Guffeyn kanssa oli sovittu että viikon kuluttua tulee Petterin tavata
salaa erästä päämiehensä miehistä. Niinpä kertoikin Petteri sisarille
että hän oli väsynyt olemaan vankina talossa ja että hänen täytyy
saada raitista ilmaa.
"Eihän toki, Mr. Gudge" sanoi Sadie, "ette saa asettua sellaiseen
vaaraan." Ja hänen kalpeat kasvonsa tulivat vieläkin kalpeammiksi.
"Ettekö tiedä, että tätä taloa vahditaan? Ne vain toivovat saavansa
teidät kiinni ulkona. Ja se olisi teidän loppunne."
"En sentään liene noin tärkeä henkilö", sanoi Petteri, mutta Sadie
oli ehdottomasti toista mieltä, ja Petteri oli mielissään kun häntä
sanottiin tärkeäksi tekijäksi.
"Oh!" huudahti tyttö. "Ettekö tiedä, kuinka paljon teidän
todistuksestanne riippuu Gooberin puolustus? Tätä juttua seuraa
tarkasti miljonia ihmisiä ympäri maapallon. Tässä jutussa koetetaan,
Mr. Gudge -- voidaanko työväenluokan johtajia murhata ilman
taistelua? Ei, meidän täytyy näyttää että on olemassa suuri liike,
koko maailman käsittävä työläisten nousu, taistelu palkkatyöläisten
vapauttamiseksi --"
Petteri ei jaksanut kuunnella enempää tuollaista. "Hyvä", sanoi
hän äkkiä keskeyttäen Sadien agitatsionipuheen. "Luultavasti on
velvollisuuteni pysyä täällä, vaikka kuolisin keuhkotautiin raittiin
ilman puutteessa." Hän näytteli marttyyriä; eikähän se ollut vaikeaa,
sillä olihan hän marttyyri, ja näyttikin marttyyriltä toispuolisine
vartaloineen ja kuluneine vaatteineen. Sekä Sadie että Jenni
katselivat häntä ihaillen ja päästivät helpotuksen huokauksen.
Mutta myöhemmin pisti Petterin päähän keino. Hän sanoi Sadielle että
hän voisi mennä vasta pimeällä ja kulkea takaovesta, joten kukaan
ei häntä näkisi; hän ei menisi ihmisvilinään eikä kirkasvaloisille
kaduille, joten ei olisi mitään vaaraa sitä, että hänet
tunnettaisiin. Oli muuan mies, jota hänen on välttämättä tavattava ja
joka oli hänelle velkaa rahaa; hän asui kaupungin toisessa laidassa
-- siksi hän ei halunnut Jennin seuraavan häntä.
Ja niin kiipesi Petteri sinä iltana taka-aidan yli naapurin
kanapihaan ja siitä toiselle kadulle. Oli koko hauskaa kierrellä
ja kaarrella väkijoukossa puistaakseen jäliltään jokaisen, joka
yritti seurata -- hän ei halunnut jätillään ketään "punikkia", joka
sattumalta olisi tullut epäluuloiseksi "toveria" kohtaan. Määräpaikka
oli loistoton majatalo, jonka nimi oli "American House" ja jossa
Petteri nostettiin hissillä neljänteen kerrokseen, hän ei puhutellut
ketään ja noputti kolmesti oveen, jossa oli numero 427. Ovi avautui,
Petteri luiskahti sisälle, ja siellä hän tapasi Jerry McGivneyn,
jonka naama muistutti rottaa.
"No, mitä olet saanut tietoosi?" kysyi McGivney; ja Petteri
istuutui kertomaan. Innosta tutisevin käsin aukoi hän neuleita
takinliepeissään ja veti esille muistiinpanonsa niistä ihmisistä,
jotka olivat tulleet häntä tapaamaan.
McGivney katsoi ne läpi nopeasti. "Jesus!" hän huudahti. "Mitäs
hyvää näistä on?"
"No, ne ovat niitä punikkeja!" selitti Petteri.
"Tiedän sen", sanoi toinen, "mutta entäs sitten? Voimme mennä
kuuntelemaan heidän puheitaan joka ilta. Meillä on heidän
järjestöjensä jäsenluettelot. Mutta entäs Goober-juttu?"
"Tuota", sanoi Petteri, "ne agiteeraavat siitä kaiken aikaa. Ne ovat
julkaisseet kirjotuksia minusta."
"Kyllä me sen tiedämme", sanoi McGivney. "Ja pirun hyvän jutun heille
kerroitkin; varmaankin oli sinusta hauska kuulla itsesi puhuvan.
Mutta mitä hyvää siitä meille on?"
"Mutta mitä te sitte haluatte tietää?" huudahti Petteri harmistuneena.
"Me haluamme tietää niiden salaiset suunnitelmat", sanoi toinen. "Me
haluamme tietää, mitä ne tekevät ulottuakseen meidän todistajiimme;
me haluamme tietää, kuka meiltä vie tietoja niille ja kuka on se
vakooja, joka on vankilassa. Etkö tiedä?"
"E-en", sanoi Petteri. "Ei kukaan sanonut siitä mitään."
"Hyvä jumala!" sanoi salapoliisi. "Luuletko sinä että ne tuovat
asioita sinulle hopeatarjottimella?" Hän alkoi uudelleen selailemaan
Petterin muistiinpanoja ja lopuksi heitti ne tyytymättömänä
vuoteelle. Hän alkoi urkkia Petteriä, ja Petterin harmi muuttui
epätoivoksi. Hän ei tiennyt ainoatakaan asiaa, jota McGivney olisi
vaatinut. Hänen koko viikon kestänyt "salapoliisina" olo oli mennyt
hukkaan!
