Ja taaskin oli Petteri pennitönnä. Mutta kohtalo oli hänelle
suosiollinen. Tuona samana päivänä saapui kirje, jossa
allekirjotuksensa oli "243", joka merkitsi McGivneytä. "243" sanoi
olevan jotakin hyvin tärkeää työtä Petterille, joten hänen olisi
tultava aivan heti. Petteri panttasi viimeisen helynsä, saaden siitä
matkarahan American Cityyn ja tapasi McGivneyn tavallisessa paikassa.
Kohtauksen tarkotus selitettiin pian. Amerika oli nyt sodassa, ja
oli tullut aika tukkia noiden punikkien suu ijäksi. Sodan aikana
voitiin tehdä paljon sellaista, joka muutoin ei olisi voinut tulla
kysymykseenkään, ja yksi tällainen seikka oli yksityisomaisuutta
vastaan käydyn agitatsionin lopettaminen. Petteri nuoli huuliaan,
kuvannollisesti puhuen. Sitä samaa hän oli monta kertaa McGivneylle
selittänyt. Erikoisesti tulisi McCormick tuhota. Nämä punikit
olivat vaarallista väkeä, ja Mac oli vaarallisin kaikista. Kaikkien
velvollisuus oli auttaa tällaista -- ja mitä Petterin tulisi tehdä?
McGivney selitti että viranomaiset kokosivat täydellistä listaa
kaikista radikalisista järjestöistä ja niiden jäsenistä sekä myöskin
todisteita vangitsemisia varten. Guffey hoiti tätä jahtia; ja samoin
kuin Goober-jutussakin, olivat suurliikemiehet täydessä toimessa,
kun hallitus sitä vastoin vasta hieroi silmiään. Ottaisiko Petteri
toimekseen vakoilla American Cityn punikeita.
"En voi", selitti Petteri. "Ne ovat kaikki vihasia minulle, kun en
todistanut Goober-jutussa."
"Sen voi helposti korjata", sanoi rotannaamainen mies. "Se kyllä
synnyttää sinulle jonkunverran epämukavuutta, sillä sinun täytyy
mennä linnaan joksikin päiväksi."
"Linnaan!" huudahti Petteri harmistuneesti.
"Niin", sanoi toinen "täytyy vangita sinut ja tehdä sinusta
marttyyri. Sitten, näetkö, kaikki tietävät että olet rehellinen ja
ottavat sinut takasin avosylin."
Petteri ei millään olisi halunnut mennä vankilaan, sillä hänen
muistonsa American Cityn vankilasta eivät olleet hauskat. Mutta
McGivney selitti että nykyhetkenä ei voinut ottaa huomioon
tunteitaan; maa oli vaarassa; yleistä turvallisuutta täytyi suojella,
ja jokaisen velvollisuus oli tehdä uhrauksia isänmaalle. Rikkaat
kaikki ostelivat vapauslainabondeja, köyhät menivät sotaan antaakseen
henkensä; mitäs tulee Petteri Gudge antamaan?
"Ehkä minä joudun armeijaan", huomautti Petteri.
"Et joudu -- jos otat tämän toimen", sanoi McGivney. "Se seikka
voidaan järjestää. Sellainen mies kuin sinä, jolla on erikoiskykyjä,
on liian kallisarvoinen tuhlata armeijaan." Petteri päätti heti että
hän hyväksyy tuuman. Olihan paljoa järkevämpää viettää muutamia
päiviä linnassa kuin muutamia vuosia juoksuhaudoissa, ja ehkä jälellä
olevan osan ijankaikkisuudessa turpeen alla Ranskassa.
Asiat järjestettiin pian. Petteri heitti pois hyvät vaatteensa ja
pukeutui työläisen pukuun sekä meni siihen ruokapaikkaan, missä
Donald Gordon tapasi syödä. Petteri arveli että Donald varmasti on
yksi vihaisimpia agitaattoreita asevelvollisuuslakia vastaan, ja
siinä hän ei erehtynytkään.
