Nelse Ackermanin talo oli kaukana etukaupungissa pienellä mäellä,
jota ympäröi metsä. Se oli parin mailin päässä lähimmältä
raitiotieltä, joten Petterin täytyi kävellä pitkästi kuumassa
auringonpaahteessa. Nähtävästikään ei tälle suurelle pankkiirille
ollut talonpaikkaa etsiessään päähän pälkähtänytkään että kenelläkään
olisi hänen kotiinsa asiaa, eikä ole autoa. Petteri mietti että jos
hän jatkaa tätä ylemmissä piireissä liikuskelemista, niin täytynee
hänenkin hankkia itselleen auto.
Talon ja pihamaan ympärillä oli vankka pronssi-aita, kymmenen jalkaa
korkea ja siitä pisti ulospäin pitkiä teräviä, vihasen näköisiä
piikkejä. Petteri oli lukenut tästä aidasta kertomuksen American
City "Timesissa" pitkän aikaa sitten; se oli niin ja niin monta
tuhatta jalkaa pitkä, ja siinä oli niin ja niin monta piikkiä, ja
se oli maksanut niin ja niin monta kymmentä tuhatta dollaria. Siinä
oli useita suuria pronssi-portteja, jotka olivat visusti lukitut,
ja niissä tauluja: "Varokaa koiria!" Porttien sisäpuolella marssi
edestakasin kolme vartijaa pyssyt olalla; ne olivat seurauksena tästä
dynamiittijutusta, mutta Petteri ei tiennyt tätä, vaan hän luuli
niiden kuuluvan asunnon jokapäiväiseen elämään ja olevan osotuksen
sen miehen tärkeydestä, jota hän oli menossa tapaamaan.
Hän painoi portin vieressä olevaa nappia, ja portinvartija tuli ulos,
ja Petteri, määräysten mukaan, antoi nimen, "Arthur G. McGillicuddy."
Portinvartija meni sisäpuolelle ja puhui puhelimeen, tuli sitten ja
avasi ovea sen verran, että Petteri juuri mahtui sisälle. "Teidät
täytyy tarkastaa", sanoi portinvartija, ja Petteri, joka oli vangittu
useita kertoja, ei loukkaantunut tästä, vaan piti sitä vieläkin
yhtenä osotuksena Nelse Ackermanin tärkeydestä. Vartijat kävivät
läpi kaikki hänen taskunsa ja kopeloivat häntä jokapaikasta, sitten
yksi heistä marssitti hänet metsän läpi somerokäytävää pitkin ja
marmorirappusia kunnaalla olevan palatsin ovelle, jossa antoi hänet
kiinalaisen palvelijan haltuun, joka sipsutteli pehmeäpohjaisissa
lipposissa.
Jollei Petteri olisi tiennyt että tämä on yksityisasunto, olisi hän
luullut sitä taidekokoelmaksi. Oli suuria marmoripatsaita ja tauluja,
jotka olivat suurempia kuin Petteri, ja seinämaalauksia, joissa oli
luonnollisen kokoisia hevosia; oli keski-ajan ritarien panssareita
ja sotakirveitä ja japanilaisia tanssivia piruja ja useita muita
outoja näkyjä. Tavallisissa oloissa olisi Petterin mieltä suuresti
kiinnittänyt se, miten miljoneerien koti on sisustettu ja hän
olisi nauttinut täysin siemauksin siitä ilosta, että on päässyt
kaiken tämän loiston ja komeuden keskelle. Mutta nyt kaikki hänen
ajatuksensa olivat keskittyneet vaaralliseen asiaansa. Nell oli
neuvonut häntä pitämään silmänsä auki, ja hän piti. Kohotessaan
samettimattoisia rappusia näki hän verhon, jonka taakse mies helposti
voi kätkeytyä, ja aivan vastapäätä sitä taulun, johon oli kuvattu
espanjalainen ritari. Hän painoi mieleensä nämä kaksi seikkaa.
He kulkivat pitkin käytävää, joka oli samallainen kuin Hotel de
Sotossa, ja sen perällä palvelija noputti hiljaa oveen, ja Petteri
työnnettiin ovesta sisälle suureen hämärään huoneeseen. Palvelija
poistui hiljaa sulkien oven ja Petteri seisoi epäröiden ja katsellen
ympärilleen. Toisella puolen huonetta kuuli hän kolme heikkoa
rykäystä, sairaan miehen yskää. Siellä oli nelipylväinen vuode
tummaa puuta, ja siinä katos ja verhoja sivulla, ja vuoteessa mies,
istuen patjojen varassa. Lisää yskimistä, ja sitten kuului heikko
ääni kuiskaten, "Tänne päin." Ja Petteri meni lähemmä ja seisoi noin
kymmenen jalan päässä vuoteesta, hattu kädessä; hän ei voinut oikein
hyvin nähdä vuoteessa olijaa, eikä tiennyt varmasti, olisiko kunnian
loukkaus koettaa nähdä.
"Oletteko -- (yskäys) mikä nimi?"
"Gudge", sanoi Petteri.
"Tekö olette -- (yskäys) joka tietää noista punikeista?"
"Kyllä."
Vuoteessa olija yski aina parin minuutin kuluttua keskustelun
kestäessä ja Petteri huomasi että joka kerta hän asetti käden
suulleen, aivan kuin olisi hävennyt ääntä. Vähitellen Petteri tottui
puolipimeään ja huomasi että Nelse Ackerman oli vanha mies, jolla
oli paisuneet, veltot posket ja leuka ja puolikuun muotoiset tummat
paisumat silmien alla. Hän oli aivan kalju ja hänen päässään oli
musta yömyssy kirjailtua silkkiä ja yöpaidan päällä lyhyt, kirjailtu
mekko. Vuoteen vieressä oli pöytä, jolla oli pulloja ja laseja ja
lääkemarja-rasioita, ja myöskin puhelin. Vähän väliä tämä puhelin
soi, ja Petteri odotti kärsivällisesti sillä aikaa kuin Mr. Ackerman
hoiteli moninaisia liikeasioitaan. "Olen sanonut ehtoni", sanoi hän
hermostuneesti, ja ryki sitten; ja Petteri, joka tarkoin seurasi
kaikkia rikasten menettelyjä, huomasi että hän oli liiaksi kohtelias
rykiäkseen puhelimeen. "Jos ne maksavat satakaksikymmentä viisi
tuhatta nyt, niin odotan loppua, mutta en vähemmällä", sanoi Nelse
Ackerman. Ja Petteri, puolipökerönä kunnioituksesta, oivalsi että
hän nyt on saavuttanut Olympian vuoren huipun, hän oli nyt kaikkein
korkeammalla, mihin hän voi päästä, ennen kuin pääsee taivaaseen.
Vanha mies kiinnitti tummat silmät vieraaseensa. "Kuka kirjoitti tuon
kirjeen?" kuiskasi käheä ääni.