Kalajoen herätyksen leviäminen. Sen liittyminen Savon herännäisyyteen.
Käsittämätön on Jumalan armonpäätös. Toisten kansojen vaeltaessa
pimeässä, koittaa hänen valkeutensa toisille, hengellisen kuoleman
vallitessa toisissa maissa, herättää muissa elävä todistus
Kristuksesta ihmisiä unesta. Ja samankin maan eri seutuihin nähden
on tämä ihmeellinen armonvalitseminen nähtävänä. Niin Suomessakin
19 vuosisadan vaiheissa. Miten yleinen se herättävä kutsumus
olikin, jolla Jumala noiden suurten herätysten aikana kansaamme
etsi, esiintyvät silloinkin etenkin muutamat seudut maassamme hänen
erityisen armonsa esineinä. Semmoinen on, jos mikään, Kalajoen
jokilaakso. Jo se seikka, että Herra sinne samaan aikaan lähettää
kaksi semmoista miestä, kuin Jonas Lagus ja Niilo Kustaa Malmberg, ja
heidän avukseen muita tavallista etevämpiä paimenia, vaatii huomiota
ja pakoittaa esille kysymyksen: miksi juuri sinne? Emme koeta vastata
tähän kysymykseen, jos kohta muutamia näkökohtia ehkä löytyisikin,
jotka tarjoisivat jonkunlaista apua siihen. Käytämme sensijaan
vastaukseksi sen huomautuksen, johon jo ennen olemme viitanneet:
Suomen herännäisyys on armon Jumalan ihme. Hänen varastossaan ei
koskaan aseita puutu, ja hän käyttää niitä, missä ja milloin hänen
viisautensa sen hyväksi näkee.
Laguksen kertomuksen mukaan [Akiander VI, 281.] alkoi Kalajoen
varsinainen herätys v. 1832. Kuten olemme nähneet, oli kuitenkin
jo edellisenä vuonna huomattava liike syntynyt Ylivieskassa.
Heränneitten luku viimemainitussa seurakunnassa nousi jo silloin
moneen sataan ja emäseurakunnassa noin 100, niiden joukossa useita
säätyhenkilöitäkin. Kiihtymistään kiihtyi vastustajien viha.
"Uusi usko" oli yleisenä väittelynaineena niin säätyläisten kuin
talonpoikain piireissä [Nordisk Kyrkotidning 1841 n:o 3.].
Kesällä 1831 kävivät Frosteruksen pojat, _Benjamin_ ja _Robert
Valentin Frosterus_, jotka siihen aikaan hoitivat professorinvirkoja
jumaluusopillisessa tiedekunnassa, Kalajoella isäänsä tervehtimässä.
He eivät voineet itseltään salata, että olot siellä olivat paljon
muuttuneet. Heidän oppineet esittelynsä olivat yhtä voimattomat
kuin isän virkavalta asettamaan noiden "lahkolaismielisten" pappien
intoa. Helsinkiin palattuaan kertoivat he yliopiston opettajille
Kalajoella yhä leviävästä "hurmahenkisyydestä". Mille kannalle
nämä aikoivat asettua herännäisyyteen nähden, osoittaa muun ohessa
seuraava tapahtuma. V. 1832 jätti ylioppilas _Herman Malmberg_,
joka luultavasti vanhemman veljensä, N. K. Malmbergin kautta
oli tutustunut herännäisyyden katsantotapaan, jumaluusopillisen
tiedekunnan tarkastettavaksi erään kirjoittamansa koesaarnan. Se
professori, joka tiedekunnan arvostelun siitä julisti, lausui
Malmbergille "kaikkien ylioppilasten läsnäollen": "Olette hyvästi
käsitellyt ainettanne: olette tutkinut sitä käytännölliseltä
kannalta. Mutta saarnassanne löytyy muutamia kohtia, jotka
lähentelevät hurmahenkisyyden rajaa. Ei saa nuorena antaa
uskonnon aivan syvään juurtua; siihen on kyllä aikaa, kun tulette
vanhemmaksi". Tästä alkaen pitivät yliopiston opettajat huolta siitä,
ettei luentosaleissa puuttunut varoituksia "muutamissa seurakunnissa
ilmestyneeseen hurmahenkisyyteen nähden". [Sukukirja, Suomen
aatelittomia sukuja ja Nordisk kyrkotidning 1841 n:o 3.]
