Niin, tämä oli Olympian vuori ja nämä olivat jumalia; naisjumalilla
oli jumalattoman vähän vaatteita yllään ja miesjumalilla enimmäkseen
musta takki, ja laskoksiset paidanedut röyhentivät rintaa. Joka kerta
kun yksi niistä puhutteli kirjanpitäjää, katseli Petteri ja ihmetteli
että olikohan se tuo se Mr. Lackman? Hän olisi ehkä voinut erottaa
miljoneerin tavallisesta ihmisjoukosta, mutta täällä oli jokainen
miespuolinen jumala pukeutunut erikoisella huolella näyttääkseen
miljoneeriltä, joten Petterin oli mahdoton varmuudella tietää.
Hänen kohdallaan eteisen toisella seinällä kohosi kymmenen jalkaa
vahva pilari korkealla olevaan kattoon. Pilari oli tehty vaaleasta,
viheriäjuovikkaasta marmorista, ja Petterin silmät seurasivat sitä
latvaan saakka, jossa se leveni lumivalkoiseksi pilviryhmäksi, joka
oli kerrassaan lumoova. Siinä oli neljä runsauden sarvea, yksi
joka kulmalla, ja jokaisesta runsaudensarvesta valui kierteleviä
ruusuköynnöksiä, ja ruusujen sisältä purki ulos toisia köynnöksiä,
joissa näkyi olevan omenia ja lehtiä ja lisää ruusuja, joista taaskin
lähti yhä uusia köynnöksiä kiemurrellen sinne tänne ja peittäen koko
katon. Siellä täällä keskellä kaikkea tätä loistoa hymyili suuri
poika-enkelin pää; neljä tällaista tyyneesti hymyilevää poika-enkelin
päätä kurkisteli pilviryhmän kaikilla neljällä laidalla, ja Petterin
silmät vaelsivat yhdestä toiseen ihmetellen tämän rakennustaiteen
matemaattista tarkkuutta. Näitä pilareita oli neljätoista rivissä
ja pilaririvejä oli neljä. Yhteensä viisikymmentäkuusi pilaria ja
kaksi sataa kaksikymmentä neljä poikaenkelin päätä. Oli mahdoton
laskea, kuinka monta runsaudensarvea ja kuinka monta ruusua ja omenaa
siellä oli. Poika-enkelien päät olivat kaikki samallaisia, kaikki
yhtä suuria ja hymy yhtäläinen; ja Petteri mietti -- kuinka monta
päivää pitää kuvanveistäjän naputella saadakseen aikaan kaksi sataa
kaksikymmentä neljä poika-enkelin hymyä?
Kaikkialla vallitsi sama runsas suuremmoisuus; ja se vaikutti
Petteriin samoin kuin sen oli tarkotuskin vaikuttaa häneen --
häikäisyn ja pelonsekaisen kunnioituksen tunteen, käsityksen että
ne, jotka asuivat tämän loiston keskellä, olivat väkeä, joille
raha ei ollut minkään arvoista ja jotka voivat antaa rikkauksien
virrata hyppysistään loppumattomana uomana, ja kaikki muukin täällä
oli samallaista, samaa vaikutelmaa varten -- vieläpä jumalat ja
jumalattaretkin! Joku niistä ehkä liukui ohitse komea jalokivikoriste
päässään; ja Petteri huvittelihe aprikoimalla, montako jalokiveä
koristeessa oli, aivan samoin kuin oli laskenut enkelien päät. Tai
arvosteli mustasta pitsistä valmistettua pukua, joka oli reunustettu
äärettömällä kärsivällisyydellä käsin kirjailluilla kultaisilla
perhosilla -- niin monta jaardia tarpeita ja niin monta perhosta joka
jaardilla! Voipa hän laskea kuinka monta välkkyvää kärkeä mustissa
kengissä, tai seurata monimutkaisia juovia miltei läpinäkyvissä
sukissa -- paitsi että oli noin tuuman verran sukanvartta
näkymättömissä!
