Säämingin ensimmäiset heränneet.
Eräänä kesäisenä sunnuntaipäivänä kuului v. 1831 _Säämingin_ kirkon
läheisyydestä, kun kirkkoväki jumalanpalveluksen päätyttyä alkoi
hajaantua, kaunista, vaan kammottavan suruvoittoista veisua. Asiasta
sen enempää välittämättä arvelivat toiset: "Se on lukkari Pesonen,
joka on tullut hulluksi", vaan toiset lähtivät sitä paikkaa kohti,
mistä ääni kuului. Kaikki tunsivat veisaajan, sillä hän oli kauniilla
äänellään jo muutamia vuosia ohjannut veisua seurakunnan kirkossa ja
siitä syystä saanut nimen "lukkari". Tällä kertaa oli hän yksinänsä
pitänyt jumalanpalvelusta eräällä kalliolla Katihta-lahden rannalla,
lähellä sitä paikkaa, missä Sääminkiläisten kirkkomajat olivat.
Siellä hän edelleenkin istui, surun ja tuskan särkemällä äänellä
veisaten:
"Jesus ristin päällä riippui,
veri hänest' ulos tiukkui".
Hänen silmistään välkkyi outo loiste, milloin ujostelevan arkana,
milloin intohimoisen tulisena, ja koko hänen olentonsa ilmaisi mitä
suurinta levottomuutta.
Se nuori mies, jonka kummallista veisua Säämingin kirkkoväki tuona
näille seuduille muistorikkaana sunnuntaina kokoontui kuuntelemaan,
oli Warparannan kylän Mattila-nimisen talon poika _Olli Juhonpoika
Pesonen_.
Eräänä päivänä edellisellä viikolla oli hän samanikäisen ystävänsä
_Olli Mikonpoika Pesosen_ kanssa ollut metsähalmetta kyntämässä ja
äkillisen tuskan valtaamana hänelle lausunut: "Kuule, me olemme
auttamattomassa tilassa, jos näin jatkamme. Olemme kuin kiikkumassa
langan päässä ijankaikkisuuden kuilun yli". Nuorukaiset olivat aina
eläneet siivoa elämää, säännöllisesti käyneet kirkossa ja muuten
noudattaneet vallitsevan kristillisyyden määräyksiä, vaan eivät
koskaan olleet näitä asioita sen enempää ajatelleet, eivätkä niistä
keskenään eikä muiden kanssa puhuneet. Salaman tavoin oli Herran
totuus heitä äkkiarvaamatta kohdannut, vaatien heitä seisahtumaan
elämän ja kuoleman vakaan totuuden eteen. Olli Mikonpoika ymmärsi
heti ystävänsä tarkoituksen. Hän sai piston sydämmeensä ja,
keskeyttäen työnsä, seisahtui hän miettimään noita ankaroita sanoja.
Ystävä jatkoi: "Lähden heti kotia vanhempiani varoittamaan".
