Niin Petteri oli turvassa, vaikkakin vaara oli ollut suuri, ja hänen
osassaan oli vielä joitakin ikäviä kohtauksia näyteltävänä. Hänen
täytyi mennä jälleen Todd sisarten kotiin, tavata surun murtama
Sadie, ja itkeä ja kauhistua noiden muiden kanssa. Olisi näyttänyt
epäilyttävältä, jollei hän olisi mennyt; "toverit" eivät olisi
koskaan antaneet sitä anteeksi. Sitten harmikseen huomasi hän että
Sadie oli jotenkin päässyt mielessään varmuuteen Jennin todellisesta
kohtalosta. Hän pakotti Petterin erääseen nurkkaan ja syytti häntä;
ja Petteri seisoi siellä kieltäen sen jyrkästi ja toivoen että lattia
avautuisi ja nielisi hänet.
Kesken hänen kieltelemisensä nerokas tuuma pisti hänen päähänsä.
Hän alensi äänensä häpeissään. Silloin tällöin oli muuan nuori mies
tullut tapaamaan Jenniä. "Jenni pyysi etten kertoisi." Petteri
epäröi hetkisen, ja sitten teki mestari-leikkauksen. "Jenni sanoi
minulle että hän on vapaarakkauden kannalla; ja hän selitti minulle
vapaarakkautta. Sanoin etten ollut sen kannalla, mutta tiedättehän,
Sadie, että kun Jenni oli päättänyt jotakin, pani hän sen täytäntöön.
Ja niin olin varma että minun olisi paras pysyä erilläni koko
asiasta."
Sadie miltei menetti järkensä tästä. Hän katsoi raivostuneena
Petteriä. "Häväisijä! Piru!" huudahti hän. "Kuka oli tämä mies?"
Petteri vastasi: "Hänen nimensä oli Ned. Siksi ainakin Jenni häntä
kutsui. Ei kuulunut minulle ottaa siitä lähemmin selvää."
"Teidän asianne ei ollut pitää huolta viattomasta lapsesta?"
"Jenni sanoi itse että hän ei ole viaton lapsi, hän desi
varmasti mitä teki -- kaikki sosialistit tekivät niin." Ja tähän
loppulaukaukseen lisäsi hän että hän ei ollut pitänyt sopivana
vakoilla ihmisten siveellisyyttä talossa, jossa hän oli vieraana. Kun
Sadie yhä sittenkin vielä epäili häntä ja haukkuikin häntä, valitsi
hän helpoimman tien pulmasta ulos -- oli raivostuvinaan ja riensi
ulos.
Petteri oli varma että Sadie ei tulisi levittämään juttua hyvinkään
laajalle; se olisi liian häväisevää sisarelleen ja hänelle
itselleen; ja ehkä, kun hän oli miettinyt sitä, hän uskoisi Petterin
kertoman jutun; ehkä hän itsekin oli "vapaarakastaja." McGivneyhän
sanoi varmaan että kaikki sosialistit olivat ja hän oli tutkinut
heitä paljon. Joka tapauksessa täytyi Sadienkin ajatella ensiksi
Goober-juttua, niinkuin pikku Jenni oli tehnyt. Tässä oli Petterin
valtti, ja hän mietti että hänen kannattaa antaa anteeksi, joten hän
meni puhelimeen, soitti Sadielle ja sanoi: "Haluan teidän tietävän
etten kerro tästä mitään kenellekään; se ei tule kenenkään tiedoksi
muiden kuin teidän itsenne kautta."
Oli kuitenkin puolisen tusinaa henkilöä, joille Sadie lienee
kertonut. Miss Nebbins oli jäätävän kylmä kun Petteri meni tapaamaan
Mr. Andrewsia; Miriam Yankovichin kohteliaisuus oli kadonnut ja
useat muut naiset kohtelivat häntä jäykästi. Mutta ainoa, joka puhui
tästä asiasta, oli Pat McCormick, I.W.W.-läinen poika, joka oli
kertonut Petterille pikku Jennin itsemurhasta. Ehkä Petteri ei ollut
osannut näytellä kyllin hyvin tuona hetkenä, tai ehkä McCormick oli
havainnut Jennin ja Petterin vaihtavan lemmenkatseita. Petteriä oli
aina vähän hermostuttanut tämä hiljainen irlantilainen, jonka tummat
silmät harhailivat henkilöstä toiseen ja jonka katse näytti tunkevan
sisimpiä ajatuksia tarkastamaan.