Donald oli huomattavan epäkohtelias tavatessaan Petterin, ja
sanomatta mitään hän sai Petterin käsittämään että hän on rappeutunut
raukka, joka oli jättänyt pulaan Gooberin puolustajat. Mutta Petteri
oli kärsivällinen ja menetteli viisaasti; hän ei koettanut puolustaa
itseään eikä hän kysynyt Donaldilta hänen hommiaan. Hän vain selitti
yksinkertaisesti että hän oli tutkinut militarismikysymystä ja tullut
siitä varmaan päätökseen. Hän oli kansainvälinen sosialisti; hän piti
Amerikan sotaan sekaantumista rikoksena ja oli valmis tekemään osansa
agitatsionissa sitä vastaan. Hän tulisi vastustamaan armeijaan ottoa
omantunnon syiden perusteella; voivat panna hänet vankilaan, jos
haluavat, tai asettaa hänet seinää vasten ja ampua hänet, mutta eivät
koskaan saa häntä pukemaan ylleen sotilaspukua.
Ei Donald Gordon pitkääkään aikaa voinut pysyä kylmänä miehelle, joka
puhui noin, miehelle, joka katsoi häntä suoraan silmiin ja lausui
mielipiteensä yksinkertaisesti ja rehellisesti. Ja tuona iltana meni
Petteri sosialistipuolueen American Cityn paikallisosaston kokoukseen
ja uudisti tuttavuutensa kaikkien toverien kanssa. Hän ei ottanut
puheenvuoroa eikä tehnyt mitään muutakaan huomiota herättävää, vaan
yksinkertaisesti seurasi toimintaa; ja sitten seuraavana päivänä
hän "sattumalta" tapasi osaston jäseniä taaskin, ja missä tahansa
ja milloin tahansa häneltä kysyttiin, selitti hän kieltäytyvänsä
sotapalveluksesta omantuntonsa perusteella. Ja kun viikko oli
kulunut, havaitsi Petteri että häntä siedettiin, ettei kukaan tulisi
puhumaan vanhoista tai potkimaan häntä ulos huoneesta.
Seuraavassa American Cityn osaston kokouksessa Petteri puhui
muutamia sanoja. Se oli tulikuuma kokous ja sota ja asevelvollisuus
olivat yksinomaisena puheenaiheena. Osastossa oli muutamia
saksalaisia, muutamia irlantilaisia ja pari hindua; nämä olivat
luonnollisesti innokkaita rauhanaatteen kannattajia. Myöskin oli
agitaattoreita, joita ruvettiin kutsumaan "vasempaan siipeen"
kuuluviksi, mikä oli puolueen sisällä oleva ryhmä, joka piti
puoluetta liian vanhoillisena ja vaati yhä radikalisempia julistuksia
"joukkotoiminnasta", yleislakoista ja heti tapahtuvasta köyhälistön
noususta katkomaan kahleitaan. Nämä olivat suurten tapausten päiviä;
Venäjän vallankumous oli antanut sähköiskun koko maailmalle, ja
"vasemmistolaiset" tunsivat kohoutuvansa toivon siivillä.
Petteri puhui niinkuin mies, joka on matkustellut ja tavannut
työväenluokan jäseniä; hän sanoi puhuvansa niiden puolesta, jotka
tekevät työtä. Mitä hyvää oli siitä, että asevelvollisuutta
vastustetaan täällä kokoushuoneessa, missä ei ollut muita kuin
puoluejäseniä? Mitä tarvittiin, oli että heidän on kohotettava
äänensä kaduilla ja herätettävä kansa ennen kuin se on liian
myöhäistä! Oliko koko tässä huoneessa niin rohkeaa joka uskaltaisi
järjestää katukokouksen?
Oli sellaisia jotka eivät voineet vastustaa tätä uhmavaatimusta,
ja muutamassa minuutissa oli Petteri saanut lupauksen kuudelta
kuumaverisimmistä, Donald Gordon niiden muassa. Ennenkuin kokous
loppui, oli päätetty että nämä marttyyrinkokelaat tulevat vuokraamaan
kuorma-auton ja tekemään yrityksen Main kadulla seuraavana iltana.
Vanhemmat sosialistit koettivat selittää heille ettei koko hommasta
olisi muuta hyvää kuin että nämä huimapäät saisivat päihinsä reikiä.
Mutta vastaus tuohon oli valmis -- samahan on kuka heille reikiä
päähän takoo, poliisitko vai saksalaiset.