Taaskaan ei Petteri tiennyt, kuinka kauvan hän värisi mustassa
komerossa. Sen hän tiesi, että hänelle tuotiin vettä ja leipää kolme
kertaa ennen kuin Guffey tuli jälleen ja komensi ulos. Nyt istui
Petteri tuolilla läjässä, väännellen käsiään, kun raitiotietrustin
salapoliisi selosti hänelle uutta ohjelmaa. Petteristä ei enää
ollut todistajaksi. Salaliittoutuneet työläiset olivat koonneet
suuren puolustusrahaston, heillä olivat koko kaupungin ja koko
maan kaikki uniot takanaan. Niillä oli vakoojia, jotka koettivat
ottaa selvää syyttäjien jokaisesta toimesta ja todisteista, joita
syytettyjä vastaan koottiin. Guffey ei sanonut, että hän olisi
potkinut Petterin ulos vankilasta, jollei olisi pelännyt, että hän
menee Gooberin roikan puolelle ja kertoo mitä tietää; mutta Petteri
arvasi tämän kuunnellessaan Guffeyn selityksiä, ja huomasi ilokseen,
että vihdoinkin hän oli saanut oikean otteen hyvinvoinnin tikkaista.
Sormen ja kalvosen rusikoiminen ei ollutkaan tapahtunut aivan turhan
takia!
"Katso", sanoi Guffey, "asia on näin: Todistajaksi sinusta ei ole,
mutta vakooja sinusta tulee. Ne tietävät, että olet kielitellyt
ja että olen pitänyt sinua rotkossa. Ja nyt minä teen sinusta
marttyyrin. Käsitätkö?"
Petteri nyökkäsi; kyllä hän käsitti. Hänen erikoisominaisuutensa oli
käsittää tällaiset.
"Sinä olet rehellinen todistaja, ymmärrätkö? Minä olen koettanut
saada sinun valehtelemaan, mutta sinä et ole suostunut; ja nyt sinä
menet Gooberin roikan puolelle, ja he ovat mielissään. Ota selvä
kaikesta, ja tuon tuostakin laitan niin, että kohtaat jonkun, jota
myöten voit lähettää tietoja minulle. Käsitätkö?"
"Käsitän", sanoi Petteri mielissään. Sanoin ei voi kuvata hänen
tuntemaansa helpotusta Hänellähän nyt oli oikea toimi! Hänestä tulee
salapoliisi -- aivan kuin Guffey!
"Nyt", sanoi Guffey, "ensimäiseksi haluan tietää, kuka kantaa kieliä
tästä vankilasta; emme voi tehdä mitään heidän tietämättään. Minulla
on todistajia, joita haluaisin pitää salassa, mutta en uskalla pitää
heitä täällä. Haluan tietää, kuka on petturi. Haluan tietää paljonkin
seikkoja, joista sanon sinulle tuonnempana. Haluan että laitat itsesi
näiden punikkien läheiseksi, otat selvää heidän aatteistaan, jotta
voit puhua samoin kuin hekin."
"Kyllä", sanoi Petteri. Häntä vähän nauratti. Häntähän jo pidettiin
"punikkina" -- yhtenä pääpukareista! Mutta Guffey oli jo luopunut
tuosta pelistä -- tai ehkä oli unohtanut sen jo!
Oli oikeastaan helppo toimi tämä, mikä Petterillä nyt oli. Hänen ei
tarvinnut esiintyä minään muuna kuin mitä oli. Hän kutsuu itseään
olosuhteiden uhriksi ja tulee olemaan vilpittömästi vihanen niille,
jotka ovat koettaneet käyttää häntä salaliitossa Jim Gooberia
vastaan. Loppu seuraisi itsestään. Hän saavuttaa työläisten
luottamuksen -- ja Guffey neuvoo häntä, miten menetellä.
"Asetamme sinut koppiin tässä vankilassa", sanoi pääsalapoliisi, "ja
olemme panevinamme sinut 'kolmannen asteen' läpi. Muista kirkua ja
pitää elämää ja huutaa ettet kerro mitään, niin me lopulta herkeämme
ja potkimme sinut ulos. Ja sitten vain odota. He etsivät sinut
käsiinsä, jollen ole kovin huono arvaamaan."
Näin tämä ilveily suunniteltiin ja näyteltiin. Guffey tarttui
Petteriä kaulukseen ja kuletti hänet vankilan pääosaan, jossa lukitsi
hänet erääseen avonaiseen koppiin joita oli useita rivissä. Hän otti
Petteriä kalvosesta ja oli vääntelevinään sitä, ja Petteri pani
vastalauseita. Hänen ei tarvinnut käyttää mielikuvitustaan, hän tiesi
miltä se tuntui, ja hän nyyhki ja kiljui ja vannoi, että hän on
puhunut totta, että hän ei tiennyt enempää kuin oli kertonut, eikä
voinut kertoa enempää vaikka mikä olisi. Guffey jätti hänet sinne
seuraavan päivän iltapäivään, tuli sitten taas, otti häntä niskasta,
kuletti vankilan rappusille ja antoi hänelle eropotkun.
Petteri oli vapaa! Mikä ihmeellinen tunne -- vapaus! Jumala! Ei
mitään voinut olla sen veroista! Hän olisi mielellään huutanut ja
melunnut ilosta. Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan hoiperteli
pitkin katua ja solui istumaan kiviseinän ulkoumalle, nyyhkien, pää
käsien varassa, odottaen, mitä tapahtuisi. Ja tietysti tapahtui. Ehkä
tunti oli kulunut, kun joku kosketti häntä keveästi olalle. "Toveri",
sanoi pehmeä ääni, ja kun Petteri katsoi sormiensa lomitse, näki hän
hameen. Paperilappu painettiin hänen käteensä ja tytön pehmeä ääni
sanoi: "Tulkaa tämän osotteen mukaan." Tyttö poistui, ja Petterin
sydän löi rajusti. Vihdoinkin oli hän salapoliisi!