Niitä tuli yksitellen ja joukoissa; vanhoja naisia ja nuoria naisia,
vanhoja miehiä ja nuoria miehiä, fanatiikkoja ja haaveilijoita,
agitaattoreita, jotka tuskin voivat avata suutaan sanomatta jotakin
pistävää, korventavaa, joka toi esille heidän sisimmässään kytevän
hehkun. Petteriä pelotti yhä enemmän ja enemmän, kun hän huomasi,
että hän todellakin oli keskellä kaikkein vaarallisimpia "punikkeja"
koko American Cityssä. Nämä olivat niitä, joita tavalliset
lainkuuliaiset ihmiset kammosivat, ja joista oli poliisilaitokselle
enemmän vaivaa kuin kaikista rosvoista ja ryöväreistä yhteensä. Nyt
Petteri havaitsi syyn siihen -- ei hän olisi voinut aavistaakkaan,
että koko maailmassa voi olla noin ankaraa ja vihan vaivaamaa
väkeä. Sellaiset voivat tehdä vaikka mitä! Istuessaan vilkuili hän
silmillään yhdestä toiseen. Kukahan noista on ollut avustamassa
pommin räjäyttämistä? Ja mahtanevatkohan kerskua siitä hänelle tänä
iltana?
Petteri vähän vartoi sitä; mutta ei ollut varma. Nämä olivat
niin kummallisia rikoksellisia! Ne kutsuivat häntä "toveriksi",
ja puhuttelivat häntä samalla ystävyydellä, joka oli häntä
hämmästyttänyt, kun pikku Jenni häntä puhutteli. Olikohan se
teeskenneltyä, jotta he voittaisivat hänen luottamuksensa, vai
luulivatko nämä ihmiset todellakin rakastavansa häntä -- Petteri
Gudgea, joka oli vieras ja salainen vihollinen? Petteri oli nähnyt
vaivaa ja ollut huolellinen pettääkseen heidät, mutta he olivat
niin helpot pettää, että hänen vaivannäkönsä oli mennyt hukkaan.
Hän halveksi heitä tämän vuoksi, ja kuunnellessaan heitä, hän tuon
tuostakin toisti itsekseen: "Pöhlö-parat!"
He olivat tulleet kuulemaan hänen kertomustaan, ja he kyselivät
häneltä, ja hänen täytyi kertoa joka pikkuseikkakin moneen kertaan.
Petteriä oli luonnollisesti neuvottu hyvin ja huolellisesti;
hän ei saanut puhua sanaakaan tunnustuksesta, jonka hän oli
allekirjoittanut; se olisi antanut näille lain ja järjestyksen
vihollisille liian hyvän aseen. Häntä oli neuvottu kertomaan
niin lyhyesti kuin mahdollista miten hän oli sattunut olemaan
lähellä räjähdyspaikkaa ja miten poliisit olivat koettaneet saada
hänet myöntämään, että hän tietää jotakin tästä jutusta. Petteri
kertoi neuvojen mukaan, mutta hän ei ollut valmistautunut siihen
perinpohjaiseen kyselyyn, jonka lakimies Andrews merimiesten
johtajan, Durantin, avustuksella toimitti. He halusivat tietää kaikki
mitä hänelle oli tehty, kuka oli tehnyt, ja miten ja milloin ja missä
sekä miksi. Petterillä oli jonkunverran näyttelijälahjoja ja hän
oli mielellään huomion ja ihailun esineenä, vaikka sitä eivät olisi
osottaneetkaan muut kuin joukko rikoksellisia "punikkeja." Ja niin
hän kertoi seikkaperäisesti ja laajasti, miten Guffey väänteli hänen
sormiaan ja kalvostaan ja heitti hänet rotkoon; ja muisto tuosta
kaikesta oli hänellä vielä niin tuoreena, että hänen realistinen
kuvauksensa olisi saanut veriinsä kylmemmänkin joukon.
Ja pian alkoivatkin kaikki naiset nyyhkyttää ja raivota. Pikkunen
Ada Ruth sai vaikutelman ja rupesi lausumaan runoa -- vai lieneekö
sommitellut sen siinä hänen silmäinsä edessä? Hän oli kuin
suuttumuksen lumoomana. Runossa puhuttiin jotakin työläisten noususta
-- väkijoukon huuto:
"Ei kärsitä enää raakaa vihamiestä --
Pois selästämme, tai kannatte helvetin iestä!"
