläkin kiusallisemmaksi teki
asian se, että American Cityssä oli yhden sentin iltalehti, joka
koetti saada työläiset lukijoikseen, ja itsepintaisesti julkaisi
todistuskappaleita, jotka olivat omiaan osottamaan koko jutun
tekopeliksi. Punikit olivat huomanneet että heidän postiansa
peukaloitiin ja nostaneet kauhean melun tuosta -- teeskennellen
luonnollisesti että se oli "puhevapaus", josta he melusivat!
Joukkokokous oli määrätty täksi illaksi ja Petteri luki American
City "Timesistä" vihasen toimituskirjotuksen, jossa kehotettiin
viranomaisia estämään se. "Alas punalippu!" oli kirjotuksen
otsikkona; eikä Petteri voinut käsittää, miten yksikään punaverinen,
sadan prosentin amerikalainen, voi lukea sitä innostumatta tekemään
jotakin.
Petteri puhui tästä McGivneylle, joka sanoi: "Me tulemme
tekemään jotakin; varro vain sinä!" Ja niinpä tuona iltapäivänä
sanomalehdissä oli uutinen että American Cityn pormestari oli
ilmottanut kokoushuoneen omistajille, että heidät tultaisiin pitämään
vastuunalaisina kaikista yllyttävistä ja kapinallisista lausunnoista
tuossa kokouksessa; jolloin huoneuston omistajat olivat peruuttaneet
vuokrasopimuksen. Sitä paitsi selitti pormestari että joukkoja ei
saanut kokoontua kaduille, ja että poliisiviranomaiset tulisivat
pitämään siitä huolen ja suojelemaan lakia ja järjestystä. Petteri
kiiruhti "kansanneuvoston" huoneustoon, ja siellä oli radikaleilla
kiirettä koettaessaan löytää uutta huoneustoa kokousta varten; aina
vähän väliä kävi Petteri Puhelimessa ja ilmoitti McGivneylle, mitä
haalia punikit nyt yrittivät, ja McGivney ilmotti Guffeylle, Guffey
kauppakamarin sihteerille, ja huoneuston omistaja sai käskyn tulla
käymään pankissa, jossa hänelle annettiin varotus kiinnityslainan
voimalla -- tai käytettiin jotakin muuta tehokasta keinoa estämään
punikeilta kokoushuone.
Joten sinä iltana ei ollut punikkien joukkokokousta -- eikä moneen
pitkään aikaan sen jälkeen American Cityssä! Guffeyn toimisto
oli saanut saksalaisen vakooja-juttunsa valmiiksi, ja seuraavana
aamuna oli American City "Timesin" etusivulla koko sivun täyttävä
hämmästyttävä uutinen että Karl von Stroeme, Saksan hallituksen
asiamies ja jonka sanotaan olevan Saksan vara-kanslerin veljenpoika,
on vangittu American Cityssä, jossa hän on esiintynyt ruotsalaisena
neulomakonekauppiaana, mutta jonka todellisena toimena on ollut
palkata kätyreitä asettelemaan dynamiittipommeja Pioneer Foundry
Companyn rakennuksiin, joita paraikaa varustetaan konetykkien
valmistamista varten. Von Stroemen apureita oli saatu kiinni
kolme samalla kertaa ja löydetty suuri joukko papereita, jotka
olivat täynnä tärkeitä tietoja -- joista ei suinkaan pienin ollut
se tosiseikka, että vielä eilen oli von Stroemen havaittu olevan
suhteissa erään äärimmäisiin punikkeihin kuuluvan saksalaisen
sosialistin Ernst Apfelin kanssa, joka samalla on ollut leipurien
union no. 470 virkailija. Viranomaisilla oli hallussaan aivan
yksityisseikkoja myöten tiedot eräästä keskustelusta, jossa von
Stroeme oli lahjottanut sata dollaria vapauden puolustusliitolle,
jonka punikit olivat perustaneet tekemään agitatsionityötä niiden
I.W.W.-läisten vapauttamiseksi, jotka oli vangittu sekaantuneina
dynamiittijuoneen Nelse Ackermanin henkeä vastaan. Sitäpaitsi
oli todistettu että Apfel oli ottanut tämän rahan ja jakanut
sen useampien saksalaisten punikkien kesken, jotka taaskin
olivat lahjottaneet sen puolustusrahastoon tai maksaneet sillä
painokustannukset kiertokirjeistä, joissa kehotettiin yleislakkoon.
Petterin sydän hyppeli kiihkosta; ja se hyppeli vieläkin nopeammin,
kun hän aamiaisensa jälkeen kulki Main katua pitkin. Hän näki
väkijoukkoja ja Amerikan lippuja kaikissa rakennuksissa, aivan samoin
kuin valmistuneisuuskulkueen päivänäkin. Se pani Petterin tuntemaan
ilkeitä pelon väristyksiä; hänen mielessään pyöri pommeja, mutta hän
ei voinut vastustaa väkijoukkojen jännittyneitä kasvoja ja tarttuvaa
innostusta. Hetken kuluttua tuli soittokunta, joka soitti komeaa
sotamusiikkia, ja sitten tuli sotilaita marssien -- rivi rivin
perästä sotilaspukuisia poikia raskaat kantamukset selässä ja uudet,
välkkyvät kiväärit olalla. Poikamme! Poikamme! Jumala siunatkoon
heitä!
Siinä oli kolme rykmenttiä 223:sta divisioonista, jotka tulivat
Lincolnin harjotusleiriltä lähteäkseen sotaan. Parempi heidän
olisi ollut tietenkin astua junaan leirillä, mutta kaikki olivat
vaatineet saada edes vilaukseltakaan nähdä sotilaita, ja täällä ne
nyt olivat soittoineen ja lippuineen ja punastuneine, kiihtyneine
ihailijajoukkoineen -- kaksi loppumatonta jonoa ihmisiä, jotka olivat
villeinä isänmaallisesta hehkusta, huutaen, laulaen, heiluttaen
hattuja ja nenäliinoja, kunnes koko katu muuttui epäselväksi,
järjettömäksi pöhnäksi. Petteri näki nämä tiheät rivit, suorat kuin
kireälle vedetty lanka, ja jalat, jotka liikkuivat täsmällisesti
kuin kello, ja täristyttivät maata kuin ukkonen. Hän näki nuoret,
poikamaiset kasvot, joilla oli vakava ja ylpeä ilme, silmät suoraan
eteenpäin, kääntymättä silmänräpäykseksikään, vaikka tiesivät,
että tämä voi hyvinkin olla viimeinen kerta, kun he näkevät
kotikaupunkinsa -- voi helposti sattua, etteivät ikinä palaa
matkaltaan. Poikamme! Poikamme! Jumala siunatkoon heitä! Petterin
kurkkua kuristi ja hän tunsi suurta kiitollisuutta näitä poikia
kohtaan, jotka menivät suojelemaan häntä ja hänen maataan; hän
puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaansa yhteen uudelleen päättäen
juhlallisesti rangaista pahoja miehiä ja naisia -- asevelvollisuuden
väistäjiä, väittelijöitä, rauhanaatteen kannattajia ja kapinallisia
-- jotka eivät tehneet velvollisuuttaan tässä suuressa työssä.