Jonkun ajan kuluttua pari nousi ja käveli hissiin, Petterin
seurassa. Hän ei uskaltanut mennä sinne, sillä hän äkkiä muisti
että puku hänen yllään on köyhälistöläisen sotaavastustajan puku!
Mutta Petteri oli varma siitä että Nell seuralaisineen ei mennyt
rakennuksesta ulos, sillä heillä ei ollut päällysvaatteita; ja niin
hän meni alas rappusia ja etsi läpi eteisen ja ruokailuhuoneen ja
sitten meni kellarikerrokseen, josta kuului soittoa. Täällä oli
myöskin suuri huone, joka oli laitettu salaperäisen itämaiseksi,
jossa sähkövalotkin olivat kätketyt vale-kukkavihkoihin jokaisella
pöydällä. Tätä huonetta kutsuttiin "grilliksi", ja sen lattiasta oli
osa paljaana ja pienellä korokkeella oli soittokunta soittamassa.
Se oli oudointa musiikkia, mikä milloinkaan on tunkeutunut
ihmiskorvaan! Jos Petteri olisi kuullut sitä ennenkuin näki Nellin,
ei hän olisi sitä käsittänyt, mutta nyt sen tuskainen tahti sopi
mainiosti niihin tunneryöppyihin, jotka rääkkäsivät häntä. Tämä
musiikki voihki, ratisi ja vinkui; kuulusti kuin olisi repäisty
vaatetta tai kuin höyrypillillä olisi ollut kiire. Se kiipesi
vaivaloisesti taivaalle ja rysähti sieltä äkkiä alimpaan helvettiin.
Ja soittajat tekivät kummallisia tuska-eleitä, luikerrellen,
kiemurrellen, nytkähdellen, hypähdellen ja potkien. Petteri ei
olisi ymmärtänyt hölynpölyä koko tuollaisesta musiikista, jolleivät
puolialastomat jumalattaret ja mustatakkiset jumalat olisi sitä
tanssiessaan selvästi kuvanneet. Nämä taivaalliset olennot liikkuivat
lattiaa pitkin liukuen kuin luistelijat, kiemurrellen kuin käärmeet,
pöyhistellen kuin kalkkunat, hypellen kuin jänikset ja astellen
vakavasti kuin kameelit. Ne puristelivat toisiaan niinkuin karhut,
jotka koettavat painaa vastustajansa kylkiluut sisään; ne vääntelivät
ja hapuilivat kuin jättiläiskäärmeet, jotka koettavat niellä
toisensa. Ja Petteri katsellessaan heitä ja kuunnellessaan heidän
musiikkiaan, teki kummallisen huomion itsestään. Syvälle kätkettynä
Petterin sisälle oli kaikenlaisten eläinten haamuja; Petteri oli
joskus ollut jättiläiskäärme; Petteri oli joskus ollut karhu, Petteri
oli kerran ollut jänis ja kameeli, kalkkuna ja kettu; ja nyt tuon
oudon musiikin soidessa heräsivät nämä elukat hänen sielussaan. Ja
niin Petteri oppi tietämään, mitä on "jazz" kaikkine kummannimisine
ja uskomattomme muunnoksineen.
Myöskin Petteri huomasi että hän on joskus ollut luolaihminen ja
lyönyt vastustajaansa päähän kivikirveellä ja raahannut tukasta
tyttönsä pois. Kaiken tämän hän huomasi seisoessaan hotellin
"grillin" ovella ja katsellessaan Jimjambon temppelin entistä
kamarineitsyttä, kun tämä tanssi kalkkuna-laukkaa, ketunhölkkää,
karhua ja aimohalausta miehen kanssa, jolla oli tappelukoiran naama.
Petteri seisoi kauvan aivan tyrmistyneenä. Nell ja tuo nuori mies
istuivat erään pöydän ääreen syömään, mutta sittenkin Petteri
vielä seisoi katsellen ja ihmetellen, mitä hänen tulisi tehdä.
Hän tiesi ettei hänen sovi puhutella Nelliä tässä puvussa; hän ei
mitenkään saisi Nelliä uskomaan että hän vain näyttelee osaa --
että hän, joka näytti varsin "menneeltä", todella olikin varakas ja
tärkeätoiminen mies, sadan prosentin punaverinen patriootti, joka oli
köyhälistöläisen rauhan-aatteen kannattajan salapuvussa. Ei, hänen
täytyy odottaa, hänen täytyy pukeutua parhaimpiinsa ennenkuin hän voi
puhutella Nelliä. Mutta sillaikaa voisi Nell mennä eikä häntä olisi
helppo löytää tässä suuressa kaupungissa.
Tunnin parin päästä hänen onnistui keksiä keino ja hän kiiruhti
ylikertaan kirjoitushuoneeseen ja kirjoitti kirjelapun.
'Nell: Tämän lähettää vanha ystäväsi, Petteri Gudge. Olen nyt
rikas ja minulla on tärkeitä uutisia sinulle. Lähetä sana.
Petteri.'
Hän sulki kirjelipun koteloon ja kirjotti päälle:
'Miss Nell Doolin.'
Sitten hän meni eteiseen ja antoi merkin yhdelle messinkinappisista
pojista, jotka kulkivat sinne tänne hotellissa ja huusivat nimiä
kimeästi jankaten; poika tuli ja hän pisti dollarin rahan tämän
käteen ja selitti että "grillissä" oli nuori nainen, jonka pitää
saada tämä kirje aivan heti. Se oli sangen tärkeä asia. Olisiko poika
hyvä ja hommaisi kirjeen perille?
Poika: lupasi, ja Petteri seisoi ovella ja katseli, kun poika kulki
edestakaisin pitkin käytäviä ja kimeästi kirkui: "Miss Nell Doolin!
Miss Nell Doolin!" Hän meni aivan Nellin pöydän vieritse, lauloipa
nimen vasten kasvojaankin, mutta Nell ei hievahtanutkaan.
Petteri ei tiennyt mitä ajatella, mutta hänen oli saatava tuo kirje
Nellille. Ja kun poika palasi, osotti Petteri hänelle Nellin, ja
poika kävi antamassa kirjeen Nellille. Petteri näki hänen ottavan
sen -- ja kiiruhti pois, ja muisti äkkiä että hänhän onkin työssä.
Hän riensi kirjanpitäjän luo ja kysyi Mr. Lackmania Kauhukseen hän
kuuli että Mr. Lackman oli tullut, maksanut laskunsa ja lähtenyt
matkalaukkuineen ja oli nyt tietämättömissä!