Mutta oli vielä yksi pulma -- Sadie. Sadien huulilla oli muuan ankara
ilme, josta Petteri oli päätellyt että toveri Sadie ei varmaankaan
hyväksy "vapaarakkautta" -- eikä mitään muutakaan rakkautta kuin omaa
rakkauttaan Jenniin. Hän oli ollut äitinä "pikkusiskolleen" kauvan
aikaa; hän näki nälkää, jotta Jennillä olisi kylliksi ruokaa -- ja
Jenni antoi sen kenelle tahansa kulkevalle agitaattorille, joka
sattui olemaan läsnä ruoka-aikoina. Petteri ei halunnut että Sadie
tietäisi mitä hänen poissa ollessaan on tapahtunut, mutta pelkäsi
kuitenkin ehdottaa Jennille että tämä pettäisi sisartaan.
Hän menetteli sangen kierästi. Jenni pyysi taaskin: "Me emme saisi
tehdä tätä, toveri Petteri!" Ja Petteri myönteli -- ehkä se oli
väärin, ja paras olisi ehkä etteivät jatkaisi. Ja niin Jenni suki
tukkansa ja suoristi puseronsa, ja hänen ilmeestään arvasi Petteri
ettei Sadie tulisi tietämään mitään.
Seuraavana päivänä he suutelivat taaskin, mutta sitten taas päättivät
että he eivät saa tehdä sitä; ja taaskaan ei Jenni kertonut
sisarelleen. Ennen pitkää oli Petterin onnistunut kuiskutella että
heidän lempensä on yksistään heidän asiansa eikä siitä vielä tarvitse
kertoa kenellekään; he pitävät sen ihanana salaisuutenaan -- eikähän
siinä tapahdu kenellekään vääryyttä. Jenni oli joskus lukenut
muutamasta runoilijasta, jonka nimi oli Mrs. Browning, joka oli ollut
sairas syntymästään saakka, mutta jonka suuri ja ihana rakkaus oli
parantanut: Tällainen rakkaus oli nyt tullut hänen osakseen; mutta
ehkä Sadie ei ymmärtäisi sitä ja voisi ehkä sanoa että he eivät tunne
toisiaan kyllin hyvin ja että olisi paras odottaa jonkun aikaa. He
taas tiesivät että he tuntevat toisensa täydellisesti, joten ei ollut
minkäänlaista syytä epävarmuuteen tai pelkoon. Petterin onnistui
saada nämä seikat Jennin päähän hänen aavistamattaan etteivät ne
olleet hänen omia ajatuksiaan.
Ja pitkin päivää rakasteli Petteri tyttöstä avustaessaan tätä
kirjottamaan osotteita ja postittamaan kiertokirjeitä Gooberin
puolustuskomitean puolesta. Hän teki todenteolla työtä, eikä se ollut
vaikeaakaan, kun Jenni oli pöydän ääressä hänen vierellään ja hän
voi pitää tyttöä kädestä silloin tällöin ja sulkea hänet syliinsä
ja supatella lemmenmaireitaan. Ihana huumaus valtasi hänet: hänen
pyyteensä kohosivat kuin tulvavesi -- mutta pahuus! Sitten täytyi
niiden painua jälleen. Hän onnistui vissiin asteeseen saakka, mutta
siinä hän kohtasi vastarinnan niin jäykän kuin kivimuuri. Ei etemmäs!
