XXIII.

Se oli mieltäkiinnittävää peliä, eikä Petteri olisi kyllääntynyt

siihen koskaan, jollei hänen olisi ollut pakko olla päiväkaudet

kahden pikku Jennin kanssa. Kuherruskuukausi on paikallaan, jollei

sitä kestä enemmän kuin kuukauden, mutta ei kukaan voi kestää sitä

ijankaiken. Pikku Jenni ei nähtävästi koskaan väsynyt suuteloihin

eikä näkynyt koskaan pääsevän varmuuteen siitä, että Petteri häntä

rakasti. Miehen rakasteleminen laimenee jonkun ajan kuluttua, mutta

kaikesta päättäen ei nainen koskaan muuta sitä puheenaihetta;

Jenni alinomaa arveli sitä ja tätä, punnitsi seurauksia ja

vastuunalaisuutta, velvollisuuksia, mainetta ja muuta sellaista. Joka

luonnollisesti oli sangen väsyttävää.

Jennin oli paha olla sen takia että hän petti sisartaan; hänen teki

mieli kertoa Sadielle, mutta jostakin syystä oli helpompi jatkaa

salaamistaan kuin tunnustaa että oli salannut. Petteri ei käsittänyt

miksi lainkaan tarvitsisi kertoa Sadielle; hän ei käsittänyt

mikseivät asiat saisi jatkua samalla tavalla yhä edelleenkin, ja

miksei hän ja hänen morsiamensa voisi silloin tällöin pitää hauskaa,

sen sijaan että aina ovat allapäin, aina murehtivat luokkasotaa,

puhumattakaan maailmansodasta ja Amerikan edellytetystä osanotosta

siihen.

Tämä ei tarkottanut sitä, että Petteri oli kovasydäminen ja

tunteeton. Ei, kun Petteri sulki pikku Jennin syliinsä, oli hän

syvästi liikutettu; hän tunsi todella, kuinka hellä ja hyvä ja

sielukas tuo pikku tyttö oli. Petteri oli kahdenkymmenen vuotisen

ikänsä kestäessä tullut selvästi tietoiseksi sellaisista, joita

kutsuttiin "aatteiksi", "liikkeiksi" ja "uskonnoiksi." Eivät ne

olleet muuta kuin syöttejä pöhlöille; ja on ijankaikkinen kilpailu

pöhlöjen -- jotka eivät halua mennä ansaan -- ja "viisaiden"

välillä, joiden on alinomaa keksittävä uusia syöttejä saadakseen

nämä pöhlöt pauloihinsa. Petteri oli nyt jo niin paljon kuullut

"toverien" puheita, että käsitti heidän syöttinsä olevan harvinaisen

erinomaisen; ja niinpä oli tässä pikku Jenni täydellisesti heidän

pauloissaan -- ja minkäpä Petteri sille voi?

Mutta tämä kuitenkin kaikitenkin oli Petterin ensi lempi, ja kun hän

oli lemmen huumaamana, käsitti hän Guffeyn puhuneen totta sanoessaan

että kun on rakastunut, niin haluaa puhua totta. Petterin teki

mieli välistä sanoa: "Heitä tuo saarnaaminen ja levähdä hetkinen!

Nauttikaamme elämästä hiukan."

Väliin otti lujille olla sanomatta tuota -- vaikkakin hän tiesi että

se olisi koko lorun loppu. Kerran oli Jennillä uusi silkkipuku,

jonka yksi noista rikkaista naisista oli hänelle ostanut huomattuaan

hänen pukunsa kehnouden. Se oli pehmeää, harmaata silkkiä -- halpaa

silkkiä, mutta uusi, eikä Petteri ollut koskaan ennen halannut

mitään niin hienoa. Se oli Jennin harmaiden silmien värinen, ja

sen tuoreus sai hänen poskilleen vienon punan; tai lieneekö ollut

niin, että kun Petteri häntä ihaili ja rakasteli enemmän, niin se

toi veren hänen poskiinsa? Petterin teki mieli viedä hänet ulos ja

näytellä häntä, ja hän painoi kasvonsa puvun pehmeihin poimuihin ja

kuiskasi: "Kuuleppas, tytti, joskus me heitämme tämän ijankaikkisen

murjottamisen joksikin aikaa."

