Eräät seurat Kiuruvedellä 1835.
Siihen aikaan, jolloin Ruotsalainen väitteli Mikkeliläisten ja J. Fr.
Berghin kanssa Renqvistin opista, alkoi viimemainitun katsantotapa
voittaa alaa myöskin Iisalmella. Muuan tänne Svartholmasta saapunut
vapautettu vanki oli tämän opin ensimmäinen levittäjä näillä
tienoin. Itse hän tuntuu olleen vähäpätöinen henkilö, koska ei
Niskanen, joka muistokirjassaan siitä kertoo, hänen nimeäänkään
mainitse. Mutta siitä riippumatta levisivät hänen opetuksensa
nopeasti Iisalmen vanhoista ajoista huikentelevaisuuteen taipuvien
heränneitten keskuudessa. Niskasen vaikutuksesta kukistui kuitenkin
täten syntynyt liike vähitellen, vaan levisi sensijaan Kajaaniin,
missä A. J. Malmgren entistä innokkaammin alkoi sitä kannattaa. Jo
nähtiin Kajaanin kaupungin heränneitten "pitävän pitkiä rukouksia
katujen kulmissa ja kirkon vieressä", kun rouva Malmgren, jota tämä
outo meno huolestutti, kirjoitti asiasta L. J. Niskaselle. Kun
tämän ei sopinut lähteä matkalle, lähettivät Iisalmelaiset hänen
serkkunsa, herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa tunnetun _Wilhelm
Niskasen_, Kajaaniin asiaa tutkimaan. Mitään huomattavampaa tulosta
tästä matkasta ei ollut, sillä vaikka Malmgren ensin alkoi vähän
epäillä kantaansa, ei hän siitä kuitenkaan luopunut. Enemmän sai L.
J, Niskanen aikaan, kun hän muutamia kuukausia myöhemmin, kesällä
1835, samassa tarkoituksessa kävi Kajaanissa. Siellä sovittiin,
että Malmgren saapuisi Kiuruvedelle, missä riitakysymys otettaisiin
keskustelun alaiseksi _Pikkaraisen_ talossa syyskuun 27 p:nä
pidettävissä hautajais-seuroissa.
Tähän tilaisuuteen saapui paljon kansaa sekä Savosta että Pohjanmaan
puolelta, viimemainitusta seudusta monta säätyhenkilöäkin. Vierasten
joukossa nähtiin Paavo Ruotsalainen, Wilhelm ja L. J. Niskanen,
N. K. Malmberg, A. Holmström, H. Schwartzberg, A. J. Malmgren
rouvineen y.m. huomatuita henkilöitä. Vapaasti saattoivat aivan
tuntemattomatkin saapua tämmöiseen tilaisuuteen. Kutsua ei odotettu
eikä tarvittu. Kaikki olivat tervetulleita, sillä eihän kenenkään
tarvinnut pelätä muiden kuin ystäväin halajavan pitoihin, joita
heränneet panivat toimeen. Mikäli mahdollista, kestittiin kaikki
vieraat, varsinkin muilta seuduilta tulleet, seuratalossa. Sopu
antoi sijaa, ja vieraanvaraisuus, jonka vertaista ei Suomessa
muissa piireissä ole nähty, kattoi pöydät. Jos joku Pikkaraiseen
saapuneista ennen oli epäillyt heränneitä, täytyi hänen ainakin
nyt myöntää, etteivät tuttavainsa kiittävät todistukset heistä
olleet liioiteltuja. Niin harrasta uskonnollista mielialaa, niin
teeskentelemätöntä, avosydämmistä ystävyyttä ei hän ollut missään
ennen tavannut. Seuroja, jotka alkoivat Mikkelin edellisenä pyhänä,
kesti kolme päivää. Toisten syödessä tahi levolla ollessa, viljelivät
toiset sanaa tahi puhuivat keskenään kiusauksistaan ja taisteluistaan
ja siitä Herrasta, joka heidät oli kutsunut pimeydestä ihmeelliseen
valkeuteensa. Katkeamatta kaikui virrenveisu yölläkin riihistä,
aitoista, ladoista, navetan ja tallin ylisiltä, ikäänkuin olisi se
tahtonut vihkiä joka paikan Jumalan temppeliksi.
Monesta syystä huomattavat ovat nämä seurat. Pikkaraisen talo on
Lapinsalon kylässä, siis silloisen Iisalmen, Pyhäjoen ja Siikajoen
pitäjien rajalla. Kaikilta suunnilta oli tänne ihmisiä saapunut.