Kasvamistaan kasvoi Kalajoen herännäisyysliike, vaikka etenkin
papisto teki voitavansa sen kukistamiseksi. Paitsi seurakunnan
kirkkoherraa oli kiivaimpia vastustajia Raution kappalainen K. A.
Keckman. Ollen papistossa siihen aikaan yleisen järkeisuskonnon
edustaja, asettui hän jyrkästi herännäisyyden edustajia vastaan.
Eräänä päivänä kävi Malmberg hänen luonansa. Syntyi puhe kristinuskon
totuuksista. Väittely kävi yhä kiivaammaksi, kunnes Keckman äkäsesti
sen keskeytti, lausuen: "Minä tunnen kristinuskon yhtä hyvin kuin
te". [Kertonut (1900) rovasti J. Cajan.] Samaa väittivät itsestään
seudun muutkin suruttomat papit, kaivaten entisiä hyviä aikoja,
jolloin kenenkään heitä häiritsemättä rauhassa saivat tehtävänsä
toimittaa vanhan tavan mukaan. Niin suuri oli tyytymättömyys
Malmbergiin ja Lagukseen, että useat papitkin pitivät viimemainitun
edeltäjääkin Ylivieskassa, M. Gyllenbergiä, joka huonon elämänsä
tähden erotettiin virastaan [Chydenius, Matrikel, johon omistaja, C.
J. Frosterus tehnyt tämän lisäyksen.] heitä parempana sielunpaimenena
[Kertonut (1896) past. J. Hemming.]. Miten muut seurakuntalaiset,
jotka eivät antaneet totuudelle sijaa sydämmissään, käyttäytyivät
herännäisyysliikettä kohtaan, on itsestään selvä. Siitä kirjoittaa
Malmberg eräälle ystävälleen Pietarissa 1831 vuoden loppupuolella
tahi seuraavan alussa: "Tuskin voit ajatella, kuinka paljon pahaa
meistä puhutaan. Jokaisella, talonpojilla ja herrasmiehillä, on
paljon tekemistä 'uuden uskon' kanssa. -- -- -- Saarnojani, joita
olen pitänyt tähän kirkkoherrakuntaan kuuluvissa seurakunnissa, on
siunaus seurannut. Mutta juuri sentähden kadehtivat minua useimmat
papit, sanoen minun etsivän omaa kunniaani. Moni syyttäisi minua
kernaasti konsistoriossa, jos voisivat saada kannetta minua vastaan.
Jumala johdattakoon kaikki omaksi kunniakseen! Rukoile edestäni. Et
voi uskoa, kuinka kiivaita hyökkäyksiä perkele tekee meitä vastaan".
[Nordisk Kyrkotidning 1841 n:o 3.]
Miten taattuina herännäisyyden vastustajina seudun vanhat papit yhä
edelleen pysyivätkin, eivät voineet he estää sen vaikutusta tänne
saapuviin nuoriin sielunpaimeniin. Ensimmäinen näistä oli _Antti
Niilo Holmström_, joka, papiksi tultuaan 1831, Kalajoella 1832
alotti työnsä kirkon palveluksessa [Kalajoen Kirkonkirja; Törnudd,
Matrikel.]. Hänestä kirjoittaa Malmberg yllämainitussa kirjeessään:
"Täällä on eräs nuori pappi, jota vanhat ja nuoret, oppineet ja
oppimattomat ovat varoittaneet minua ja minun opetuksiani uskomasta.
Mutta juuri tämä on vaatinut häntä tarkemmin tutkimaan näitä
opetuksia, ja nyt hän on Jesuksen Kristuksen uskollinen tunnustaja".
[Kalajoen Kirkonkirja; Törnudd, Matrikel.]
Samaan aikaan sai Ylivieskassa herätyksensä eräs toinen
herännäisyyden historiassa sittemmin tunnettu mies, _Kaarle Kustaa
von Essen_. Hän oli Oravaisten Kimo-tehtaan omistajan, luutnantti
O. M. von Essenin poika ja oli ehkä jo lapsena kokenut jotakin
vaikutusta siitä elävästä kristillisyydestä, joka oli heräämässä
kirkossamme ja jonka ensimmäiset enteet Pohjanmaalla olivat nähtävinä
juuri hänen kotiseuduillaan. Likeisesti seurustelivat hänen
vanhempansa Jaakko Vegeliuksen perheen kanssa ja usein kävivät he K.
