Ja Petterin sydän sykähti rajusti. Oli ensi kerta että kenenkään
tytön täytyi miettiä ennenkuin vastasi tuohon Petterin kysymykseen.
Ja epäröimättä -- ikäänkuin olisi tehnyt tällaista "salapoliisityötä"
ikänsä -- hän otti hellästi Jenniä kädestä. "Pidättehän kuitenkin
vähäsen minusta?" hän kuiskasi.
"Oh, toveri Gudge", vastasi tyttö, ja Petteri sanoi: "Kutsukaa minua
Petteriksi, olkaa, olkaa niin hyvä."
"Toveri Petteri", sanoi tyttö ja ääni värähti, ja silmät olivat
luodut lattiaa kohti.
"Tiedän ettei minussa ole mitään rakastettavaa", pyyteli Petteri.
"Olen köyhä ja mitätön -- en ole kaunis --"
"Oh, ei se ole syy!" huudahti Jenni. "Ei, ei. Miksi ajattelisin
sellaisia? Olettehan toveri!"
Petteri oli osunut oikeaan puhuessaan täten. Ja hän jatkoi: "Ei
kukaan ole koskaan minua rakastanut -- ei kukaan välitä vähääkään
köyhistä, joilla ei ole mitään tarjottavana --"
"Kuulettehan ettei se ole syy!" intti tyttö. "Älkää luulkokaan niin!
Olette sankari! Olette uhrautunut aatteen hyväksi ja teistä vielä
tulee aatteemme johtomies."
"Toivokaamme niin", sanoi Petteri vaatimattomasti. "Mutta, toveri
Jenni, miksi ette välitä minusta?"
Hän nosti silmänsä ja katsoi Petteriä silmiin, ja vapisevin huulin
hän sanoi: "En ole terve, toveri Petteri. Ei minusta ole; olisi
väärin, jos menisin naimisiin"...
Jossakin syvällä Petterin sisällä -- jossa hänen sisäinen minänsä
piilottelihe -- tuntui kuin jääkylmää vettä olisi valettu hänen
niskaansa. "Naimisiinko?" Kukas sellaisesta on puhunut? Petterin
tunteet olisivat kuvautuneet parhaiten pilajuttujen tekijäin
lauseella: "Tämä tuli niin äkkiä!"
Mutta Petteri oli liiaksi viekas näyttääkseen hämmästystään. Hän
rauhotteli Jenniä: "Eihän meidän tarvitse mennä naimisiin aivan
heti. Voin odottaa, jos vaan tiedän että pidätte minusta; ja joskus,
kun tulette terveeksi --"
Tyttö puisti päätään surullisesti. "Pelkään etten koskaan tule oikein
terveeksi. Ja toiseksi, kummallakaan meistä ei ole rahaa, toveri
Petteri."
Jaa, siinä se nyt oli. Rahaa ja aina vain rahaa! "Vapaarakkaus"
näkyikin olevan pelkkää unta.
"Voisinhan mennä työhön", sanoi Petteri -- aivan kuin kuka
jokapäiväinen ja kesy kosija tahansa.
"Mutta ette voi ansaita kylliksi meille kummallekin", vastusti Jenni,
ja äkkiä hän hyppäsi ylös. "Ei, toveri Petteri, älkäämme rakastuko
toisiimme. Älkäämme tehkö itseämme ja toisiamme onnettomiksi,
työskennelkäämme aatteemme hyväksi. Luvatkaa että teemme niin!"
Petteri lupasi, mutta tietenkään hänellä ei ollut pienintäkään
tarkotusta pitää lupaustaan. Hän ei ainoastaan ollut salapoliisi,
vaan myöskin mies -- ja molempina hän himoitsi toveri Jenniä.
Hänellä oli aikaa, ja pitkin päivää hänen auttaessaan Jenniä
kirjottelemaan osotteita kirjekuoriin, lähetteli hän silloin tällöin
lemmensilmäyksiä, muka huomaamattaan. Ja Jenni tiesi nyt mitä nämä
katseet merkitsivät ja hieno puna leikkieli hänen kasvoillaan ja
kaulallaan. Hän oli tosiaankin sievä rakastuessaan, ja Petterin
mielestä oli hänen uusi työalansa hauskin mitä hänellä elinikänään
oli ollut. Hän menetteli viisaasti, karttoi erehdyksiä; ja ennenkuin
Sadie tuli illalliselle olivat Petterin käsivarret pikku toveri
Jennin vyötäisillä, ja Petteri suuteli hänen valkoista kaulaansa.
Toveri Jenni itki hiljaa, ja hänen vastustuksensa oli heikennyt ja --
loppunut.