Tällaisessa seurassa tuli Petterin salapoliisi-kasvatus ihan kuin
pakosta täydennetyksi. Hän kuunteli ja kuunteli, ja vaikka hän ei
uskaltanut tehdä muistiinpanoja, hän pani erikoisia seikkoja tarkasti
talteen muistiinsa, ja kun hän tuli ulos vankilasta, voi hän antaa
McGivneylle jotakuinkin tarkat tiedot American Cityn eri järjestöistä
ja niiden jokaisen suhteesta sotakysymykseen.
Petteri huomasi että McGivneyn juoni oli onnistunut mainiosti.
Petteri oli nyt marttyyri ja sankari; hänen asemansa
"vasemmistolaisena" oli varma, ja jokainen, joka uskalsi sanoa
sanankaan häntä vastaan, sai "kuulla kunniansa." Eikä kukaan
halunnutkaan sanoa paljoa. Petterin vihollinen, Pat McCormick, oli
poissa, hän oli järjestämässä öljykaivostyöläisiä.
Näköjään oli Duggan ruvennut pitämään Petteristä, koska hän otti
hänet mukaansa tapaamaan joitakin hänen ystävistään, jotka asuivat
vanhassa, hylyksi jääneessä makasiinissa, jossa sattui olemaan
ikkunoita katossa; tämä teki jokaisen huoneen "atelieriksi",
joita radikalit vuokrasivat ja elivät niissä jonkinlaista
"mustalaiselämää." Useimmat niistä olivat nuoria, mutta oli
pari vanhempaakin; niillä oli pehmeäkauluksiset paidat, pehmeät
kaulaliinat, tai ei liinoja lainkaan, ja sormet aina maalissa. Heidän
elämäntarpeensa olivat yksinkertaiset; kaikki heidän vaatimuksensa
sisältyivät määräämättömään määrään vaatetta ja maaleja, muutamiin
savukkeihin -- ja vielä oli välttämätöntä saada silloin tällöin
suolakurkku tai vähän hapankaalia ja pullo olutta. Ne istuivat kaiket
päivät telineittensä edessä maalaten mitä odottamattomimpia tauluja
-- vaaleanpunaisia pilviä, vihreäkasvoisia naisia, sinipunervaa
ruohoa ja käsittämättömiä töherryksiä, joita he kutsuivat "Nainen
ja sinappi-astia" ja "Alaston tulemassa rappusia alas." Ja oli
toisia, niinkuin esimerkiksi Duggan, jotka kirjottelivat runoja
aamusta iltaan, hakaten kirjotuskonetta, jos vaan olivat onnistuneet
vuokraamaan tai lainaamaan sen. Oli useita, jotka lauloivat, ja yksi,
joka soitti huilua ja pani kaikki toiset repimään tukkaansa. Siellä
oli muiden muassa muuan poika maaseudulta, joka sanoi karanneensa
kotoaan sen vuoksi, että koko perhe veisasi virsiä pitkät sunnuntait
-- eikä yhdelläkään ollut musiikkikorvaa ollenkaan.
Tällaiset ihmiset sanoivat mitä vallankumouksellisempia lauseita,
mutta Petteri huomasi pian, että nämä puheet eivät mitään
tarkottaneet. He helposti rauhottuivat, kuin olivat läimäyttäneet
jonkun maaliläjän kankaalle tai hetken hirveästi muokanneet
pianoa. Tosivaaralliset punikit eivät olleet täällä; ne olivat
piilossa konttoreissaan ja luolissaan, joissa ne tekivät työtä
synnyttääkseen lakkoja ja agiteerasivat työväestöä ja valmistelivat
palo-kirjallisuutta, jota sitten levittivät köyhien keskuuteen.
Sellaisia tapasi sosialistiosastossa ja I.W.W. liiton huoneustossa,
ja vielä useissa muissa klubeissa ja kiihotusyhdistyksissä, joita
Petteri tutki ja joihin hänet mielellään otettiin jäseneksi.
Sosialistiosastossa käytiin ankaraa kamppailua sotakysymyksestä.