F. Stenbäckin pappilassa Vöyrissä, missä Jonas Laguksen herätyshuuto
siihen aikaan kaikui. Sitäpaitsi oli viimemainittu naimisissa
luutnantti von Essenin sisaren kanssa, ollen jo siitä syystä
tilaisuudessa vaikuttamaan häneen ja hänen omaisiinsa. Laguksen hieno
sivistys, hänen harvinainen puhelahjansa ja ystävällinen, miellyttävä
käytöksensä tukivat tätä vaikutusta. Kun sitäpaitsi Kaarle Kustaa
v. Essen hänen johtamanaan harjoitti opintoja Vöyrin pappilassa, on
täysi syy otaksua, että moni jumalallisen totuuden siemen jo näinä
aikoina jäi itämään tuon lahjakkaan, kaikille jaloille vaikutuksille
alttiin nuorukaisen sydämmeen. Ehkä ohjasivat nämä muistot häntä
Laguksen poismuutettua Vöyristä tätä etevää opettajaa etsimään,
koska hän kahtena kesänä, 1831 ja 1832 oli kotiopettajana Ylivieskan
pappilassa [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 86.]. Tärkeänä syynä
siihen, että hän niin kauan oleskeli viimemainitulla seudulla, oli
muutoin sekin, että hän tahtoi oppia suomea [K. K. v. Essenin kirje
isälleen 1831 (Kirjeen omistaa v. Essenin sisar rovastinleski Ottilia
Stenbäck).]. Vaikka v. Essen vielä oli nuori ja kokematon -- 15
vuoden ikäisenä oli hän v. 1830 tullut ylioppilaaksi -- teki Kalajoen
varrella liikkuva herätys häneen syvän vaikutuksen [K. K. v. Essenin
kirje isälleen 1831 (Kirjeen omistaa v. Essenin sisar rovastinleski
Ottilia Stenbäck).]. Nuoruuden innostuksella kuunteli hän noita
rohkeita saarnaajia, jotka, maailman vihaa ja esimiehensä uhkauksia
pelkäämättä, johtivat sanankuulijansa kaavojen kuolleesta uskonnosta
elävän vakuutuksen raitista ilmaa hengittämään. Etenkin Lagukseen
liittyi hän rakkaudella. Ei viipynyt kauan, ennenkuin v. Essen tuli
elävään synnintuntoon. Seuraava tapahtuma oli lähinnä ulkonaisena
syynä siihen. Eräänä päivänä oli Lagus nuorelle ystävälleen puhunut
vakavia sanoja ihmissydämmen turmeluksesta ja sen taipumuksesta
pyrkimään erille Jumalasta. Lyhyen rukouksenkin aikana, niin oli
hän lausunut, eksyvät ajatukset usein kauas Herrasta, puhumattakaan
siitä että niiden on miltei mahdoton muutamia tuntia perätysten
häiriytymättä pysyä hänessä. Tätä v. Essen ei sanonut uskovansa;
hän päinvastoin vakuutti koko päivän voivansa ajatella Jumalaa ja
hänen kanssaan seurustella. Hän poistui väitettään todistamaan.
Hetken kuluttua alkoi v. Essenin vinttihuoneesta kuulua virrenveisua,
jota veisaaja viulullaan säesti. Vaan ei aikaakaan, ennenkuin joku
maailmallinen nuotti, vieläpä tanssimusiikkikin alkoi keskeyttää
tuota vakaata soittoa. Soittaja hämmästyi, laski viulunsa pois ja
tuli Lagukselle kertomaan, miten hänen päätöksensä koko päivän
palvella Jumalaa oli päättynyt [Kertonut rouva Lydia Hällfors, jonka
kuullen v. Essen on tästä puhunut.].
Lokakuussa 1833 määrättiin Malmberg väliaikaiseksi saarnaajaksi
Pidisjärvelle (nyk. Nivala). Edellisenä vuonna oli hän mennyt
naimisiin Ruoveden kirkkoherran K. H. Bergrothin tyttären Amanda
Bergrothin kanssa. Kuten tiedämme, oli Malmberg jo Kalajoella
asuessaan esiintynyt Nivalan kirkossa ja viimemainitussa
seurakunnassakin saanut aikaan herätyksiä. Huomattava on myöskin,
ettei Ylivieskassa syntynyt liike voinut olla tänne vaikuttamatta,
varsinkin kun tiedetään, että Raudasojan lähellä Nivalan rajaa
sijaitsevan talon asukkaat olivat Ylivieskan ensimmäisiä heränneitä
[Kertoneet (1896) Ylivieskan ja Nivalan vanhimmat heränneet.].
