Petteri odotti pimeään saakka, antaakseen asialle seikkailun
värityksen; hän myöskin imarteli itsetietoisuuttaan, katsellen
varovaisesti ympärilleen, kulkiessaan pitkin katua.
Ei hän olettanut, että kukaan häntä seuraisi, vaan Petteri halusi
olla salapoliisimainen.
Mutta sen lisäksi hän oli hiukan peloissaan. Hän oli puhunut totta,
sanoessaan Guffeylle, ettei hän tiennyt mitä punikit olivat; mutta
sen jälkeen hän oli ottanut selvää, ja nyt hän tiesi. "Punikki" oli
sellainen, joka oli myötätuntoinen työväenunioille ja lakoille; joka
halusi murhata rikkaat ja jakaa heidän omaisuutensa, ja luulivat
että nopein keino tähän jakamiseen oli dynamiitin käyttö. Kaikki
"punikit" tekivät pommeja ja heillä oli salattuja aseita ja ehkä
salaisia myrkkyjäkin -- kuka tiesi? Ja nyt Petteri oli menossa
heidän joukkoonsa, tulemaan yhdeksi heistä! Se oli melkein liiaksi
mieltäjännittävää miehelle, joka ennen kaikkea halusi mukavuutta.
Mieleen juolahti: "Karkaa, lähde pois kaupungista ja heitä koko
juttu!" Mutta sitten hän ajatteli niitä palkkioita ja sitä kunniaa,
mitä Guffey oli hänelle luvannut. Ja sitten hän oli vielä vähäsen
uteliaskin; voisihan hän karata tuonnempana, mutta ensin halusi hän
olla vähän enemmän aikaa "etsivänä."
Hänelle annettu osote johti pieneen yksikerroksiseen taloon
köyhäinosassa kaupunkia, ja hän soitti ovikelloa. Oven avasi tyttö,
ja heti Petteri huomasi, että se oli sama tyttö, joka oli häntä
puhutellut. Ennenkuin Petteri ehti sanoa mitään, huudahti tyttö
innoissaan: "Mr. Gudge! Voi, kun olen iloinen että tulitte!" lisäten:
"Toveri!" -- aivan kuin Petteri olisi ollut vanha ystävä. Ja sitten:
"Mutta _olettehan_ te toveri?"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Petteri.
"Ette siis ole sosialisti? No, sitten teemme teistä sosialistin." Hän
kuletti Petterin sisälle, asetti hänelle tuolin ja sanoi: "Tiedän
mitä ne ovat tehneet teille; ja te kestitte lujana kaiken! Te olitte
ihmeteltävä, ihailtava!"
Petteri ei tiennyt mitä sanoa. Tämän tytön äänessä oli ystävällinen
ja ihaileva sävy; eikä Petterillä ollut kolkon elämänsä varrella
ollut kokemuksia sellaisista tunteista. Petteri oli katsellut
rakastelijoita pyydystelevien tyttöjen ryöppyävää kiimaa; mutta tämän
tytön olemus ei ollut sellaista. Hänen äänensä, vaikkakin pehmeä, oli
hiukkasen liian vakava ollakseen nuoren tytön; hänen syvät, kaihoovat
harmaat silmänsä katselivat Petteriä kuin hellän äidin, jonka lapsi
on juuri pelastunut vaarasta.
Hän huusi: "Sadie, täällä on Mr. Gudge." Ja huoneeseen astui
toinen tyttö, vanhempi ja pitempi, mutta laiha ja kalpea kuin
sisarensakin. Jenni ja Sadie Todd olivat heidän nimensä; vanhempi oli
pikakirjottaja ja ansaitsi perheen toimeentulon. Tytöt olivat kovin
huolissaan hänestä. He alkoivat kysellä hänen kokemuksiaan, mutta hän
ei ollut ehtinyt kuin alkaa, niin vanhempi meni puhelimen ääreen.