Paavo, joka palasi kotia ennen mainitulta Oulun-matkaltaan, toi
tiedon Jumalan työstä, noissa pohjoisissa seuduissa, Malmberg,
Holmström ja Schwartzberg sekä heidän seurassaan tulleet säätyläiset
ja talonpojat kertoivat innostuksella Herran tulen leviämisestä
heidän kotipaikoillaan, ja Kajaanin puolelta saapuneet vieraat
todistivat samaa Oulunjärven etäisistä perukoista. Ja kun sitten
erottiin, levisi kaikkialle tieto siitä, ettei eri seutujen
heränneiden enää tarvinnut taistella kovaa taisteluaan syntiä ja
maailmaa vastaan yksinänsä, vaan että heillä lähellä ja kaukana
oli ystäviä, jotka taistelivat samaa taistelua, pitivät heistä
huolta ja rukoilivat heidän edestänsä. Se luja yhteishenki, joka
on Suomen herännäisyyden huomattavimpia tuntomerkkiä, kokosi tässä
tilaisuudessa paljon voimaa, vaatien heränneitä yhä hartaammin
rukoilemaan:
"Yhdist' meit' myös keskenämme,
Ynnä tykös huutaaksemme".
[Siionin virret N:o 155.]
Ainoastaan yksi seikka häiritsi alussa sopua, vaan sekin korjautui
verraten helposti. Tarkoitamme apteekkari Malmgrenin ja muutamien
hänen tänne saapuneitten hengenheimolaistensa muitten katsantotavasta
eriävää kantaa. Paavon tässä tilaisuudessa pitämät verrattomat
seurapuheet ja hänen palavat polvirukouksensa eivät voineet olla
erimielisiin vaikuttamatta. Kajaanilaiset sulivat yhteen henkeen
muiden kanssa, entistä selvemmin käsittäen Paavon mielipiteet elävän
rukouksen luonteesta ja edellytyksistä. Malmgren kuitenkin antautui
väittelyyn hänen kanssaan, lausuen muun muassa: "Kun elämän Herra
polvillaan rukoili Getsemanessa monta kertaa, eikö meidän tulisi
usein tällä tavoin rukoilla?" Paavo vastasi: "En minä koskaan ole
kieltänyt rukousta; ole polvillasi vaikka kuinka usein, jos Henki
kehottaa ja uskosi kestää, vaan älä ulkokullattuja siihen neuvo.
Ja mieti sinä sitä, miksi ei Kristus koskaan polvillaan rukoillut
muiden kanssa". Kun Malmgren puuttuvan kielitaidon takia ei saanut
ajatuksiaan suomeksi täydelleen lausutuiksi, pyysi Paavo Malmbergia,
joka myöskin oli ottanut osaa väittelyyn, ruotsiksi jatkamaan
keskustelua hänen kanssaan. Malmgren ei tahtonut myöntää Renqvistin
katsantotapaa ja sen toteuttamista käytännössä vääräksi. Vähitellen
hän kuitenkin Malmbergin voimallisen ja vakuuttavan esityksen
voittamana alkoi peräytyä. Ennenkuin erottiin, olivat kaikki hänen
epäilyksensä poistetut. Hän myönsi erehtyneensä, ojensi Paavolle
ja L. J. Niskaselle kätensä ja vakuutti tahtovansa tästälähin
pysyä siinä opissa, jota he olivat heränneille julistaneet. Täten
oli kysymys polvirukouksesta, josta muualla Suomessa kauan vielä
riideltiin, maan pohjois-osissa ratkaistu [Niskasen muistokirja;
kertoneet (Kiuruvedellä 1896). Pikkarainen, Aappo ja Eero Lämsä
sekä Salomon Huttunen; L. J. Niskasen kirjeet N. K. Malmbergille
13/9 1835 ja 2/2 1838, jotka selvään osoittavat, että Pikkaraisen
seurat pidettiin 27-29 p:nä syyskuuta 1835. Monien arvelut, että
tämä tilaisuus kuuluisi myöhempään aikaan (noin 1840-42), johtunevat
ainakin osaksi siitä, että Niskanen muistokirjassaan kertoo siellä
olleen saapuvilla vieraita "Etelä-Pohjanmaalta", missä herätykset
alkoivat myöhemmin. Huomattava on, että Kalajoen seutuja, Kajaaniin
verrattuina, sanottiin Etelä-Pohjanmaaksi, jota paitsi Niskasen
muistokirja ulottuu vain vuoteen 1837.]