Petteri kuunteli ja ajatteli: "Pöhlö-parka!" Ja sitten se
kveekari-poika, Donald Gordon, otti puhujan paikan, heristi pitkiä
mustia hiuksiaan ja alkoi puhua. Petteri kuunteli ja ajatteli taas:
"Pöhlö-parka!" Sitten eräs toinen mies, joka oli työväenlehden
toimittaja, sanoi kirjoittavansa artikkelin; hän tunsi Guffeyn ja
aikoi julkaista hänen valokuvansa allekirjoituksella "Inkvisiittori."
Hän pyysi Petterin valokuvaa, ja Petteri suostui otattamaan
kuvan, joka myöskin julaistaan ja siihen pannaan allekirjoitus:
"Inkvisiittorin uhri." Petterillä ei ollut aavistustakaan, mitä tuo
pitkä sana merkitsi, mutta hän ajatteli: "Pöhlö-parka!" Kaikki nuo
olivat "pöhlöjä" -- ottivat toisten ihmisten vastukset noin vakavasti!
Mutta Petteriä pelottikin vähäsen; ei ollutkaan täydellisesti hauskaa
olla sankari tällä elävällä ja säikyttelevällä tavalla -- hänen
nimensä ja maineensa levitetään ympäri maata, jotta järjestynyt
työväestö saisi tietää, miten American Cityn raitiotrusti menettelee
saattaakseen tunnetun työväenjohtajan hirteen! Tämä asia näytti
yhtämittaa kasvavan pelottavasti Petterin silmissä. Petteri,
muurahainen, tunsi maan tärisevän jalkainsa alla, ja hänelle leimahti
kuva niistä vuorenkorkuisista jättiläisistä, jotka taistelussaan
uhkasivat tallata hänet. Petteri ihmetteli, oliko Guffey aavistanut,
millaisen hälinän hänen kertomuksensa herättää, ja kuinka hyvän
aseen hän oli antanut vastustajainsa käsiin? Mitä luuli Guffey
hyötyvänsä Petteristä sellaista, joka vastaisi tätä vauriota hänen
omalle asialleen? Ja Petteri, kuunnellessaan myrskyisiä puheita,
ihmisiä täynnä olevassa pienessä huoneessa, ajatteli yhä uudelleen
ja uudelleen pakoa. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään, joka olisi
muistuttanut näiden ihmisten raivoa, niitä kauheita asioita,
joita he sanoivat, he eivät tuominneet ainoastaan American Cityn
poliisilaitosta, vaan myöskin oikeuslaitokset, sanomalehdet,
kirkot, yliopistot ja kaikki mikä oli pyhää ja kunnioitettavaa
lainkuuliaisten ihmisten mielestä -- niinkuin esimerkiksi Petteri
Gudgen.
Petterin pelko alkoi näkyä. Mutta miksi ei hän saisi pelätä! Lakimies
Andrews lupasi viedä hänet piiloon, jotta vastustajat eivät voisi
laittaa häntä päiviltä. Petteri tulee olemaan erinomainen todistaja
Gooberin puolustajille, ja he tulevat pitämään hänestä hyvän huolen.
Mutta Petteri sai rohkeutensa takasin ja rupesi taas näyttelemään
jaloa osaansa. Ei, häntä ei tarvitse suojella enempää kuin heitä
muitakaan, eikä hän hyvinkään pahasti pelännyt.
Sadie Todd, pikakirjuri, palkitsi hänen sankaruutensa. Tytöillä oli
pienessä kodissaan tilaa, ja jos Petteri haluaisi asua heidän luonaan
jonkun aikaa, niin koettaisivat he tehdä hänelle olon mukavaksi. Ja
halusihan Petteri. Myöhään illalla menivät vieraat. "Punikkien" eri
ryhmät menivät omille teilleen nyrkit puristettuina ja kasvoilla
ilme, josta näki, että he tulevat tekemään Petterin jutusta
välineen, jolla kiihotetaan tyytymätön työväestö uusiin hurjiin
mielenilmauksiin. Miehet puristivat Petterin kättä ystävällisesti,
naiset katsoivat häneen sielukkailla silmillään ja lausuivat julki
ihailunsa hänen sankaruudestaan, toivonsa -- niin, varmuutensa --
siitä, että hän tulee pysymään totuuden puolella loppuun saakka ja
tutkittuaan heidän aatteitaan yhtyy "liikkeeseen." Petteri kuunteli
ja katseli, ja yhtämittaa sanoi itsekseen: "Pöhlöparat!"