Oli useita ihmisiä, joille täytyi ilmoittaa heti kun Petteri oli
tullut. Hän oli jonkun aikaa puhelimen ääressä, ja ne ihmiset, joille
hän puhui soittivat kai toisille, koska parin tunnin kuluessa väkeä
virtasi huoneeseen yhtämittaa, ja Petterin täytyi kertoa seikkailunsa
useita kertoja.
Ensimäiseksi tuli jättiläiskasvuinen mies, jolla oli yhteenpuristetut
huulet ja niin voimakas ääni, että Petteriä pelotti. Häntä ei
hämmästyttänyt lainkaan, kun kuuli, että tämä mies oli kaupungin
yhden radikalisimmista unioista, merimiesten union, johtomies.
Niin, hän varmasti oli "punikki", hän mainiosti sopi yhteen
Petterin mielikuvien kanssa -- juro, vaarallinen mies, jonka voi
kuvitella tarttuvan Simsonin tavoin yhteiskunnan pilareihin ja
vetävän ne mukanaan kumoon. "Ne ovat saaneet sinut pelkonsa alle,
poikani", sanoi hän huomatessaan Petterin arkailevan vastata
hänen kyselyihinsä. "No, olen pelännyt heitä neljäkymmentä viisi
vuotta, mutta enpä ole antanut heille vihiäkään vielä." Ja sitten
lohduttaakseen Petteriä ja vahvistaakseen hänen hermojaan hän kertoi
miten häntä, karattuaan laivasta, oli verikoirin etsitty Floridan
aarnioista, saatu kiinni, sidottu puuhun ja piesty taidottomaksi.
Sitten tuli David Andrews, jonka Petteri oli kuullut olevan yhtenä
lakimiehenä Goober-jutussa, kookas huomiota herättävä mies, jolla
olivat terävät, valppaat piirteet. Mitäs sellainen mies teki näiden
hylkyjen joukossa? Petteri päätteli, että varmaankin hän on "viisas",
sellainen joka "tekee rahaa" kiihottamalla tyytymättömyyttä. Sitten
tuli nuori tyttö, tuntehikas ja hento, lievästi raajarikko. Kun tämä
kulki huoneen poikki puristaakseen häntä kädestä, juoksivat kyyneleet
pitkin hänen kasvojaan, ja Petteri oli hämillään, arvellen hänen
äskettäin kadottaneen jonkun läheisen sukulaisen, eikä tiennyt mitä
sanoa. Tytön ensimäisistä sanoista hän kuitenkin hämmästyksekseen
käsitti, että kyyneleet johtuivat vain siitä, mitä hän oli kuullut
Petterin saaneen kokea.
Ada Ruth oli runoilija, ja se oli aivan uutta Petterille; pitkän
aprikoimisen perästä hän luokitteli tytön herkkäuskoisuutensa
uhriksi -- pieni, tunteellinen tyttöparka, jolla ei ollut
aavistustakaan pahuudesta, joka häntä ympäröitsi. Hänen mukanaan tuli
kveekari-poika, jolla oli kalpeat itsensäkieltäjän kasvot ja mustat
suortuvat, jotka hänen oli puistettava kasvoiltaan tämän tästä;
hänellä oli liehuva kaulanauha ja musta huopahattu, ja vielä muitakin
löyhäpäisyyden merkkejä, ja hänen puheistaan pääsi Petteri siihen
käsitykseen, että hän oli valmis räjäyttämään ilmaan kaikki maailman
hallitukset rauhanaatteen takia. Samanlainen oli McCormick, I.W.W.
liiton johtomies, joka vastikään oli ollut kuusikymmentä päivää
linnassa, hiljainen nuori irlantilainen, jolla oli tiukat huulet ja
mustat rauhattomat silmät, ja hän pelotti Petteriä, sillä hän katsoi
häneen herkeämättä ja tuskin puhui sanaakaan.