Petter huomasi että McGivneyn puhe "vapaarakkaudesta" oli ollut julma
erehdys. Pikku Jenni oli samallainen kuin kaikki muutkin naiset --
hänen lempensä ei ollut "vapaa." Pikku Jenni halusi aviomiehen,
ja joka kerta kun häntä suuteli, alkoi hän puhua naimisista, eikä
Petteri uskaltanut antaa vihjaustakaan aivoituksistaan, sillä hän
pelkäsi että koko asia menee auttamattomasti pilalle. Ja Petterin
täytyi turvautua keinoihin, jotka olivat vanhemmat kuin mitkään
"punikkien" opit. Hän teki hyökkäyksiäpä, ei minkään "vapaan
rakkauden" tavalla, vaan niinkuin tekee mies, joka on kahdenkesken
talossa seitsemäntoista vuotiaan tytön kanssa, jonka aikoo
vietellä. Hän vannoi rakastavansa Jenniä suurella ja ikuisella
rakkaudella. Hän vannoi etsivänsä työpaikan ja pitävänsä huolen
hänestä. Ja sitten oli hän kärsivinään hirmuisia tuskia eikä
sanonut voivansa elää ilman tyttöä. Hän pelasi tytön osaaottavalla
luonteella ja hänen viattomuudellaan ja tuolla säälittävällä ja
heikolla tuntehikkuudella, joka oli vetänyt hänet rauhanaatteeseen,
altruismiin, sosialismiin ja kaikkiin muihin niihin "ismeihin",
joista hänen päänsä oli sotkuisesti ja sekasortoisesti täysi.
Ja niin parin viikon kuluttua onnistuivat Petterin hyökkäilyt. Ja
sitten hän oli hyvillään. Hänen ensimäinen morsiamensa! Kyllä se tämä
salapoliisin toimi on toimien toimi! Petteri tiesi nyt että hän on
oikea salapoliisi ja käyttää oikeita salakeinoja, ja että nyt hän on
saamaisillaan selville Goober-jutun sisimmät salaisuudet!
Ja niinhän kävikin. Jenni oli rakastunut -- voipipa sanoa,
"juovuksissa lemmestä", joten hän täytti molemmat Guffeyn asettamat
ehdot. Ja niin Jenni kertoi! Istuessaan Petterin sylissä käsikaulassa
ja puhuessaan lapsuudestaan, onnellisista ajoista, jotka olivat
olleet ennen kuin hänen isänsä ja äitinsä olivat surmautuneet
tehtaassa, pikku Jenni mainitsi erään nuoren miehen nimen, joka oli
Ibbetts.
"Ibbetts?" uteli Petteri. Se oli epätavallinen nimi ja kuulusti
tutulle.
"Serkkumme", sanoi Jenni.
"Olenko minä tavannut häntä?" kysyi Petteri koettaen muistella.
"Et, hän ei ole ollut täällä."
"Ibbetts?" toisti Petteri -- ja äkkiä hän muisti. "Eikö hänen nimensä
ole Jack?"
Jenni ei vastannut heti. Petteri katsoi häneen ja kun heidän
katseensa yhtyivät, huomasi hän että tyttöä pelotti. "Petteri!" hän
kuiskasi. "Minun ei olisi pitänyt kertoa -- ei kenellekään!"
Petterin sisällä oli iloa ja riemua. Kätkeäkseen ilonsa oli hänen
pakko kätkeä kasvonsa tytön valkoseen, pehmeään kaulaan. "Kultaseni!"
kuiskasi hän. "Lemmittyni!"
"Oh, Petteri!" huudahti Jenni. "Tiedäthän -- etkö?"
"Tietysti", nauroi Petteri. "Mutta en kerro. Älä epäile luottaa
minuun."
"Mutta Mr. Andrews kielsi niin kovin!" sanoi tyttö. "Hän vannotutti
meitä ettemme kerro kenellekään."
"No, ethän ole kertonutkaan", sanoi Petteri. "Itse arvasin sen
sattumalta. Sitä ei kenenkään tarvitse tietää. Ja jos tietäisivätkin,
niin ei kukaan voisi syyttää sinua; täytyyhän heidän ymmärtää että
tunnen Jack Ibbettsin -- olinhan kyllin kauvan vankilassa."
Ja Jenni unohti pian koko asian, ja Petteri syleili ja suuteli häntä
peittääkseen oman pulppuavan riemunsa. Hänhän oli täyttänyt tehtävän
minkä Guffey oli hänelle antanut! Hän oli ratkaissut ensimäisen
suuren ongelman Goober-jutussa! American Cityn vankilan vakooja, joka
kantoi tietoja Gooberin puolustuskomitealle, oli Jack Ibbetts, muuan
vartija ja Todd sisarusten serkku!