Ja niin alkoi viimein päivä nousta ja linnut laulaa. Aurinko nousi
ja tähysteli Petterin tuhkanharmaita kasvoja ja Nellin lakastuneita
omenoita. Mutta nyt oli tullut toiminnan aika, ja Petteri lähti
vahtimaan McCormickin kotia siksi, kunnes kello seitsemän tuotaisiin
se erikoislähettikirje.
Se tuli ajallaan, ja Petteri näki McCormickin tulevan ulos ja
lähtevän atelierien suuntaa kohti. Vielä oli liian varhainen mennä
kokoukseen, joten Petteri arveli hänen syövän aamiaisen jossakin
matkalla, ja niin kävikin. "Mac" meni erääseen pikkuravintolaan, ja
Petteri kiiruhti lähimpään puhelimeen ja soitti herralleen.
"Mr. McGivney", sanoi hän, "ne miehet katosivat minulta eilen
illalla, mutta nyt olen löytänyt ne taas. Ne päättivät etteivät he
teekkään mitään ennenkuin tänään. Ne pitävät kokouksen tänä aamuna ja
meillä on tilaisuus siepata kiinni jok'ainoa."
"Missä?" kysyi McGivney.
"Huoneessa numero seitsemäntoista atelieri-rakennuksessa, mutta
älkää antako yhdenkään miehistänne mennä lähellekään tuota paikkaa
ennenkuin olen ottanut selvää, ovatko kaikki jo siellä."
"Kuuleppas nyt, Petteri Gudge!" huudahti McGivney. "Onko tämä kaikki
totta?"
"Jumalani!" huudahti Petteri. "Miksi te minua luulette? Niillä on
paljon dynamiittia."
"Mitä ne ovat sillä tehneet?"
"Osa siitä on heidän huoneustossaan. Lopusta en tiedä. Ne veivät sen
mennessään ja katosivat minulta eilen illalla. Mutta sitten löysin
taskustani kirjelipun -- ne pyysivät minun tulemaan mukaan."
"Jumalani!" huusi rotannaamainen mies.
"Olen saanut selville koko jutun, kuuletteko! Ovatko miehenne
valmiina?"
"Ovat."
"No, käskekää niiden tulla seitsemännen ja Washington kadun
kulmaukseen ja tulkaa te itse kahdeksannen ja Washingtonin
kulmaukseen. Tulkaa niin pian kuin mahdollista!"
"Hyvä", oli vastaus, Ja Petteri ripusti kuulotorven ja kiirehti
määräpaikkaan. Hän oli niin hermostunut, että hänen täytyi istahtaa
erään rakennuksen rappusille. Kun aika kului eikä McGivneytä
kuulunut, alkoivat villit aavistukset kiusata häntä. Ehkä McGivney
ei ollut ymmärtänyt häntä oikein. Tai liekkö hänen autonsa matkalla
särkynyt! Tai ehkä hänen puhelimensa meni epäkuntoon juuri aivan
kaikkein tärkeimmällä hetkellä! Hän ja hänen miehensä tulevat
varmaankin liian myöhään -- kun he tulevat, on häkki tyhjä ja linnut
poissa.
Kymmenen minuuttia kului, viisitoista, kaksikymmentä. Vihdoinkin
porhalsi auto katua Pitkin, McGivney astui ulos ja auto jatkoi
matkaansa. Petteri antoi merkin McGivneylle ja sitten astui takasin
erään käytävän varjoon. McGivney seurasi perässä. "Ovatko ne jo
täällä?" huudahti hän.
"En t-t-t-iedä!" änkötti Petteri. "Ne s-s-sanoivat t-tut-tulevansa
kek-kello k-k-kahdeksan!"
"Anna tänne se kirjelippu!" komensi McGivney; ja Petteri veti esille
Nellin kirjelipuista yhden, jonka oli säästänyt itselleen.
"Jos todella haluatte lyödä rohkean iskun työläisten oikeuksien
puolesta, niin kohdatkaa minut atelierissä, huoneessa numero 17
huomenaamulla kello kahdeksan. Ei nimiä eikä puhetta! Toimintaa!"
"Löysitkö tämän taskustasi?" kysyi toinen.
"K-kyk-yllä."