Mikä tulee olemaan puolueen kanta? Oli ryhmä, kylläkin verrattain
pieni, joka ajatteli että sosialismin etujen mukaista olisi
avustaa liittolaisia nujertamaan kaiseri. Oli toinen ryhmä,
suurempi ja varmempi, joka ajatteli että sota oli yksinkertaisesti
liittolaismaiden kapitalistien salaliitto siepata maailmanvalta
käsiinsä, ja tämä ryhmä halusi että puolue asettaisi olemassaolonsa
vaaraan alkamalla taistelun Amerikan osanottoa vastaan. Nämä kaksi
ryhmää koettivat levittää mielipiteitään osaston jäsenistöön, joka
näytti olevan ymmällä kysymyksen laajakantoisuuden ja väitteiden
monimutkaisuuden takia. Petterille oli annettu määräys liittyä
äärimmäisiin sodan vastustajiin; ja ne olivat niitä, joiden
luottamukseen hän nyt tunkeutui, ja ne olivat myöskin liikkeen
rajupäisimmät, ja McGivneyn määräysten mukaan tuli hänen saada aikaan
niin paljon hälinää ja ääntä kuin mahdollista.
I.W.W. liiton huoneustossa oli toinen joukko, joka pohti
suhdettaan sotaan. Olisiko paras synnyttää lakkoja ja tehdä maan
pääasiallisimmat teollisuudet tehottomiksi? Vai olisiko viisainta
rauhallisesti jatkaa kiihotustyötään varmassa tiedossa, että lopulta
työläiset kuitenkin väsyvät sotaseikkailuun, johon heidät oli
peijattu? Jotkut näistä "tuplajuulaisista" olivat samalla kertaa
sosialistipuolueen jäseniä ja ottivat osaa toimintaan molemmissa
järjestöissä; kaksi niistä, Henderson ja Gus Lindström, oli ollut
Petterin kanssa vankilassa ja siitä lähtien hänen ystäviään.
Vielä tapasi Petteri rauhanaatteen ajajat, "kansanneuvoston",
niinkuin he itseään nimittivät. Useat näistä olivat uskonnollisia,
pari pappia, Donald Gordonkin kuului heihin, ja sekava kokoelma
naisia -- tunteellisia nuoria tyttöjä, jotka värisivät ajatellessaan
verenvuodatusta ja kyynelkasvoisia äitejä, jotka eivät halunneet
että heidän lemmikeitään olisi viety sotaan. Petteri havaitsi heti
että nämä äidit eivät olleet "omantunnon syiden" kannalla. Jokainen
ajatteli vain omaa poikaansa eikä mitään muuta. Petteriä hermostutti
tämä ja hän piti erikoisesti huolta siitä, että noiden äitien
lemmikit tekivät velvollisuutensa.
Hän oli eräässä rauhanaatteen kannattajien kokouksessa muutaman
koulunopettajan luona. Siellä pidettiin sydäntäsärkeviä puheita ja
lopuksi pikku Ada Ruth, se runoilijatar, nousi ylös ja halusi tietää,
onko tuo puhe kaikki mitä heiltä voi odottaa, vai uskaltavatko he
järjestyä todella toimimaan jotakin asevelvollisuutta vastaan?
Eivätkö he edes mene kadulle ja laita kulkuetta vastalausetauluineen
ja käy vankilaan, niinkuin toveri Petteri Gudge niin jalosti on
tehnyt?
Toveri Petteriä pyydettiin puhumaan "muutamia sanoja." Toveri Petteri
selitti ettei hän ole mikään puhuja; teot puhuvat voimakkaammin
kuin sanat, ja että hän oli koettanut osottaa selvästi, mitkä hänen
mielipiteensä ovat. Tämä pani toiset häpeemään ja he päättivät astua
rohkeasti esiin. "Asevelvollisuusvastaisen liiton" presidentiksi
valittiin Ada Ruth ja sihteeriksi Donald Gordon -- ja liiton
jäsenluettelon sai McGivney käsiinsä samana iltana.