"Älä lähde" rukoili Olli Mikonpoika "luulevat sinua hulluksi ja
tulee väittelyt". Vaan ei huolinut Olli Juhonpoika kiellosta, hän
riisui hevosensa ja kiiruhti kotia. Sinne päästyään, lausui hän
pelosta vapisevana tuskallisen kiivaalla äänellä: "Tässä tilassa
olemme me kadotetut". Vanhemmat hämmästyivät, alkoivat itkeä ja
vaikeroivat: "Hän on tullut hulluksi". He aavistivat kuitenkin,
mitä heidän poikansa kaipasi, ja ehdottivat, että käytäisiin
pappia puhuttelemassa. Olli suostui, toivoen sielunpaimenen
luona saavansa jotakin ravintoa nälkäiselle sielulleen. Vaan ei
toteutunut tämä toivo. Pappi väitti tuon tuskallisen levottomuuden
aiheutuvan ruumiillisesta taudista, neuvoen vanhempia käyttämään
sairasta lääkärillä. Olli pani jyrkästi vastaan, vakuuttaen
olevansa ruumiillisesti aivan terve ja valittaen ainoastaan sitä
raskasta kuormaa, joka painoi hänen sairasta sieluaan. Ollakseen
vanhemmilleen mieliksi, lähti hän kuitenkin heidän kanssaan lääkärin
tykö. Vaan ei ollut siitäkään apua. Lääkäri ei löytänyt mitään
vikaa Ollissa. Kiihtymistään kiihtyi nuorukaisen mieli, antaen
vanhemmille yhä enemmän syytä huoliin. Kyllä oli tännekin kuulunut
huhuja tuommoisesta taudista ja että siihen joutuneita tulisi
hellästi hoitaa ja Jumalan sanalla parantaa, mutta Säämingillä
oli se tuntematon taito, jonka oppimista ei kukaan vielä ollut
ajatellutkaan. "Entäs papit", vaikeroi Olli, "nehän ovat sielun
lääkäreitä, täytyyhän niiden ymmärtää". Hän lähti uudelleen sen papin
tykö, jonka luo vanhempansa ensin olivat hänen vieneet. Vähääkään
arvelematta omisti tuo "sielunlääkäri" itselleen tämän nimen,
vakaasti lausuen: "Sinä hulluttelet, poika parka, älä ota tuommoisia
asioita miettiäksesi". Hän niinikään vakuutti varmaan tietävänsä,
ettei tauti ollut muuta kuin mielenvian oireita. Kadottaen
viimeisenkin malttinsa, lausui Olli kiivaasti: "Nyt minä ymmärrän,
että olettekin sikain paimen, ettekä mikään sielunpaimen" ja poistui
papin huoneesta.
Näitä oli Olli Juhonpoika Pesonen edellisenä päivänä kokenut,
kun kirkkoväki tapasi hänen veisaamassa Katihta-lahden rannalla.
Hän ei ollut täydellä taidollaan, sen jokainen huomasi, mutta
semmoista saarnaa ei kukaan heistä vielä ollut kuullut. Luihin ja
ytimeen tunki mielisairaan veisu, ja levottomalla omallatunnolla
palasi moni kotia tältä kirkkomatkalta. Yksinään jäätyään, joutui
Olli oman kertomuksensa mukaan horrostilaan, jossa hän "otettiin
kolmanteen taivaaseen ja kuuli sanoja, joita ei yksikään kieli lausua
saa". Hakien onnetonta poikaansa, saapuivat vanhemmat paikalle.
He olivat päättäneet vielä yhtä keinoa koettaa. Pitäjässä asui
tunnettu tietäjä, nimeltä Miettinen. Olli vietiin hänen luoksensa.
Miettinen koetti salaa hiipiä sairaan selän taakse, saadakseen hänet
ensin säikähtymään ja sitten noitatempuilla asetetuksi. Vaan Olli
huomasi hänen vehkeensä, kääntyi äkkiä, ojensi nuoren, rivakkaan
kätensä, ja samassa silmänräpäyksessä makasi tietäjä tiedotonna
lattialla. "Onko tuo kirottu mies minun käteni kautta kuollut?"
kysyi Olli hämmästyneenä. Sitä taakkaa ei Herra kuitenkaan hänen
omalletunnolleen laskenut. Miettinen tointui ja tuli entiselleen, jos
kohta noitakeinonsa sillä kertaa jäivätkin käyttämättä.
Tämän jälkeen sai Olli rauhassa elää omituista elämäänsä, sillä
olihan hänen tautinsa "auttamaton". Täydellisesti mielipuoleksi hän
ei joutunut, joka näkyy siitäkin, että hän jonkun ajan kuluttua meni
avioliittoon, mutta aivan terveeksi hän ei milloinkaan tullut. Vaan
niinäkin aikoina, joina hänen järkensä oli eniten pimitetty, oli
mielensä kääntynyt Herran puoleen, ja hänen liikuttava puheensa ja
särkevä veisuunsa oli myöhemminkin, jolloin herätys voimallisena
liikkui näillä tienoin, varoitukseksi ja kehotukseksi monelle.
