Sitten hän istuutui ja peitti kasvonsa käsillään. Tämä joukko
"raakoja työmiehiä" oli vakavana vaiti. Vähän ajan kuluttua Gus, se
ruotsalainen merimies, arvellen ehkä että Petterin nuhteet olivat
liian ankarat, sanoi arasti: "Toveri Gudge on jo ollut kaksi kertaa
vankilassa."
Ja runoilija katsoi ylös, ojensi Petterille kätensä ja sanoi:
"Tiedänhän sen." Ja puristettuaan Petterin kättä toverillisesti hän
jatkoi: "Ja nyt kerron jutun, jossa on naurua."
Kerran, kertoi Duggan, oli hän työskennellyt eräässä liikkuvien
kuvien valmistuspaikassa, jossa tarvittiin kulkureita ja kaikellaisia
hylkyjä lisäväeksi. Valmisteltiin muuatta "valmistuneisuus"-kuvaa ja
siinä piti olla eräässä kohtauksessa joukko agitaattoreita ja muita
heittiöitä ryöstämässä erään pankkiirin palatsia. Haalittiin kokoon
pari sataa oikeaa kulkuria ja yhteiskunnan hylkyä ja nämä vietiin
kuorma-autoilla erään oikean pankkiirin palatsille, ja johtaja piti
esikartanossa puheen, selittäen tälle lisäväelle, mitä sen oli
tehtävä. "Kuulkaapas nyt" sanoi hän, "muistakaa että se 'jeppe',
joka omistaa tämän talon, on juuri se sama mies, jolla on kaikki ne
rikkaudet, mitä te olette tuottaneet. Te olette pennittömiä ja te
tiedätte että hän on ryöstänyt teitä ja te vihaatte häntä. Te olette
kokoontuneet hänen pihaansa ja tulette ryöstämään hänen kotinsa;
ja jos saatte hänet itsensä käsiinne, niin tulette repimään hänet
kappaleiksi sen takia, mitä hän teille on tehnyt." Ja johtaja jatkoi
tähän samaan suuntaan, kunnes lopulta Duggan keskeytti hänet, sanoen:
"Kuulkaapas, herra, ei meitä tarvitse neuvoa. Tämä on oikea palatsi,
ja me olemme oikeita heittiöitä."
Arvattavasti toiset havaitsivat tuon "naurun" tässä jutussa koskapa
he sille jonkun aikaa naureskelivat. Mutta se vaan lisäsi Petterin
vihaa näitä punikkeja kohtaan; se sai hänet yhä selvemmin huomaamaan
että he eivät olleet muuta kuin roikka "äkäpusseja", joitten veri
varmaankin oli vihreää sapesta ja kateudesta. He vihasivat kaikkia,
jotka olivat elämässä menestyneet -- vain siksi, että he olivat
menestyneet! No, _he_ eivät kuitenkaan koskaan tule menestymään;
samapa vaikka he ikänsä ulisisivat -- mutta suurin osa Amerikan
työläisistä omasi järjellisen kannan suurmiehiä kohtaan, jotka saivat
aikaan suuria asioita. He eivät halunneet ryöstää suurmiehen asuntoa;
he ihailivat häntä siksi, että hänellä oli palatsi ja seurasivat
hänen johtoaan mielellään.
Oli aivan kuin Henderson, tukkityöläinen, olisi lukenut Petterin
ajatukset. "Jumalani!" sanoi hän. "Kuinka ääretön työ on saada
työväenluokka hereille!" Hän istui vuoteensa laidalla, suuret
hartiat läjässä ja korkea otsa rypyssä miettiessään miten olisi
mahdollista lisätä tyytymättömyyttä maailmaan. Hän kertoi
muutamasta tukkimetsästä, missä hän oli ollut työssä -- niin kovaa
ja vaarallista oli työ ollut, että yhden talven kuluessa oli
seitsemän miestä menettänyt henkensä. Mies, joka omisti metsän ja
hakkautti tukit, oli saanut maan kynsiinsä mitä katalimpien kansan
varojen huijausten ja petosten kautta; ja työläisten asunnot olivat
saastaiset, syöpäläiset valloillaan, ruoka mätää, palkat huonot ja
kohtelu eläimellistä. Ja keväällä tuli työmaalla käymään omistajan
poika kuherrusretkensä yhteydessä nuorine vaimoineen. "Ja jessus",
sanoi Henderson, "jos olisitte nähneet noiden hölmöjen kerääntyvän
nuoren parin ympärille ja kirkuvan kurkkunsa käheiksi! Ja he eivät
tehneet tätä vahingossa; he todellakin pitivät noista kahdesta
nuoresta tyhjäntoimittajasta!"
Sitten otti sananvuoron merimies Gus, naama niin leveässä hymyssä
että hänen hampaansa paljastuivat ja näkyi aukko, josta kolme
hammasta oli isketty pois rautaisella köysipuikolla. Hän selitti
että olosuhteet merimiehillä olivat aivan samallaiset. He eivät
koskaan nähneetkään laivojen omistajia, eivät edes tienneet niiden
ihmisten nimiä, jotka nauttivat tulokset heidän työstään, mutta
kuitenkin olivat uskollisia kuin mielipuolet laivoille, joissa
olivat työssä. Voipa käydä niinkin, että joku vanha ja raihnainen
rahtilaiva lähetetään merelle tarkotuksella upottaa se, että
omistajat saisivat vakuutusrahat. Mutta nuo merimiesparat rakastavat
tuota risaista romuläjää niin, että menevät sen kanssa pohjaan --
tai ehkä yliluonnollisin ponnistuksin pelastavat sen, omistajien
sanomattomaksi mieliharmiksi!
Ja näin täytyi Petterin tuntikausia yhtämittaa kuunnella loruilua
köyhien kärsimistä vääryyksistä ja rikasten tekemistä rikoksista.
Hänet oli tuomittu viideksitoista päiväksi kuuntelemaan sosialistien
pötyä! Ja jokaisella näistä miehistä oli hieman eri käsitys siitä,
miten maailmaa olisi hallittava ja jokaisella oli eri käsitys
siitä, miten asiat on muutettava. Elämä oli yhtämittaista taistelua
omistavain ja omistamattomain välillä, ja kysymystä siitä,
miten omistamattomat tulisivat poistamaan omistajat kutsuttiin
"menettelytavaksi." Kun puhuttiin "menettelytavasta", niin käytettiin
pitkiä teknillisiä sanoja, joita tavalliset kuolevaiset eivät
ymmärtäneet. Petteristä tuntui että joka kerta kun hän vaipui
uneen, oli tuutilaulu täynnä sanoja sellaisia kuin köyhälistö ja
yliarvo ja ansaitsematon voitto, possibilismi ja impossibilismi,
poliittinen toiminta, suora toiminta, joukkotoiminta ja ijankaikkinen
rengas syndikalisti-anarkisteja, anarkisti-sosialisteja,
kommunisti-anarkisteja ja sosialistisyndikalisteja.