"Nyt", sanoi McGivney eräänä päivänä, "on minulla hyvä uutinen
sinulle. Pääset kermakerroksen pariin joksikin ajaksi."
Ja rotannaamainen mies selitti että eräässä naapurikaupungissa asuu
mies, jonka sanotaan olevan monimiljoneeri, ja kirjottaneen kirjan
sotaa vastaan ja joka muutenkin avustaa rahallisesti rauhanaatetta
ja kapinallisuutta. "Tuo roikka käyttää paljon rahaa painotöihin",
sanoi McGivney, "ja olemme kuulleet että tämä Lackman on rahapussina.
Meille on ilmotettu että hän tulee olemaan kaupungissa huomenna, ja
sinun pitää ottaa selvää kaikista hänen asioistaan."
Petteri tulee kohtaamaan miljoneerin! Petteri ei ollut koskaan
tuntenut yhtään näistä onnellisista ihmisistä, mutta hän ihaili heitä
-- hän oli aina ihaillut heitä. Siitä saakka kun hän oli oppinut
lukemaan, oli hän etsinyt sanomalehdistä kertomuksia heistä ja
kuvia heistä ja heidän palatseistaan. Hän oli lukenut näitä juttuja
niinkuin lapsi lukee tonttutaruja. Ne olivat hänen aave-olentojaan,
jotka kuuluivat jokapäiväisyyttä olevaan maailmaan, yläpuolelle
tuskien ja epämukavuuksien.
Ja sitten kun Petteri oli palvellut Jimjambon temppelissä
eleuterialaisen exoticismin hartaana opetuslapsena, oli hän
nähnyt kokoushuoneen seinällä kuvan, jonka nimenä oli, "Olympian
vuori", jossa noin tusinan verran jumalia ja jumalattaria lepäili
silkkipatjoilla, ryyppien simaa kultapikareista ja katsellen
laiskasti kaukana olevan maan asujanten vastuksia. Petterillä oli
tapana kurkistella verhojen takaa, kun temppelin päänoita astui
seitsemän salaperäisen esiripun takaa korottaen kaikuvan äänensä ja
hyvällä saarnanuotilla selitti elämää ihaileville kermakerroksen
naisille. Hän tapasi osottaa kuvaa ja selittää noita kultaisia
olympialaisia aikoja, jolloin eleuterialainen oppi oli saanut
alkunsa. Maailma oli muuttunut paljon sen jälkeen, ja muutos oli
tapahtunut pahaan päin. Niiden, joilla valta oli, oli otettava
velvollisuudekseen palauttaa kauneus ja ihanuus maa ilmaan ja
kehittää elämän ja olemassaolon hienompia puolia.
Petteri ei luonnollisesti ollut uskonut mihinkään, mitä tapahtui
Jimjambon temppelissä; ja kuitenkin oli sen loisto ja opetuslasten
ylhäisyys vaikuttanut häneen; hänelle oli vakiintunut ajatus
päähänsä, että Olympia-vuori todella on ollut olemassa, ja kun hän
kuvitteli miljoneereja ja heidän elämäntapaansa, kuvitteli hän näitä
jumalia ja jumalattaria, jotka loikoilivat silkkipatjoilla ja joivat
simaa kultapikareista!
Ja nyt sen jälkeen kun Petteri oli oppinut tuntemaan punikkeja,
jotka halusivat räjähdyttää ilmaan miljoneerien palatsit, oli hän
sitä enemmän jumaliensa ja jumalattariensa puolella. Hänen ihailunsa
kasvoi joka kerta kun hän kuuli heitä loukattavan; hän halusi
tavata jonkun heistä, jotta voisi intohimoisesti, mutta kuitenkin
kunnioituksella, julistaa heille alammaisuutensa. Tyytyväisyyden
hehku täytti hänen mielensä, kun hän kuvitteli loikoilevansa
silkkipatjalla jonkun miljoneerin kodissa ja selittävänsä tälle
käsityksensä kauneuden ja loiston arvosta maailmassa.
Ja nyt hän tulee tapaamaan yhden; tulee olemaan osa hänen toimestaan
tutustua erääseen heistä! Totta oli että jotakin oli vinossa
tähän miljoneeriin nähden -- hän oli yksi noista epäsikiöistä,
jotka jostakin käsittämättömästä syystä olivat myötätuntoisia
dynamiittisankareille ja murhaajille. Petteri oli tavannut
"salonki-punikkeja" Todd sisarusten kodissa -- niitä isoja, loistavia
naisia, jotka tulivat isoissa, loistavissa autoissa kuuntelemaan
hänen vankilakokemuksiaan. Mutta hän ei ollut ollut aivan varma,
olivatko nämä miljoneereja vai eivät, ja Sadie oli hänen kysyttyään
vastannut asiaa selventämättömästi että sanomalehdet kutsuivat
miljoneeriksi jokaista radikalisen liikkeen jäsentä, jolla vain oli
auto.