Varsinainen herätys Nivalassa alkoi kuitenkin vasta Malmbergin
sinne muutettua. Lukuisa ei sikäläisten heränneitten joukko alussa
ollut, vaan sitä elävämpi ja taisteluun syntiä ja maailmaa vastaan
alttiimpi. Viestit siitä ennättivät ennenpitkää Savoonkin. Jo ennen
Malmbergin muuttoa Nivalaan oli Paavo Ruotsalainen kuullut puhuttavan
Kalajoen varren heränneistä ja käynyt heitä tervehtimässä. Ennenkuin
siitä kerromme, on tarpeen mainita muutamista Kiuruveden heränneitä
koskevista seikoista, jotka olivat syynä siihen, että Paavo näihin
aikoihin usein kävi Pohjanmaan rajamailla.
V. 1822 määrättiin _K. J. Åkerman_ kappalaisensijaiseksi
Kiuruvedelle [Aschan, Kuopio stifts matrikel.]. Tiedämme että tässä
seurakunnassa siihen aikaan liikkui voimallinen herätys. Åkerman
oli kokenut Jumalan kutsumisia, vaan evankeliumin salaisuutta
hän ei käsittänyt eikä ollut muussakaan suhteessa tutustunut
heränneitten uskonnolliseen kantaan eikä heidän tapoihinsa.
Saapuessaan seurakuntaan, kulki hän erään talon kautta, missä
heränneet paraikaa pitivät seuroja. Hän astui seuratupaan ja
alkoi, nimeäänkään ilmoittamatta, rohkeasti puhua kokoontuneille.
Hänen kiihkoisa saarnansa tuntui jo muotoonkin nähden oudolta, ja
valistuneemmat huomasivat selvään, että sisältökin oli pintapuolista
ja erehdyttävää. Toiset arvelivat hämmästyneinä, että antikristus
oli tullut heitä pettämään ja kadotukseen johtamaan. Päätettyään
puheensa, asettui tuo tuntematon saarnaaja, sanoi nimensä sekä
ilmoitti, että hän oli määrätty papiksi seurakuntaan. L. J.
Niskanen, joka oli tilaisuudessa saapuvilla, antautui keskusteluun
hänen kanssaan. Sen kestäessä tuli Åkermanin uskonnollisen
katsantotavan puutteellisuus vielä selvemmin näkyviin. Pidettyään
pitkän polvirukouksen, alkoi hän eksyttää seuraväkeä kaikenlaisilla
haaveilevilla puheilla likeisestä seurustelemisesta Kristuksen
kanssa sillä seurauksella, että muutamat herkkäuskoiset mieltyivät
hänen puheisiinsa. Toiset kaatuivat riemussaan lattialle, kokonaan
antautuen kiihotettujen tunteittensa valtaan. Niskanen kiivastui
ja tahtoi ajaa tuon odottamattoman vieraan taipaleelle, vaan muut
estivät häntä sitä tekemästä. Åkerman jäi yöksi taloon. Saatuaan
kuulla karvaita totuuksia opistaan ja esiintymisestään, lähti hän
aamulla vihoissaan pois, kieltäytyen einettäkin nauttimasta. Pian
sai Paavo Niskasen kautta tietää, millainen Kiuruveden uusi pappi
oli. Heti lähti hän häntä neuvomaan ja kävi sittemmin usein samassa
tarkoituksessa hänen luonaan. Åkerman alkoi huomata erehdyksensä ja
luopui siitä, kun evankeliumin salaisuus hänelle selveni. Myöskin
Niskasen kanssa, joka asui likempänä ja jota Paavo kehotti usein
Kiuruvedellä käymään, sopi hän ennenpitkää, saaden häneltäkin hyviä
neuvoja ja opetuksia. Heränneisiin ystävyydellä liittyneenä, sai
hän aikaan suuria herätyksiä Kiuruvedellä, jos kohta hänen oma
kantansa vielä 1829, jolloin hän sieltä muutti pois, ei ollut täysin
luotettava [Niskanen, Muistokirja.].
Jo näihin aikoihin levisi herännäisyys Kiuruvedeltä _Pyhäjärvelle_
[Kertoneet (1896) Juho Raudaskoski, Kaisa Liisa Oja ("Vaivalan
mummo") y.m. Nivalan ja Haapajärven vanhimmista, silloin vielä
elossa olevista heränneistä.]. Varsinkin vuodesta 1833, jolloin
_Salomon Lyytikäinen_ muutti Iisalmelta ensinmainittuun seurakuntaan,
kasvoi liike näillä seuduin nopeasti ja alkoi herättää yhä
suurempaa huomiota muuallakin. Lyytikäinen, joka oli syntynyt v.