Samaan aikaan, jolloin Olli Juhonpoika ja Olli Mikonpoika halmemaalla
työskennellessään alkoivat ajatella sielunsa asiaa, heräsi niinikään
äkkiä ja omituisella tavalla torppari _Matti Liukko_. Hänkin oli
kotosin Warparannan kylästä, missä oli syntynyt v. 1806. Eräänä
sunnuntaina, kun hän muiden ehtoollisvierasten kera lähestyi
alttaria, valtasi sanomaton tuska hänen sielunsa, ja voimatta
itseään hillitä huusi hän ääneen: "Herra armahda meitä tässä
synnin korvessa". Ei ollut tämä huuto minkäänlaisen mielenhäiriön
purkausta -- uuden elämän kovat synnytysvaivat sen hänen sydämmestään
pusertivat. Kirkossa syntyi häiriö, kirkonpalvelijat joutuivat
paikalle ja veivät Liukon vankihuoneeseen odottamaan rangaistustaan.
Hän tuomittiin sakkoihin ja julkiseen synnintunnustukseen
kirkossa. Valittamatta tyytyi hän tuomioon, ja syvän vaikutuksen
teki seurakuntaan varsinkin hänen esiintymisensä kirkossa sinä
sunnuntaina, jona kirkkorangaistus oli suoritettava. Sen näköistä
rikoksellista ei oltu ennen nähty kirkon mustalla penkillä. Kun
pappi jumalanpalveluksen päätyttyä oli saapunut paikalle, kysyi hän
tuomitulta: "Tunnustatko että perkeleen yllyttämänä olet Jumalan
seurakuntaa häirinnyt huutamalla kirkossa?" Liukko vastasi: "Minä
tunnustan koko elinaikani perkeleen yllytyksen mukaan eläneeni ja
muistelen sitä katkerasti katuen". Pappi uudisti kysymyksensä,
mutta sai saman vastauksen. Kaikki tiesivät, että Liukko aina oli
elänyt siveellisesti, ja sentähden tekikin hänen itseään tuomitseva
tunnustuksensa niin syvän vaikutuksen. Epäilemättä vaikutti se
senkin, ettei pappikaan häntä sen enemmin ahdistanut, vaikkei vastaus
oikein mahtunutkaan tilaisuudessa noudatettavaan kaavaan. Liukko
sai synninpäästön papilta ja sai sen myöskin siltä Herralta, joka
ainoana tässä tilaisuudessa oli hänen tunnustuksensa käsittänyt.
Hän oli valinnut tämän nuorukaisen erityisen hoitonsa esineeksi,
kasvattaaksensa hänestä jalon opettajan Säämingin heräjävälle
kansalle.
Muutaman vuoden kuluttua ei kukaan näillä seuduin enää kummastellut,
että ihmiset noin äkkiarvaamatta ja ilman tunnettua syytä, kuin Olli
Juhonpoika ja Olli Mikonpoika Pesonen, Matti Liukko y.m. alkoivat
huolehtia sielunsa tilasta, pitäen kaiken muun aivan vähäarvoisena
tämän asian rinnalla. Silloin oli heräjäminen synnin unesta jo niin
tavallista, ettei maailmakaan sitä oudoksunut, miten mahdoton sen
olikin sitä käsittää ja suvaita. Vaan toista oli täälläkin herätyksen
alkuaikoina. Yksinänsä, kenenkään heitä ymmärtämättä, taistelivat
nämä Säämingin ensimmäiset heränneet kovaa taisteluaan "synnin
korvessa", ja sentähden on kertomus heidän heräämisestään kertomusta
suurista kärsimyksistä [Säämingin kirkonkirja; sahanhoitaja G.
Pesosen ja rouva A. Pesosen (Matti Liukon tytär) kertomukset (1896);
Niskasen muistokirja.].