Jenni ajoi hänet ulos talosta, ja Petteri meni, vaikkakin aavistaen
pahaa. Hän käveli pitkin katuja, tietämättä mitä tehdä, ja mietti
niitä tyhmyyksiä, joita hän oli tehnyt ja kiusasi itseään tuolla
kaikkein kiusaavimmalla ajatuksella: kuinka erilainen olisikaan
elämäni ollut, jollen olisi tehnyt niin -- tai jos olisin tehnyt
näin. Tuli illallisen aika ja hän osti itselleen hyvän aterian, mutta
ei sekään häntä lohduttanut tykkänään. Hän tiesi että Sadie nyt tulee
kotiin. Mahtaakohan Jenni kertoa hänelle, vai ei?
Sinä iltana oli Gooberin puolustuskomitean kutsuma suuri
joukkokokous, ja Petteri meni sinne, ja se tuntui huonoimmalta
työltä mitä hän olisi voinut tehdä. Hänen mielensä ei ollut
sellaisessa kunnossa, että hän olisi voinut pysyä tyynenä tämän
joukon rajun mielenkuohun keskellä. Petterin mielessä väikkyi kuva
hänestä itsestään, kun hänet paljastetaan ja tuomitaan; hän ei
ollut lainkaan varma ettei sellaista tapahtuisi. Ja tässä oli tämä
kokous -- tuhansia työläisiä, känsittyneitä seppiä, satamatyöläisiä
siankinkkuja muistuttavine harteineen ja ajureita muurinmurtajia
muistuttavine nyrkkeineen, pitkätukkaisia radikaleja, sataa eri
vaarallista lajia, naisia, jotka heiluttivat punasia nenäliinoja ja
kirkuivat, kunnes he Petterin mielestä muistuttivat hirviöitä, joilla
hiuksina oli kiemurtelevia käärmeitä.
Sellaista oli Goober-jutun synnyttämä hurjistuneisuus
kansanjoukoissa; ja luonnollisesti Petteri tiesi olevansa kaikkien
näiden ihmisten pettäjä, syöpä mato, myrkyllinen käärme. Jos ne
milloinkaan saisivat tietää, mitä hän teki -- jos esimerkiksi joku
nyt nousisi seisomaan ja paljastaisi hänet -- niin he ottaisivat
hänet kiinni ja repisivät hänet kappaleiksi. Ja ehkä nyt paraikaa
pikku Jenni kertoi Sadielle, Sadie kertoisi Andrewsille, ja Andrews
tulisi epäluuloiseksi, asettaen vakoojia Petterin jäljille. Ehkä
niillä nyt jo on vakoojia, ja he tietävät hänen ja McGivneyn
kohtauksista!
Tällaisten pelottavien aatosten valtaamana täytyi Petterin kuunnella
Donald Gordonin, John Durandin ja satamatyöläisten virkailijan,
Sorensonin puheita. Hänen täytyi kuunnella kun Guffeyn tekemiä
metkuja paljastettiin toinen toisensa perään; hänen täytyi kuunnella,
kun kauntin piirisyyttäjää kutsuttiin valapattoisten opetusisäksi ja
hänen apurejansa roistoiksi ja väärentäjiksi. Petteri ei käsittänyt
kuinka voitiin sallia sellaista -- miksi näitä puhujia ei pistetty
tyrmään. Sen sijaan oli hänen istuttava siellä ja kuunneltava; hänen
täytyi vielä olla muka hyväksyvinäänkin tuollainen ja taputtaa
käsiään! Ja kaikkien muidenkin raitiotrustin ja piirisyyttäjän
salapoliisien oli kuunneltava ja olla hyväksyvinään! Käytävässä oli
Petteri tavannut Miriam Yankovichin ja istui nyt hänen vieressään.
"Katsokaa", sanoi tämä, "tuolla on kaksi salapoliisia. Katsokaa
niiden naamaa!"
"Ketkä?" sanoi Petteri.
Ja tyttö vastasi: "Tuo mies, joka on tappelijan näköinen; ja hänen
vieressään on toinen, jolla on rotan naama." Petteri katsoi ja
huomasi sen olevan McGivneyn; ja McGivney katsahti Petteriä, mutta ei
näyttänyt merkkiäkään.
Kokous kesti miltei puoliyöhön saakka. Koottiin useita tuhansia
dollareita Gooberin puolustusrahastoon. Hyväksyttiin raivokkaita
päätöslauselmia, joita päätettiin lähettää jokaiselle union osastolle
koko maassa. Petteri lähti pois ennen kuin kokous loppui, sillä hän
ei enää voinut kestää pelkonsa jännitystä. Hän tunkeutui väkijoukon
läpi ja eteisessä kohtasi Pat McCormickin, I.W.W.-läisen.
Tämän kasvoista kuvastui enemmän kiihtymystä kuin Petteri oli koskaan
ennen huomannut. Petteri luuli sitä kokouksen aiheuttamaksi, mutta
McCormick hyökkäsi hänen luokseen, huudahtaen:
"Oletteko kuullut?"
"Mitä?"
"Pikku Jenni Todd on tappanut itsensä!"
"Jumalani!" huudahti Petteri säpsähtäen.
"Ada Ruth kertoi minulle juuri. Sadie löysi erään kirjelipun
tullessaan kotiin. Jennie oli mennyt -- hän aikoi hukuttaa itsensä."
"Mutta mitä -- miksi?" kysyi Petteri kauhistuneena.
"Hän kärsi niin kovin, hänen terveytensä oli niin pahoin pilalla --
hän pyytää Sadietä ettei tämä haettaisi hänen ruumistaan, sillä he
eivät tule koskaan sitä löytämään."
Ja vaikkakin Petteri oli melkein tyrmistyneenä kauhusta, oli hänen
sisässään joku paikka, joka tunsi helpotusta. Pikku Jenni oli pitänyt
sanansa! Petteri oli turvassa!