1798, oli lahjakas mies. Vilkas mielikuvitus, terävä järki ja hyvä
puhelahja takasivat alusta alkaen menestystä hänen julkiselle
opettajatoimelleen, johon hän, Kiuruvedelle muutettuaan, heti
antautuikin. Ei kukaan, ei Ruotsalainenkaan, silloin vielä häntä
epäillyt. Hänen puheensa oli voimallista ja samalla tunteellista,
syvällistä ja vilkasta, ja hänen oppinsa puhdasta. Kiuruveden
heränneet ottivat hänen ilolla vastaan, aavistamatta että hän
ennenpitkää oli eksyttävä heidät vaarallisille teille [Akiander IV,
81-83.].
Niinkuin olemme maininneet, kävi Paavo Ruotsalainen näihin aikoihin
usein Kiuruvedellä. Varmuudella tiedetään, että hän ainakin joskus
ulotutti matkansa Pyhäjärvelle [Kertoneet (1896) Juho Raudaskoski,
Kaisa Liisa Oja ("Vaivalan mummo") y.m. Nivalan ja Haapajärven
vanhimmista, silloin vielä elossa olevista heränneistä.]. Näin ollen
ei ole kummallista, että hän sai tietää Kalajoen varrella alkaneesta
herätyksestä, eikä outoa, että hän päätti lähteä katsomaan, millaista
se oli. Mahdollista on myöskin, että tämän puolen heränneet olivat
pyytäneet häntä tulemaan, Paavon maine kun jo siihen aikaan oli
suuri. Maaliskuussa 1833 lähti hän matkalle, päättäen käydä Kalajoen
markkinoilla. Hän kulki jalan, kontti selässä. Jo _Haapajärvellä_ ja
Nivalassa tapasi hän siellä täällä heränneitä, jotka ottivat hänen
ilolla vastaan, osoittivat hänelle vieraanvaraisuutta ja kätkivät
sydämmiinsä hänen opetuksensa. Avomielisesti seurusteli hän heidän
kanssansa, kuin olisivat vanhoja tuttuja olleet. "Älkää kiinnittäkö
sydäntänne maailmaan" lausui hän muun ohessa muutamassa talossa,
"minä tein sen, mutta Jumala otti minulta poikani". -- Ylivieskassa
ja Kalajoella olivat taipaleet heränneitten asuntojen välillä
lyhemmät, ja heidän käsityksensä Jumalan sanasta kehittyneempää.
Paavo iloitsi hengessään, puhuen näille uusille ystävilleen
kehotuksen ja varoituksen sanoja. Lagusta hän ei tavannut, vaan
Malmbergin hän näki Kalajoella [Kert. Kaisa Liisa Oja ja Juho
Raudaskoski. Viimemainittu oli silloin 14 vuoden vanha ja puhutteli
Paavoa. Äitinsä, joka oli seudun ensimmäisiä heränneitä, kuuli hän
monesti tästä Paavon matkasta puhuvan. Vert. Akiander VI, 27-28 ja
215.] ja lienee silloin vaihtanut hänen kanssaan muutamia sanoja.
Pian saapui Paavo jälleen näille maille. Malmbergin herätyshuuto ei
ollut turhaan kaikunut. Nivalan heränneitten luku oli huomattavassa
määrässä kasvanut, ja kaikki enteet näyttivät takaavan sikäläiselle
liikkeelle yhtä raitishenkistä kuin elinvoimaista tulevaisuutta.
Sen yhtyminen Savon herännäisyyteen oli siis kummankin seudun
heränneille, samoinkuin koko Suomen kirkolle, hyödyllinen ja suotava.
Ja yhtyminen tapahtui jo vuonna 1834. Ikäänkuin todistukseksi siitä,
että Herra itse laski tämän rakennuksen perustuksen, solmittiin
liitto helluntaina. Malmberg on myöhemmin tästä tapahtumasta jättänyt
jälkimaailmalle seuraavan kauniin kertomuksen: [Akiander VI, 28-32.]