Petteri katseli kun nämä ihanat jumalattaret astuivat ulos hissistä
ja liukuivat ruokailuhuoneeseen. Heidän pukimensa olisivat
kauhistuttaneet joitakin muita, mutta Petterin mielestä, joka oli
nähnyt Olympian vuoren kuvan, olivat ne aivan paikallaan. Se riippui
katsantokannasta; jos kuvitteli jumalattaren olevan täydelleen
puetun leuvasta varpaisiin saakka ja leikkeli saksilla vissin määrän
vaatetta pois, tai jos kuvitteli jumalatarta luonnontilassa ja asetti
hänen vyötäisilleen läpinäkyviä harsoja ja olkapäähän nauhan niitä
kannattamaan.
Kaksi kertaa meni Petteri kirjanpitäjältä kysymään, oliko Mr.
Lackman jo tullut, mutta ei häntä vielä ollut näkynyt; ja Petteri
-- tullen rohkeammaksi, kuten kettu, joka puhutteli leijonaa --
käyskenteli ympäri eteistä, tarkastellen jumala-ryhmiä lähempää. Hän
oli huomannut laajan parvekkeen joka ympäröi koko eteistä, ja sitä
kutsuttiin "välilattiaksi"; hän päätti katsoa, mitä siellä on, ja
kiipesi valkosia marmoriportaita ylös ja havaitsi siellä monta riviä
nojatuoleja ja sohvia, jotka olivat päällystetyt harmaalla sametilla.
Täällä nähtävästi oli naisjumalien olinpaikka, ja Petteri istuutui
syrjään ja ihmetteli.
Aivan hänen edessään istui jumalatar, loikoen samettisohvalla, jonka
selkänojaa pitkin hän oli ojentanut paljaan käsivartensa. Se oli
vankka ja paksu käsivarsi ja sen omistajakin oli vankka ja paksu ja
sillä oli vaaleankeltainen tukka ja paljon jalokiviä. Hänen katseensa
harhaili laiskasti paikasta paikkaan. Silmänräpäykseksi pysähtyi
se Petteriin, sitten kääntyi pois -- ja Petteri selvästi oivalsi
ajatukset omasta mitättömyydestään.
Kuitenkin hän silloin tällöin salaa tarkasteli jumalatarta,
ja pienen ajan kuluttua näki hän mielenkiintoisen näyn. Tällä
Juno-jumalattarella oli sylissään kullalla kirjailtu laukkunen,
ja hän avasi sen vetäen esille joukon salaperäisiä kojeita, joita
hän alkoi käyttää; ensin tuli pieni kultanen käsikuvastin, jonka
avulla hän tarkasti viehättävyyksiään; sitten pieni valkonen
kasvojauhe-tupsu, jolla hän nokkelasti taputteli nenäänsä ja
poskiaan; sitten jonkinlainen punanen tikku, jolla hän hioi
huuliaan; sitten vaaleankeltainen tikku, jolla hän keveästi kosketti
silmäkulmiaan. Sitten hän varmaankin huomasi pikkusen karvan, joka
oli kasvanut sen jälkeen kun hän lähti pukuhuoneestaan. Petteri ei
ollut varma tästä, mutta jumalattarella oli käsissään pienet pihdit,
joilla hän näytti kiskovan jotakin leuvastaan. Hän kävi läpi tämän
laajan, perinpohjaisen ja monimutkaisen "ruokkoamisen" välittämättä
vähääkään ihmisistä, jotka kävelivät ohitse.