Salapoliisi ei valinnut sanojaan. "On aivan selvää, että olet pöhlö",
hän sanoi. "Mutta olitpa mikä tahansa, niin meidän on tehtävä
parhaamme. Nyt kiinnitä huomiosi ja keskitä ajatuksesi tähän: me
tiedämme ketä nämä punikit ovat ja tiedämme mitä he opettavat; emmekä
voi heittää heitä tyrmään sen takia. Me haluamme että saat tietoosi
heidän vakoojansa nimen, ja kutka tulevat olemaan heidän todistajansa
Goober-jutussa, ja mitä nämä tulevat todistamaan."
"Mutta miten voin minä saada tietooni tuollaisia asioita?" huudahti
Petteri.
"Sinun on käytettävä järkeäsi", sanoi McGivney. "Mutta annan sinulle
neuvon: hanki itsellesi morsian."
"Morsian!" toisti Petteri ihmeissään.
"Niinpä tietenkin", sanoi toinen. "Niin aina menettelemme.
Guffey sanoo, että on vain kolme tilaa, jossa ihmiset kertovat
salaisuutensa: ensimäinen on, kun he ovat päissään, toinen, kun ovat
rakastuneet --"
Sitten McGivney keskeytyi. Petteri, joka halusi täydentää
kasvatustaan, kysyi: "Ja kolmas?"
"On silloin, kun he ovat sekä rakastuneet että päissään", oli
vastaus. Ja Petteri oli vaiti, ihailun tyrmistyttämänä. Tämä
salapoliisi-juttu näkyikin muuttuvan yhä monimutkaisemmaksi ja
mielenkiintoisemmaksi kuta enemmän siihen tutustui.
"Etkö ole nähnyt tuossa joukossa tyttöä, josta pidät?" uteli toinen.
"Tuota -- ehkä --" sanoi Petteri ujona.
"Sen luulisi olevan helppoa", jatkoi salapoliisi. "Tiedäthän että
punikit ovat kaikki vapaarakastajia."
"Vapaarakastajia!" huudahti Petteri. "Mitä tarkotatte?"
"Etkös tiennyt sitä?" nauroi toinen.
Petteri tuijotti häneen. Kaikki naiset, jotka Petteri oli tuntenut
tai joista hän oli kuullut, olivat ottaneet rahaa lemmestään. He joko
ottivat rahaa suorastaan, tai he ottivat sitä auto-ajelujen, kukkien,
makeisten ja huvittelujen muodossa. Oliko sitten mahdollista, että
oli naisia, joille raha ei kelvannut kummassakaan muodossa, vaan
joiden rakkaus oli tykkänään vapaata?
Salapoliisi vakuutti hänelle, että niin oli. "Ne kerskuvat siitä",
sanoi hän. "Ne luulevat sen olevan oikein." Ja Petterin mielestä tämä
oli kaikkein pöyristyttävin juttu, mitä hän vielä punikeista oli
kuullut.
Niin, niin, kyllä, mutta kun hän asiaa tarkemmin mietti, oli sillä
kyllä hyvätkin puolensa; olihan se kovin mukavaa miehelle -- säästyi
rahaa. Jos naiset halusivat olla noin tyhmiä -- ja Petteri havaitsi
ajattelevansa pikku Jenni Toddia. Ky-yllä Jenni voi olla noin tyhmä,
sen voi helposti käsittää.
Hän auliisti jakoi kaikki mitä hänellä oli; ja olisihan luonnollista,
että hän oli "vapaarakastaja."
Petterin valtasi, jätettyään McGivneyn, uusi ja ihmeellinen
suunnitelma. Nyt hän ei olisi luopunut toimestaan millään hinnalla.
Oli se sentään eri hauskaa tämä salapoliisina olo!
Oli jo myöhä ennen kuin Petteri ehti kotiin, mutta molemmat tytöt
olivat ylhäällä odottaen häntä, ja selvästi näkyi helpotus, jota
he tunsivat, hänen palatessaan ehjin nahoin. Hän huomasi, että
Jennin kasvoissa näkyi syvempi osanotto kuin hänen sisarensa, ja
tämä seikka herätti äkkiä uuden tunteen Petterissä. Jennin hengitys
kävi kiivaammaksi, kun hän astui huoneeseen; ja tämä vaikutti samaa
Petterinkin hengitykseen. Hän lämpeni äkkiä Jenniä kohtaan, hänelle
tuli puhtaasti epäitsekäs halu lohduttaa ja rauhottaa häntä; mutta
vaistomainen, ennen tuntematon, käsitys sukupuolipelistä ehkäisi
tämän, ja hän sen sijaan kääntyi vanhemman sisaren puoleen ja
vakuutti tälle ettei kukaan ollut häntä seurannut. Hän kertoi kadulla
sepittämänsä laajan jutun, miten hän oli kymmenen päivää hakannut
eräälle miehelle puita -- kovaa työtä -- ja sitten mies oli koettanut
väistää maksua. Petteri oli tavannut hänet kotonaan tänä iltana
ja oli onnistunut saamaan häneltä viisi dollaria ja lupiin jonkun
dollarin viikossa, kunnes summa on maksettu. Tämä viimeinen siksi,
että voisi vastakin mennä tapaamaan McGivneytä.