Tällä aikaa oli maa valmistautunut sotaan. Suunnatonta sotakoneistoa
muodostettiin ja yleinen innostus kohosi. Kongressi oli hyväksynyt
tavattoman suuren lainan, koko maan käsittävä agitatsioni oli
järjestetty ja neljän minuutin miesten puheet kaikuivat Mainesta
Californiaan. Petteri luki American City "Timesiä" joka aamu
ja siinä oli valtiomiesten puheita, pappien saarnoja, kuvia ja
toimitusartikkeleita -- kaikki tulvillaan kuohuvaa isänmaallisuutta.
Petteri sulatti nämä ja hänen sielunsa muuntui. Tähän asti oli
Petteri elänyt itseään varten; mutta jokaisen järkeään käyttävän
miehen elämässä tulee hetki, jolloin hän huomaa ettei hän itse
ole ainoa tärkeä tekijä maailmassa, ainoa, jota tulee palvella.
Petterillä oli usein ollut omantunnon vaivoja, epäilystä siitä, elikö
hän oikein. Petterin, niinkuin kaikkien muidenkin, täytyi omata
elämässään uskonto, ihanne.
Punikeilla oli uskonto, jos niin haluaa sanoa; mutta Petteri ei
hyväksynyt tätä uskontoa. Ensiksikin se oli alhainen; siihen kuuluvat
olivat vailla elämän hyvyyksiä; vaikutusvaltaa ja sitä helppoa
elämää, joka johtuu vallasta. Ne elämöivät ja olivat äänekkäitä ja
yhtä vastenmielisiä Petterille kuin holirollarit. Ja sitten ne aina
muistuttivat elämän varjopuolista; ja kukapa viitsii ijankaiken
kuunnella itkua, kun tarjolla ovat kaikki maailman ihanat, loistavat
ja mukavat nautinnot?
Mutta tässä nyt oli uskonto, jota Petteri oli kauvan kaivannut.
Nämä papit, jotka puhtaihin, lumivalkoisiin vaippoihin puettuina
saarnasivat kirkoissa, joissa oli kultaiset alttarit ja värilliset
ikkunat; nämä valtiomiehet, joiden päätä ympäröi maineen sädekehä
ja joiden korvissa aina kaikuivat tuhansien hyvä-huudot; nämä
mahtavat teollisuuskapteenit, joiden nimet olivat tarumaisen
voimakkaita -- jos ne kirjotettiin paperille, niin ne saivat
kaupunkeja nousemaan erämaahan, ja taas tuhoutumaan myrkkykaasujen
ja tykinkuulasateen alla; nämä American City "Timesin" toimittajat
ja pilakuvien piirtäjät, joilla oli maailman kaikki viisaus ja
oppi -- kaikki tällaiset yhdessä muodostivat Petterille uskonnon
ja ihanteen ja valmiina ojensivat sen hänelle muodossa, jonka hän
ymmärsi. Petteri voi vain jatkaa yhä edelleen samaa mitä hän on
tehnyt tähänkin asti, mutta ei enää Petteri Gudgen, muurahaisen,
nimissä, vaan nimissä satamiljoonaisen kansan, jolla oli hinnattomat
muistot entisyydestä ja epämääräiset toiveet tulevaisuudesta; hän
tulee tekemään työnsä patriotismin pyhässä nimessä -- ja vieläkin
pyhemmän nimissä, kansanvallan. Ja -- mikä oli kaikkein mukavinta
-- American Cityn suurliikemiehet, jotka olivat perustaneet Guffeyn
salapoliisilaitoksen, tulevat yhä edelleenkin maksamaan kustannukset,
joten Petteri yhä edelleenkin tule saamaan viisikymmentä dollaria
viikossa ja kulut palvellessaan tuota pyhää asiaa!
Tähän aikaan oli muodissa että puhujat kilpailivat keskenään siitä,
kuka voi mennä etemmäs äärimmäisyyttä kohti isänmaallisuudessa,
ja Petteri luki näitä lausuntoja ja ihaili niitä; ne vähitellen
syöpyivät häneen ja hänestä tuntui kuin olisi hän itse keksinyt ne.
Hän alkoi ahnehtia yhä enemmän tällaista sielunruokaa; ja olihan sitä
aina uutta saatavissa -- kunnes Petterin sielu ajettui, ikäänkuin se
olisi pumpattu ilmaa täyteen. Petteristä tuli hirveän isänmaallinen,
yli-patriootti; Petteri oli punaverinen amerikalainen eikä mikään
ällänlättä; Petteri oli "uros-amerikalainen", sadan prosentin
amerikalainen -- ja jos olisi ollut mahdollista, olisi hänestä tullut
sadan yhden prosentin amerikalainen. Petteri oli niin amerikalainen,
että kun hän vain näki ulkomaalaisen, tuli hän täyteen tappeluintoa.
Niin ja ne punikit -- Petterin täytyi kauvan miettiä voimasanoja,
jotka kuvaisivat hänen tunteitaan. Mutta muuan kuuluisa pappi pelasti
hänet pulasta sanoen että jos hän saisi toiveensa täytetyksi, niin
kaikki punikit lastattaisiin kivilaivaan, jonka purjeet ovat lyijystä
ja heidät lähetettäisiin purjehtimaan kohti helvettiä.
Petteriä suututti yhä enemmän ja enemmän se, ettei jo alettu
toimiin. Kuinka paljon todisteita se oikeastaan tarvitseekaan, tuo
raitiotrusti? Kerran toisensa perästä teki Petteri tämän kysymyksen
McGivneylle, joka vastasi: "Älä hätäile. Saathan palkkasi joka
viikko. Mikäs sinua vaivaa?"
Petteri jo otti persoonalliseksi loukkaukseksi sen, että nämä punikit
tuomitsivat aatteen, jonka hän oli omaksunut. He kaikki pitivät
Petteriä toverinaan ja olivat hyvin ystävällisiä; mutta Petteri
tiesi mitä he ajattelisivat hänestä, kun tietäisivät totuuden, ja
tämä kuviteltu halveksiminen poltti häntä kuin happo. Jos kääntyi
puhe vakoojiin ja ilmiantajiin ja silloin nämä punikit tyhjensivät
solvaavan sanavarastonsa ja Petteri luonnollisesti kohdisti joka
sanan itseensä ja villiintyi raivosta. Häntä halutti antaa takasin
samalla mitalla; hän odotti päivää, jolloin hän saisi kostaa lyömällä
näitä punikkeja vasten kasvoja.