"Etkä tiedä, kuka sen sinne asetti?"
"En tiedä, mutta luulen että Joe Angell --"
McGivney katsoi kelloaan. "Vielä on aikaa kaksikymmentä minuuttia",
sanoi hän.
"Ovatko salapoliisit täällä?" kysyi Petteri.
"Tusina. Mitäs nyt arvelet olevan paras tehdä?"
Petteri änkötti ehdotuksensa. Aivan vastapäätä atelierirakennuksen
sisäänkäytävää oli pieni ruokakauppa. Petterin tarkotus oli mennä
sinne ja olla ostavinaan jotakin ruokaa, jota syödessään hän katsoisi
ikkunasta, ja samassa kun näkisi miesten menevän sisälle, antaisi hän
merkin McGivneylle joka aikoi olla lähimmässä kulmauksessa olevassa
rohdoskaupassa. McGivneyn olisi pysyttävä piilossa, sillä punikit
tiesivät hänen olevan salapoliisin.
McGivneylle ei tarvinnut selittää kahdesti. Hän oli innostunut
asiaan, ja Petteri kiiruhti ruokakauppaan kenenkään näkemättä. Hän
osti vähäsen kuivaa leipää ja juustoa ja istuutui eräälle laatikolle
ikkunan edessä ja oli syövinään. Mutta hänen kätensä vapisivat niin,
että hän tuskin löysi niillä suunsa, joka olikin kyllä yhdentekevää,
sillä hänen suunsa oli aivan kuiva pelosta, eivätkä kuiva leipä ja
juusto ole sopivaa ravintoa sellaisessa tilassa.
Hän piti silmänsä liimattuna vanhan atelieri-rakennuksen
ränsistyneeseen sisäänkäytävään, ja pian -- voi riemua! -- hän näki
McGormickin tulevan katua pitkin! Irlantilainen meni rakennukseen ja
parin minuutin kuluttua tuli merimies Gus ja viiden minuutin kuluttua
taaskin tulivat Joe Angell ja Henderson. He kävelivät joutuin
keskustellen kiinteästi ja Petteri kuvitteli että he nyt puhuvat
noista salaperäisistä kirjelipuista, ja kukahan mahtoi olla se, joka
ne on kirjottanut, ja mitä pirua ne merkinnevät?
Petteri oli nyt jo äärimmäisen hermostunut ja villi; hän pelkäsi että
joku tuossa ruokakaupassa hänet huomaisi, ja hän teki epätoivoisia
yrityksiä syödä kuivaa leipää ja juustoa ja onnistui vain saamaan
murenoita päälleen ja lattialle. Pitäisiköhän odottaa Jerry
Ruddia, vai nappaisiko nuo toiset? Hän nousi ylös ja lähti ovea
kohti, kun näki viimeisen uhreistaan tulevan pitkin katua. Jerry
käveli verkalleen, eikä Petteri voinut odottaa, kunnes hän pääsi
sisäpuolelle. Muuan auto oli menossa ohi, ja Petteri sen suojissa
livahti ulos ja riensi rohdoskauppaa kohti. Ennenkuin hän ehti edes
puoliväliinkään, huomasi McGivney hänet ja oli jo täydessä juoksussa
seuraavaan kadunkulmaukseen.
Petteri odotti kunnes näki pari autoa täynnä vankkoja salapoliiseja
hyrisevän pitkin katua. Sitten kääntyi hän kadunkulmauksesta ja
juoksi sivukatua pitkin. Hänen onnistui ponnistella pari risteystä
eteenpäin, mutta sitten hänen hermonsa pettivät täydellisesti ja hän
istui käytävän laidalle ja rupesi itkemään -- aivan samoin kuin pikku
Jenni itki, kun Petteri sanoi hänelle, ettei naimisiin menosta tule
mitään. Ihmiset pysähtyivät katsomaan häntä, ja muuan hyväntahtoinen
vanha herrasmies kosketti Petteriä olalle ja kysyi mikä häntä vaivaa.
Petteri vastasi kyynelten seasta: "Äitini kuk-k-kuoli!" Ja niin
antoivat he hänen olla rauhassa, ja jonkun ajan kuluttua hän nousi
ylös ja kiiruhti pois.