Mutta McGivney vakuutti hänelle että Lackman oli todellakin
miljoneeri; joten Petterin kyllä sopii ihailla häntä sydämen
kyllyyteen saakka, välittämättä hänen hupsuista meiningeistään,
selitti rotannaamainen mies hirtehisesti huvitettuna. Lackmanilla
oli koulu poikia varten, ja kun joku näistä pojista teki pahuutta,
rankaisi opettaja itseään eikä poikaa! Petterin täytyy olla olevinaan
syventynyt tällaiseen "kasvatukseen", sanoi McGivney, ja sitäpaitsi
oli hänen opittava ainakin kaikkien Lackmanin kirjottamien kirjojen
nimet.
"Mutta mahtaneekohan hän ottaa minua lainkaan huomioonsa?" kysyi
Petteri.
"Luonnollisesti", sanoi McGivney. "Asia on näin -- olet ollut
linnassa, ollut ja todella tehnyt jotakin rauhanaatteen hyväksi.
Sinun tulee koettaa saada hänet innostumaan asevelvollisuusvastaiseen
liittoosi. Sano hänelle että haluat saada liittosi koko maan
käsittäväksi, haluat että tehdään jotakin muutakin kuin vain
puhutaan."
Nuoren Lackmanin osote oli Hotel de Soto, ja kun Petteri kuuli
tämän, sykähti hänen sydämensä. Hotel de Soto oli American Cityn
Olympian vuori! Petteri oli kävellyt tuon ison, valkean rakennuksen
sivu ja nähnyt vaskiovien aukenevan, kun maan onnenlapset astuivat
katukäytävän poikki ihmevaunuihinsa; mutta ei hänelle koskaan ollut
edes juolahtanut mieleenkään että hänkin menisi sisälle noista
vaskiovista tarkastamaan noita kätkettyjä salaisuuksia!
"Mutta päästävätkö ne minut sisälle?" kysyi hän McGivneyltä, ja tämä
nauroi. "Kävele sisälle vain niinkuin omistaisit koko paikan", sanoi
hän. "Pidä pääsi pystyssä ja ole niinkuin olisit asunut siellä ikäsi."
Se oli helppo McGivneyn sanoa, mutta sitä ei Petterin ollut helppo
kuvitella. Hän aikoi koettaa kuitenkin: McGivney varmaankin oli
oikeassa, sillä sitä samaa oli Mrs. James koettanut hänelle tyrkyttää
monet kerrat. Täytyy tarkastaa, miten muut ihmiset menettelevät ja
harjotella yksikseen, ja sitten mennä ja tehdä samoin, aivan kuin ei
olisi muuta tehnyt elinikänään. Koko elämä oli vain pelkkää ääretöntä
uskottelemista, ja omaa uskottelemistaan vahvensi sillä kun tiesi,
että kaikki muut uskottelevat yhtä kiinteästi.
Kello seitsemän sinä iltana Petteri asteli noiden salaperäisten
vaskiovien luo ja kosketti niitä, ja aivan oikein, sinipukuiset
vartijat avasivat ne sanaakaan puhumatta eivätkä pienet
messinkinappiset pojat katsahtaneetkaan Petteriin, kun hän käveli
kirjanpitäjän luo ja kysyi Mr. Lackmania.
Ylhäinen kirjanpitäjä johdatti häntä edelleen puhelinlaitteen
hoitajalle, joka oli vieläkin ylhäisempi, mutta joka alentui puhumaan
torveensa ja sitten ilmotti Petterille että Mr. Lackman oli poissa ja
oli sanonut palaavansa kello kahdeksan. Petteri oli menemäisillään
ulos käyskentelemään kaduilla tunnin ajan, kun hän äkkiä muisti
että kaikki muutkinhan uskottelivat olevansa jotakin muuta kuin
olivat; ja niin hän marssi eteisen poikki erääseen suurista nahalla
päällystetyistä nojatuoleista, joihin olisi mahtunut kolmekin
Petteriä. Siinä hän istui ja jatkoikin istumistaan -- eikä kukaan
sanonut mitään!