Hän tunsi pikku Jennin kangistuvan ja vetäytyvän pois; joten hänen

täytyi heti ruveta puuhiin korjatakseen vahingon. "Tahtoisin että

tulisit terveeksi", sanoi hän. "Olet liian hyvä kaikille -- kohtelet

kaikkia muita hyvin, paitsi itseäsi."

Se mikä tyttöä oli säikäyttänyt, oli enemmän hänen äänessään kuin

sanoissaan. "Petteri!" huudahti hän. "Mitä merkitsen minä tai kuka

muu yksilö hyvänsä, kun miljonia nuoria miehiä ammutaan kappaleiksi

ja miljonat naiset ja lapset kuolevat nälkään!"

Siinä sitä nyt taas oltiin, keskellä sotaa; Petterin täytyi

ottaa osa tästä kuormasta, olla sankari, marttyyri ja "punikki."

Samana iltapäivänä tuli kolme työtöntä "tuplajuulaista"; ja voi,

kuinka väsynyt Petteri oli näihin kuleksiviin agitaattoreihin --

kyllästyttäviin jurottajiin! Petterin teki mieli sanoa: "Lakatkaa

loruamasta! Teidän 'aatteenne' ei ole mitään muuta kuin metku, jonka

suojissa teette työtä kielellänne, sen sijaan että teidän täytyisi

tarttua lapioon ja kuokkaan." Ja Petteri kuvitteli mielessään

rähinää, minkä tuo lause synnyttäisi. Joku noista miehistä kysyisi:

"Kuinka paljon olet sinä tehnyt työtä lapiolla ja kuokalla?"

Toinen sanoisi: "Näyttää minusta kuin olisit löytänyt helpon työn

jokapaikassa mihin olet mennyt." Seikka että tämä oli totta, ei

suinkaan vähentänyt hänen hermostumistaan, ei tehnyt hänelle

helpommaksi tavata toveri Smithiä, veli Brownia ja työläis-toveri

Jonesia, joka oli juuri päässyt vankilasta, ja kuunnella heidän

kovanonnen kertomuksiaan ja nähdä heidän ottavan pöydältä ruokaa,

jota Petteri, erikoisesti halusi ja -- katkerinta kaikista -- antaa

heidän luulla että he pettivät hänet jutuillaan!

Tuli aika, jolloin Petteri ei sitä enää jaksanut kestää. Ollessaan

sulettuna tuohon taloon aamusta iltaan, alkoi hän tulla yhtä

hermostuneeksi kuin kahleissa oleva koira. Jollei hän pääsisi jälleen

ulos maailmaan, ei hän voisi estää tulemastaan ilmi. Hän selitti

että lääkärit olivat sanoneet että hänen terveytensä ei kestä olla

alinomaa sisällä, ja että hänen täytyy saada raitista ilmaa. Ja

hän pääsi näin kulkemaan ulkona yksinään, ja oli paljoa helpompi.

Hän voi tuhlata hiukan rahojaan; hän voi mennä johonkin hiljaiseen

ravintolan nurkkaan ja syödä lihapaistia niin paljon kuin halusi

ilman että kenenkään "toverin" silmät sitä seurasivat ja katsoivat

häneen moittien. Petteri oli elänyt vankilassa orpokodissa ja suutari

Smithersin luona, mutta missään ei elämä ollut niin laihaa kuin

Todd sisarusten kotona, sillä sisaret lahjottivat melkein kaiken

mitä heillä oli Gooberin puolustuskomitealle ja American Cityn

sosialistilehdelle, "Clarionille."

Sadan prosentin patriootti · 第 28 / 103 题