Se oli mieltäkiinnittävää peliä, eikä Petteri olisi kyllääntynyt
siihen koskaan, jollei hänen olisi ollut pakko olla päiväkaudet
kahden pikku Jennin kanssa. Kuherruskuukausi on paikallaan, jollei
sitä kestä enemmän kuin kuukauden, mutta ei kukaan voi kestää sitä
ijankaiken. Pikku Jenni ei nähtävästi koskaan väsynyt suuteloihin
eikä näkynyt koskaan pääsevän varmuuteen siitä, että Petteri häntä
rakasti. Miehen rakasteleminen laimenee jonkun ajan kuluttua, mutta
kaikesta päättäen ei nainen koskaan muuta sitä puheenaihetta;
Jenni alinomaa arveli sitä ja tätä, punnitsi seurauksia ja
vastuunalaisuutta, velvollisuuksia, mainetta ja muuta sellaista. Joka
luonnollisesti oli sangen väsyttävää.
Jennin oli paha olla sen takia että hän petti sisartaan; hänen teki
mieli kertoa Sadielle, mutta jostakin syystä oli helpompi jatkaa
salaamistaan kuin tunnustaa että oli salannut. Petteri ei käsittänyt
miksi lainkaan tarvitsisi kertoa Sadielle; hän ei käsittänyt
mikseivät asiat saisi jatkua samalla tavalla yhä edelleenkin, ja
miksei hän ja hänen morsiamensa voisi silloin tällöin pitää hauskaa,
sen sijaan että aina ovat allapäin, aina murehtivat luokkasotaa,
puhumattakaan maailmansodasta ja Amerikan edellytetystä osanotosta
siihen.
Tämä ei tarkottanut sitä, että Petteri oli kovasydäminen ja
tunteeton. Ei, kun Petteri sulki pikku Jennin syliinsä, oli hän
syvästi liikutettu; hän tunsi todella, kuinka hellä ja hyvä ja
sielukas tuo pikku tyttö oli. Petteri oli kahdenkymmenen vuotisen
ikänsä kestäessä tullut selvästi tietoiseksi sellaisista, joita
kutsuttiin "aatteiksi", "liikkeiksi" ja "uskonnoiksi." Eivät ne
olleet muuta kuin syöttejä pöhlöille; ja on ijankaikkinen kilpailu
pöhlöjen -- jotka eivät halua mennä ansaan -- ja "viisaiden"
välillä, joiden on alinomaa keksittävä uusia syöttejä saadakseen
nämä pöhlöt pauloihinsa. Petteri oli nyt jo niin paljon kuullut
"toverien" puheita, että käsitti heidän syöttinsä olevan harvinaisen
erinomaisen; ja niinpä oli tässä pikku Jenni täydellisesti heidän
pauloissaan -- ja minkäpä Petteri sille voi?
Mutta tämä kuitenkin kaikitenkin oli Petterin ensi lempi, ja kun hän
oli lemmen huumaamana, käsitti hän Guffeyn puhuneen totta sanoessaan
että kun on rakastunut, niin haluaa puhua totta. Petterin teki
mieli välistä sanoa: "Heitä tuo saarnaaminen ja levähdä hetkinen!
Nauttikaamme elämästä hiukan."
Väliin otti lujille olla sanomatta tuota -- vaikkakin hän tiesi että
se olisi koko lorun loppu. Kerran oli Jennillä uusi silkkipuku,
jonka yksi noista rikkaista naisista oli hänelle ostanut huomattuaan
hänen pukunsa kehnouden. Se oli pehmeää, harmaata silkkiä -- halpaa
silkkiä, mutta uusi, eikä Petteri ollut koskaan ennen halannut
mitään niin hienoa. Se oli Jennin harmaiden silmien värinen, ja
sen tuoreus sai hänen poskilleen vienon punan; tai lieneekö ollut
niin, että kun Petteri häntä ihaili ja rakasteli enemmän, niin se
toi veren hänen poskiinsa? Petterin teki mieli viedä hänet ulos ja
näytellä häntä, ja hän painoi kasvonsa puvun pehmeihin poimuihin ja
kuiskasi: "Kuuleppas, tytti, joskus me heitämme tämän ijankaikkisen
murjottamisen joksikin aikaa."
