He antoivat toistaiseksi Petterin mennä, ja hänet vietiin takasin
koppiinsa. Hän oli siellä kaksi päivää ilman että kukaan sanoi
sanaakaan mikä hänen kohtalonsa tulee olemaan. Vankilassa ei sallittu
sanomalehtiä, mutta Petterille oli jätetty rahansa, ja niin toisena
päivänä hänen onnistui lahjoa erään vartijoista hankkimaan hänelle
numeron American City "Timesia", jossa etusivulla oli julkaistuna
kaikki tämän huomiota herättäneen jutun hämmästyttävät yksityisseikat.
Kolmekymmentä vuotta oli "Times" seisonut lujana lain ja järjestyksen
puolella punasen metelin ja vallankumouksen voimia vastaan;
kolmekymmentä vuotta oli "Times" selittänyt että työväenjohtajat
ja unioiden tarkastusmiehet ja sosialistit ja anarkistit olivat
kaikki samaa maata ja asettivat turvansa viime tingassa yhteen
välineeseen, dynamiittipommiin. Nyt oli vihdoin "Times" osottautunut
olevan oikeassa, tämä oli "Timesin" suurpäivä! Se oli käyttänyt
tilaisuutta ääriään myöten, ei ainoastaan etusivulla, vaan vielä
kahdella sisäsivulla oli kuvia kaikista salajuonen jäsenistä,
niiden muassa Petterin, kuvia I.W.W. liiton huoneustosta, ja
matkalaukusta, dynamiittipuikoista, sytytyslangasta, kellonpalasista,
"atelierista", jossa salaliittolaiset oli saatu kiinni, ja
venäläisestä anarkistista, Nikitinista, joka omisti tämän paikan.
Palstamäärin oli arveluita jutusta, johtavien pappien, pankkiirien,
kauppakamarin presidentin ja kiinteimistökauppiasten liiton sihteerin
lausuntoja ja haastatteluja. Myöskin oli kaksipalstainen, tummennettu
toimituskirjotus, jossa osotettiin, miten "Times" oli ennustanut
tätä kolmekymmentä vuotta, jättämättä vetämättä yhdyslankoja
Goober-juttuun ja Lackmanin juttuun ja niiden kolmen papin juttuun,
jotka oli vangittu joitakin päiviä sitten siitä, että yrittivät lukea
vuorisaarnaa eräässä julkisessa kokouksessa.
Ja Petteri tiesi että hän, Petteri Gudge, oli saanut kaiken
tämän aikaan! Lain ja järjestyksen voimat saivat kiittää tästä
muuatta tuntematonta pientä urkkijaa! Petterille ei tulla antamaan
minkäänlaista tunnustusta, luonnollisestikaan; poliisipäällikkö ja
yleinen syyttäjä jakelivat vakavia lausuntoja, joissa he omaksuivat
kaiken kunnian, mutta ei pienintä viittaustakaan siitä, että heidän
pitäisi kiittää mistään raitiotietrustin salapoliisilaitosta. Se
oli tietenkin välttämätöntä; näön vuoksi oli selitettävä että
virkailijat olivat saaneet juonen ilmi, käyttäen laillisia keinojaan
oikeassa tavallisessa järjestyksessä. Ei kelvannut vähääkään antaa
joukkojen saada vihiä siitä, että näitä toimi laitos, jota johtivat
ja jota rahastivat kaupungin suurliikemiehet. Mutta sittenkin se
pisteli Petteriä! Hän ja McGivney ja kaikki muutkin Guffeyn miehet
halveksivat yleisiä viranomaisia, joita he pitivät "kitupiikkeinä",
joilla oli sangen vähän rahaa ja yhtä vähän valtaa. Jos jotakin
todella halusi saada tehdyksi Amerikassa, niin oli turha mennä
yleisten viranomaisten puheille, vaan oli mentävä suurliikemiesten
puheille, joilla oli rahaa ja jotka olivat tottuneet pikaisiin ja
tehokkaisiin toimenpiteisiin. Samoin oli tämän urkkijattomienkin
laita kuin kaikkien muidenkin.
Silloin tällöin mietti Petteri sitäkin, kuinka hirvittävän lähellä
perikatoa hän oli kävässyt. Hänellä oli pelon ja vavistuksen
hetkiä, jolloin hän kuvitteli olevansa rotkossa ja Guffey alkaa
kiduttaa häntä, saadakseen hänestä ulos totuuden. Mutta hänen
onnistui tyynnyttää tämä pelkonsa. Hän oli varma siitä, että tämä
dynamiittisalajuoni oli voittamaton viettelys viranomaisille; se
vetäisi heidät mukaansa, vaikkeivät sitä haluaisikaan. Heidän oli
pakko toimia se loppuun saakka; heidän oli pakko kannattaa Petteriä.
Ja niinpä toisen päivän illalla vartija tuli ja sanoi: "Sinä pääset
pois." Ja Petteri johdettiin salvattujen ovien läpi ja ilman muuta
laskettiin menemään.