Petteri valvoi suuren osan yöstä miettien tätä uutta työalaansa
-- morsiamen tavottelua. Hän huomasi, että jo jonkun aikaa hän
oli ollut hassahtanut Jenniin; mutta hän aikoi olla järkevä ja
käytännöllinen valitessaan morsiamen. Hän halusi tietoja, ennen
kaikkea. Keneltähän niitä mahtaisi enimmän saada? Hän ajatteli Miss
Nebbinsiä, joka oli lakimies Andrewsin sihteeri; hän luonnollisesti
tiesi salaisuuksia enemmän kuin kukaan muu; mutta hän oli vanhapiika,
jolla oli silmälasit ja tasakärkiset kengät, eikä hän siis voinut
tulla kysymykseenkään lemmen kohteena. Sitten hän ajatteli Miss
Standishia, joka oli pitkä ja vaaleatukkainen kaunotar ja työskenteli
eräässä vakuutusliikkeessä, mutta kuului sosialistipuolueeseen. Hän
pukeutui hienosti ja Petteri olisi ollut iloinen, jos olisi voinut
näyttää tuollaisen "mollan" McGivneylle ja muille Guffeyn apureille;
mutta vaikka hän olisi kuinkakin koettanut nostattaa oman arvonsa
tuntemista, ei Petteri voinut saada itseänsäkään uskomaan, että siitä
mitään tulisi. Sitten oli Miss Yankovich, oikea ehta-punikki, joka
kuului I.W.W. liittoon, mutta hän oli teräväkatseinen, mustasilmäinen
ja helposti ärtyvä juutalainen, ja Petteri pelkäsi häntä. Sitten hän
aavisti vielä, että hän oli kiintynyt McCormickiin -- vaikkakaan
näistä "vapaarakastelijoista" ei luonnollisesti voinut tietää mitään
varmaan.
Mutta yhdestä tytöstä Petteri oli aivan varma, ja se oli pikku Jenni;
hän ei luullut että Jenni tiesi paljoakaan salaisuuksia, mutta
kaippa hän voi niitä ottaa tietoonsa. Kun hän kerran van saa Jennin
omakseen, niin käyttää hän tyttöä kyselemään toisilta. Ja Petteri
kuvitteli mielessään, millainen Jennin lempi tulee olemaan. Jenni ei
ollut aivan sellainen, jota kutsutaan "hienoksi", mutta hänessä oli
jotakin, joka pani Petterin luulemaan ettei häntä tarvitse hävetä.
Uudet vaatteet vain, niin hän on sievä, ja hänellä oli tosihieno
esiintymistapa -- hän ei ollut ollut lainkaan hämillään, kun rikkaita
naisia tuli autoissaan taloon; ja toiseksi, Jenni tiesi tavattoman
paljon ollakseen tyttö -- vaikkakaan hän ei tiennyt kaikkia asioita
oikein.
Petteri ei tuhlannut aikaa ennenkuin alkoi työhön uudella alallaan.
Seuraavan aamun sanomalehdissä oli tavalliset seikkaperäiset tiedot
Flandereista; tuhansia miehiä ammuttiin melkein jokaisena päivän
tuntina, miljonia miehiä kietoutuneena verileikkiin, jota oli jo
kestänyt viikkoja, voipa kestää kuukausiakin. Ja tunteellinen pikku
Jenni istui vesissä silmin ja kertoi näitä Petterille, kun tämä söi
kaurapuuroa ja laihaa maitoa. Petterikin puheli siitä -- kuinka paha
se oli, ja kuinka heidän, pikku Jennin ja hänen, on se lopetettava.
Hän oli nyt samaa mieltä Jennin kanssa; hän oli sosialisti ja kutsui
Jenniä "toveriksi" kertoen että tyttö oli hänet käännyttänyt. Tytön
silmät loistivat ilosta, ikäänkuin hän todella olisi tehnyt jotakin
lopettaakseen sodan.
He istuivat sohvalla lukiessaan lehteä, ja he olivat yksin talossa.
Petteri katsahti äkkiä ylös lehdestään ja hirveän hämillään sanoi:
"Mutta toveri Jenni --"
"Mitä?" sanoi tämä katsoen Petteriin rehellisillä harmailla
silmillään. Petteriä ujostutti ja pelotti pikkusen, tällainen
salapoliisin työ oli uutta.
"Toveri Jenni", sanoi hän. "En tiedä, kuinka sanoisin, mutta pelkään
että olen rakastumaisillani."
Jenni veti kätensä pois ja Petteri kuuli hänen vetävän äkkiä
henkeään. "Oh, Mr. Gudge!" hän huudahti.
"Tuota --" änkytti Petteri. "Toivon ettette suutu."
"Elkäämme tehkö niin!" huudahti tyttö.
"Miksi ei, toveri Jenni?" Ja Petteri lisäsi: "En tiedä voinko sille
mitään."
"Onhan meillä ollut niin hyvä olla, Mr. Gudge! Luulin että tulemme
työskentelemään aatteen hyväksi."
"Mutta eihän se estä --"
"Mutta se tekee; se tekee ihmiset niin onnettomiksi!"
"Siis --", Petterin ääni vapisi, "siis ette välitä minusta vähääkään,
toveri Jenni?"