Nyt olivat Petterin pahimmat aavistukset toteutuneet. "Mac" ahdisti
hänet erääseen nurkkaan ja heristi nyrkkiään hänen nenänsä alla
ja sanoi hänelle että hän on "saastainen koira", ja että jollei
Goober-juttu estäisi, niin tappaisi "Mac" hänet empimättä.
Ja Petteri ei uskaltanut aukaista suutaan; irlantilaisen kasvojen
ilme oli niin hurja, että Petteri todella pelkäsi henkeään. Jumala,
kuinka vihattavia nämä punikit olivat! Ja tässä oli nyt Petterillä
kaikkein pahin niistä edessään? Tästä lähtien olisi hänen henkensä
aina vaarassa tämän villin irlantilaisen takia! Petteri vihasi
häntä -- niin sydämellisesti ja perinpohjin, että se auttoi häntä
poistamaan ajatuksensa Jennistä ja pitämään itseään säälittävänä.
Niin, kun keskiöin Jennin hempeät pienet kasvot kummittelivat
ja hänen omatuntonsa häntä soimasi, Petteri mietti tapahtumien
sekasotkuista verkkoa ja näki aivan selvästi, kuinka väistämätön tämä
murhenäytelmä oli ollut ja kuinka luonnollisesti se oli aiheutunut
olosuhteista, joita hän ei voinut hallita. American Cityn kaamea
työtaistelu ei suinkaan ollut Petterin syy; eikä sekään ollut hänen
syynsä, että hänet oli vedetty siihen ja pakotettu toimimaan,
ensin vastahakoisena todistajana ja sitten salapoliisina. Petteri
luki American City "Timesiä" joka aamu ja tiesi että Gooberin asia
oli anarkian ja metelin, jotavastoin piirilakimies ja Guffeyn
salapoliisilaitos olivat lain ja järjestyksen puolella. Petteri teki
parhaansa tässä suuressa asiassa, hän seurasi ylempiensä määräyksiä,
ja minkä nojalla voitiin häntä syyttää siitä, että joku heikko
tyttö-parka oli joutunut lain voittovaunujen pyörien alle?
Petteri tiesi ettei se ollut hänen syynsä; ja kuitenkin murhe ja
pelko ahdistivat häntä. Ensiksikin oli hänellä ikävä pikku Jenniä,
ikävä yöllä ja päivällä. Hän ikävöi Jennin vienoa ääntä, hänen
pehmeää tukkaansa ja hänen ruumistaan tyhjiin käsivarsiinsa. Hän oli
ollut hänen ensi lempensä, ja hän oli mennyt, ja on inhimillinen
heikkous pitää jotakin arvossa enimmän sitten vasta, kun on sen
menettänyt.
Petteri halusi olla väkevä mies, "uros-mies", niinkuin katukielellä
oli ruvettu sanomaan; ja hän nyt koetti elää tuon osan mukaan. Hän
ei halunnut murjottaa tämän onnettomuuden takia; kuitenkaan eivät
Jennin kasvot eronneet hänestä -- väliin villeinä, niinkuin hän ne
viimeksi oli nähnyt, joskus hellinä ja moittivina. Petteri muisteli,
kuinka hyvä hän oli ollut, kuinka hellä ja miten hän aina vastasi
heti Petterin hyväilyihin. Mistä hän ikänään tulee löytämään toisen
sellaisen tytön?
Toinenkin asia kiusasi häntä -- outo, selittämätön seikka, jonka
nimeä hän ei tiennyt ja jota hän usein mietti. Tämä heikko
pikku-tyttö oli empimättä uhrannut henkensä mielipiteittensä takia;
hän oli kuollut siksi, että Petteri säästyisi Gooberin todistajaksi!
Tietysti Petteri oli koko ajan tiennyt että pikku Jenni oli
tuomittu, ettei mikään voinut häntä pelastaa. Mutta voimakkaintakin
pelottaa oudosti, kun on niin fanatiikkoja ihmisiä, että he uhraavat
henkensä jonkun aatteen takia. Petteri katseli näiden punikkien
aatteita toisessa valossa; tähän saakka ne olivat olleet vain
joukko "pöhlöjä", mutta nyt he näyttivät hänen mielestään hirveiltä
epäsikiöiltä, jonkun perkeleen tai hulluksi tulleen jumalan luomilta.