Hän tunsi pikku Jennin kangistuvan ja vetäytyvän pois; joten hänen
täytyi heti ruveta puuhiin korjatakseen vahingon. "Tahtoisin että
tulisit terveeksi", sanoi hän. "Olet liian hyvä kaikille -- kohtelet
kaikkia muita hyvin, paitsi itseäsi."
Se mikä tyttöä oli säikäyttänyt, oli enemmän hänen äänessään kuin
sanoissaan. "Petteri!" huudahti hän. "Mitä merkitsen minä tai kuka
muu yksilö hyvänsä, kun miljonia nuoria miehiä ammutaan kappaleiksi
ja miljonat naiset ja lapset kuolevat nälkään!"
Siinä sitä nyt taas oltiin, keskellä sotaa; Petterin täytyi
ottaa osa tästä kuormasta, olla sankari, marttyyri ja "punikki."
Samana iltapäivänä tuli kolme työtöntä "tuplajuulaista"; ja voi,
kuinka väsynyt Petteri oli näihin kuleksiviin agitaattoreihin --
kyllästyttäviin jurottajiin! Petterin teki mieli sanoa: "Lakatkaa
loruamasta! Teidän 'aatteenne' ei ole mitään muuta kuin metku, jonka
suojissa teette työtä kielellänne, sen sijaan että teidän täytyisi
tarttua lapioon ja kuokkaan." Ja Petteri kuvitteli mielessään
rähinää, minkä tuo lause synnyttäisi. Joku noista miehistä kysyisi:
"Kuinka paljon olet sinä tehnyt työtä lapiolla ja kuokalla?"
Toinen sanoisi: "Näyttää minusta kuin olisit löytänyt helpon työn
jokapaikassa mihin olet mennyt." Seikka että tämä oli totta, ei
suinkaan vähentänyt hänen hermostumistaan, ei tehnyt hänelle
helpommaksi tavata toveri Smithiä, veli Brownia ja työläis-toveri
Jonesia, joka oli juuri päässyt vankilasta, ja kuunnella heidän
kovanonnen kertomuksiaan ja nähdä heidän ottavan pöydältä ruokaa,
jota Petteri, erikoisesti halusi ja -- katkerinta kaikista -- antaa
heidän luulla että he pettivät hänet jutuillaan!
Tuli aika, jolloin Petteri ei sitä enää jaksanut kestää. Ollessaan
sulettuna tuohon taloon aamusta iltaan, alkoi hän tulla yhtä
hermostuneeksi kuin kahleissa oleva koira. Jollei hän pääsisi jälleen
ulos maailmaan, ei hän voisi estää tulemastaan ilmi. Hän selitti
että lääkärit olivat sanoneet että hänen terveytensä ei kestä olla
alinomaa sisällä, ja että hänen täytyy saada raitista ilmaa. Ja
hän pääsi näin kulkemaan ulkona yksinään, ja oli paljoa helpompi.
Hän voi tuhlata hiukan rahojaan; hän voi mennä johonkin hiljaiseen
ravintolan nurkkaan ja syödä lihapaistia niin paljon kuin halusi
ilman että kenenkään "toverin" silmät sitä seurasivat ja katsoivat
häneen moittien. Petteri oli elänyt vankilassa orpokodissa ja suutari
Smithersin luona, mutta missään ei elämä ollut niin laihaa kuin
Todd sisarusten kotona, sillä sisaret lahjottivat melkein kaiken
mitä heillä oli Gooberin puolustuskomitealle ja American Cityn
sosialistilehdelle, "Clarionille."