Petteri katsahti ympärilleen ja havaitsi että aivan samoin kuin jos
yksi ihminen huoneessa haukottelee tai aivastelee, niin kaikilla
muilla tekee itsepintaisesti mieli tehdä samoin, kaikki nämäkin
parvekkeella olevat dianat ja junot ja hebet olivat äkkiä muistaneet
pienet, kultaset tai hopeiset kuvastimensa, kasvojauheet ja punaset
ja keltaset ja mustat tikkunsa. Toinen toisensa perästä tulivat
turhuus- tai "natinki"-pussit päivänvaloon, ja Petteri ajatteli
ihmeissään että Olympian vuori oli äkkiä muuttunut kauneustohtorin
vastaanottohuoneeksi.
Petteri nousi taaskin ylös kävelemään ja tarkasteli jumalattaria,
pieniä ja isoja, nuoria ja vanhoja, lihavia ja laihoja, sieviä ja
rumia -- ja hänestä näytti että kuta lihavampia ja vanhempia ja
rumempia ne olivat, sitä kiinteämmin ne tarkastelivat kuvastimiaan.
Hän katseli heitä vesissä suin, sillä hän tiesi että täällä hän
nyt oli keskellä korkeampaa elämää, sitä oikeaa olotilaa ja
korkeinta kunniaa, mihin mies koskaan voi toivoa pääsevänsä, ja hän
halusi nähdä kaiken, mikä näkyvää oli. Hän käyskenteli edelleen
viattomana ja ilman pahoja aavistuksia ja kaksisataa poika-enkeliä
hymyili hänelle muuttumatonta hymyään, eivätkä ne tienneet enempää
kuin Petterikään, millaisen sekavan vyyhdin kohtalo oli hänelle
valmistanut tuolla parvekkeella!
Eräässä suuressa sohvassa istui tyttö, hurmaava olento Irlannista, ja
hänen tukkansa oli kuin päivänkoitto ja posket kuin omenat. Petteri
katsahti häneen ja hänen sydämensä pysähtyi kolmen lyönnin ajaksi,
jonka perästä se, korvatakseen hukattua aikaa, alkoi laukata kuin
hullaantunut kilpa-ajohevonen. Hän tuskin voi uskoa, mitä hänen
silmänsä sanoivat; mutta hänen silmänsä olivat varmat asiastaan, ne
tiesivät; niin, hänen silmänsä olivat lukemattomat kerrat katselleet
tuota päivänkoittoa muistuttavaa tukkaa ja noita omenankaltaisia
poskia. Tyttö oli Nell, Jimjambon temppelin kamarineitsyt!
Hän katsoi poispäin Petteristä, joten hänellä oli aikaa vetäytyä
takasin ja piilottautua erään pilarin taa, jossa hän seisoi
kurkistellen ja katsellen tyttöä ja inttäen silmiensä kanssa. Se
ei voinut olla Nell, ja kuitenkin se oli! Muuttunut Nell, Olympian
vuorelle kohonnut Nell -- jumalatar, jolla oli vaaleanharmaa nauha
keskiruumiilla ja sitä kiinnipitämässä kapeampi nauha molemmilla
olkapäillä! Nell, joka loikoili mukavasti ja jutteli erään nuoren
miehen kanssa, jonka kasvot muistuttivat tappelukoiraa ja jonka
päivällispuku oli otettu räätälin ilmotuksesta kuukausilehdissä!
Petteri katsoi ja varttoi ja hänen sydämensä ei pysynyt alallaan.
Petteri huomasi noina muutamina hetkinä että todellinen lempi on
ruhjoova voima. Unohtunut oli pikku Jenni, unohtunut heinäleski, Mrs.
James, ja Petteri äkkäsi että hän oli todella rakastanut vain yhtä
naista eläissään, tuota Nelliä, Jimjambon temppelin irlantilaista
kamarineitsyttä. Runoilijat ovat nähneet hyväksi kuvailla rakkautta
pieneksi vallattomaksi jousimieheksi, ja nyt Petteri ymmärsi mitä he
olivat tarkottaneet; nuoli oli läpäissyt hänet ja hänen oli pideltävä
pilarista kiinni, jotta ei soluisi lattiaan.