Petteri kertoi McGivneylle mitä oli suunniteltu, ja McGivney lupasi
että poliisit tulevat olemaan saapuvilla. Petteri varotti häntä
laittamaan niin, että poliisit eivät olisi kovakouraisia; ja McGivney
irvisteli ja lupasi pitää siitä huolen.
Se oli hyvin yksinkertainen juttu, eikä siinä mennyt kuin kymmenen
minuuttia. Kuorma-auto pysähtyi Main kadulle ja eräs nuori puhuja
astui esille ilmottamaan kansalaisillensa että oli tullut aika
työläisten tehdä selväksi, mitä he ajattelevat asevelvollisuuslaista.
Vapaat amerikalaiset eivät koskaan tulisi sallimaan että heitä
paimennetaan armeijoissa ja lähetetään merten yli ja teurastetaan
kansainvälisten pankkiirien hyväksi. Puhuja oli päässyt siihen asti,
kun esiin astui poliisi ja käski hänen pitää suunsa. Kun puhuja
kieltäytyi, naputti poliisi katukäytävään kalikallaan, ja kahdeksan
tai kymmenen poliisia tuli nurkan takaa ja puhujalle selitettiin
että hän on vangittu. Toinen puhuja astui esille jatkamaan edellisen
puhetta ja kun hän oli vangittu, astui esille uusi, ja taaskin,
kunnes kaikki kuusi oli vangittu, Petteri niiden joukossa.
Väkijoukolla ei ollut ollut aikaa saada selville mistä oikeastaan
oli kysymys. Poliisi-auto odotti ja puhujat lastattiin siihen ja
vietiin poliisiasemalle, ja seuraavana aamuna heidät kuletettiin
poliisituomarin eteen ja tuomittiin viideksitoista päiväksi
vankilaan. Ja koska he olivat odottaneet saavansa kuusi kuukautta,
oli tämä "vasemmistolais"-joukko kokolailla iloinen.
Ja he olivat vieläkin iloisempia, kun huomasivat, miten heitä
vankilassa kohdellaan. Tavallisesti oli poliisien tapana kohdella
punikeita sangen nöyryyttävästi. Niitä asetettiin ympäri pyörivään
"astiaan" -- teräslaitokseen, jossa oli useita koppeja ja jota
pyöritettiin veivistä. Päästäkseen johonkin koppiin oli koko
"astiaa" käännettävä ympäri, kunnes kysymyksessä oleva koppi tuli
oven kohdalle, joka seikka merkitsi sitä, että kaikki kopeissa
olijat saivat vapaakyytiä ruosteisen koneiston räminän ja kitinän
säestyksellä; ja se myöskin merkitsi sitä, ettei kukaan voinut nukkua
pitkästi yhtämittaa. "Astia" oli niin pimeä, ettei siellä olisi
voinut lukea, vaikka olisi saanutkin kirjoja tai sanomalehtiä. Ei
voinut tehdä mitään muuta kuin polttaa savukkeita ja pelata noppaa,
tai kuunnella rikoksellisten riettaita juttuja, tai miettiä kostoa
yhteiskunnalle kun pääsee joskus ulos.
Mutta vankilarakennuksen uudessa siivessä oli muutamia koppeja,
jotka olivat puhtaita ja valoisia ja hyväilmaisia, sillä ne eivät
olleet kuin kolmen tai neljän jalan päässä ikkunarivistä. Näihin
koppeihin asetettiin tavallisesti "parempia" rikoksellisia -- naisia,
jotka olivat katkasseet kaulan rakastetultaan, rosvoja joiden oli
onnistunut ennen kiinnijoutumistaan kätkeä saaliinsa, ja pankkiireja,
jotka olivat rosvonneet kokonaisia kaupunkeja. Mutta nyt, suureksi
ihmeeksi viidelle näistä kuudesta sodan vastustajista, koko roikka
pantiin yhteen häistä suurista kopeista, ja heidän sallittiin hankkia
itselleen lukemista ja saivat ostaa ulkopuolelta ruokaa. Näiden
olosuhteiden vallitessa marttyyrinä olo tuntui pilkalta, ja roikka
alkoikin nauttia elämästään. Ei kenenkään päähän pälkähtänyt että
Petteri Gudge oli syynä heidän hyvinvointiinsa. He johtivat sen,
niinkuin ranskalaiset sanovat, "kauniista silmistään."
Siellä oli Donald Gordon, joka oli hyvissä varoissa olevan
liikemiehen poika ja oli ollut yliopistossa, mutta ajettu sieltä
tiehensä, koska hän oli ymmärtänyt kristinuskon periaatteet liian
kirjaimellisesti ja alkanut saarnaamaan niitä yliopiston alueella.
Siellä oli isokasvuinen, vahvarakenteinen tukkityöläinen pohjoisesta,
nimeltään Jim Henderson joka oli ajettu pois tukinhakkuupaikoista
samoista syistä, ja jolla oli kamalia kertomuksia tukkityöläisen
elämän julmuudesta ja kovuudesta. Siellä oli ruotsalainen merimies,
nimeltä Gus, joka oli käynyt joka satamassa koko maailmassa, ja nuori
juutalainen sikarityöläinen, joka ei koskaan ollut käynyt poissa
American Citystä, mutta mielikuvituksissaan matkustellut vieläkin
laajemmalti.
Kuudes mies oli Petterin mielestä oudoin luonne kaikista --
ujo, haaveileva mies, jonka silmät olivat niin täynnä tuskaa ja
kasvojen ilme niin murheellinen että teki kipeää, kun katsoi
häntä. Hänen nimensä oli Duggan, ja hänet tunnettiin liikkeessä
"hoopo-runoilijana." Hän kirjoitteli runoja, loppumattomia runoja,
joissa kuvaili yhteiskunnan hylkyjen elämää; hän haki itselleen
lyijykynän ja paperia ja istuutui yksikseen kopin nurkkaan
tuntikausiksi, ja toiset puhuivat kuiskaten kunnioituksesta hänen
työtään kohtaan ja jotteivät häntä häiritsisi. Petteristä näytti
että hän kirjottelee senkin ajan, jonka toiset nukkuivat. Hän
kirjotteli runoja vankitovereistaan, pian sen jälkeen hän kirjotteli
runoja vartijoista ja toisista vangeista, jotka olivat siinä osassa
rakennusta. Väliin hänellä oli vaikutelma-leimauksia ja hän kirjotti
runoja kuin tuskassa; väliin taas hän vajosi takasin epätoivoonsa
ja sanoi että elämä on helvettiä ja oli lapsellista kirjottaa siitä
loppusointuja.
Amerikassa ei ollut osaa, jossa hän ei ollut käynyt, eikä hylkyjen
elämässä murhenäytelmää, jota hän ei olisi nähnyt. Hän oli niin
täynnä näkemiään kärsimyksiä, ettei hän voinut muusta puhuakaan.
Hän kertoi miehistä, jotka olivat kuolleet janoon hiekka-aavikolla,
kaivosmiehistä, jotka olivat viikkokaupalla olleet sulettuina
räjähtäneeseen kaivokseen, tulitikkutehtaan työläisistä, joilta
myrkytyksen vaikutuksesta olivat pudonneet hampaat, kynnet ja vieläpä
silmätkin. Petteri ei voinut käsittää syytä tällaiseen ainaiseen
apeuteen -- sellaiseen loppumattomaan ruikutukseen elämän hirmuista.
Se pilasi hänen iloisen mielensä vankilassa -- se oli vieläkin
pahempaa kuin pikku Jennin puheet sodasta!