"Ensimmäisenä helluntaipäivänä v. 1834 huomasin, saarnatuoliin
noustessani, kansan joukossa miehen, joka ulkonäöltään ja maineen
kautta ennakolta oli minulle tuttu. Hän oli jo ijäkäs ja harmaat
hiukset peittivät hänen päänsä, mutta hänen kasvoissaan kuvastui
nuoruuden vilkkautta ja voimaa, ja hänen silmissään loisti
ihmeellinen tuli, joka herätti kunnioitusta ja luottamusta. Hänestä
ja hänen ystävistään kerrottiin näillä seuduin monta kummallista
kertomusta. Jo nuoruudessaan oli hän elänyt toisin kuin muut ja
kotiseudullaan oli häntä pidetty kummituksena, häntä oli pelätty
ja kartettu, vihattu ja vainottu. Mutta hänen ympärillään oli
herännyt elävä kristillisyys, ja monet sielut sekä lähellä että
kaukana rakastivat ja kunnioittivat häntä 'isänään Kristuksessa'.
Nyt, kun ensimmäisen vastustuksen sokea into vähän oli vaiennut,
olivat jättäneet hänet rauhaan, ja maailman ihmiset tavallaan
kunnioittivatkin häntä, johon epäilemättä suuressa määrässä oli syynä
hänen raitis, valtaava, kaikesta farisealaisuudesta ja tekopyhyydestä
vapaa persoonansa. Mutta heränneet käyttivät häntä neuvonantajanaan,
ja ne, jotka täydestä sydämmestään ja elävällä ikävöimisellä etsivät
Kristusta, luottivat häneen ehdottomasti. Uskollisena Herralle oli
hän Pyhän Hengen koulussa kokenut suloista ja katkeraa, ja tarkka
oli hengellisissä asioissa hänen silmänsä, elävä hänen kokemuksensa.
Nyt oli hän kuullut, että erämaa täälläkin alkoi vihannoita, ja
katsomatta matkan pituutta oli hän tänne kiiruhtanut, sitä, Jumalaa
kiittäen, omin silmin nähdäkseen. Kun hänen näin, tuntui minusta
kuin olisi Barnabas tullut alas Jerusalemista, ja hänen läsnäolonsa
vaikutti minuun ihmeen elähyttävästi. Jumalanpalveluksen päätyttyä
menin ulos vierasta tervehtimään ja näin, että hänen ympärilleen
jo oli kokoontunut joukko ihmisiä. Silloin oli hetki tullut. Minä
ehdotin, että tapaisimme toisemme eräässä naapuritalossa, jotta
sitten jokainen vieraamme suusta voisi kuulla, että se sana, jota
minä viran puolesta julistin, totisesti oli elämän sanaa, jota en
ainoastaan virkani vuoksi saarnannut, vaan siitä syystä, että itse
sen kautta olin tullut autuaaksi, ja jotta jokainen havaitsisi,
että hengellisyys ei kuulu ainoastaan hengellisessä säädyssä
oleville, vaan kaikille oikeille kristityille, joiden tulisi
olla kuninkaallisia, hengellisiä Jumalan pappia. -- Määrätuntina
oli huone jotenkin täynnä ihmisiä, ja tykkivin sydämmin astuin
kokoontuneiden keskuuteen. Tuntui kuin olisi Jumalan Hengen
tuulahdus levännyt heidän yli, ja iloa, rohkeutta, tekisi mieli
sanoa uhkarohkeutta uhkui sydämmeni. Siinä istui jo vanhus, veisaten
muiden kanssa virttä. Kun virsi oli loppunut, alkoi hän puhua
autuuden järjestyksestä ja tiestä, salatusta elämästä Kristuksen
kanssa Jumalassa ja uskon harjoituksesta ja taistelusta. Istuin
kauan ääneti. Se voimallinen henki, joka puhujassa vaikutti,
sulki huuleni ja tunki läpi luiden ja ytimen. Tunsin itseni niin
äärettömän pieneksi ja koko tuo ihana kristillisyydenrakennus,
jossa luulin itseni niin varmaksi ja turvatuksi, alkoi horjua,
kuunnellessani hänen sanojaan. Selvään huomasi, että hän tiesi,
miten raskas kiusausten paino ja miten kuuma sieluntuskien tuli on,
sekä että hän oli tutustunut Pyhän Hengen salaisiin kurituksiin
ja opetuksiin. Hän puhui ikäänkuin pyhitetyn sydämmen syvimmästä
syvyydestä ja oli hengellisiin asioihin täydellisesti perehtynyt.
Ei rahtuakaan ulkoa opitusta kaavasta; hänen puhettaan kuullessaan
täytyi uskon asioissa välinpitämättömimmänkin havaita ja kokea,
että kristinusko toki on muuta kuin kaunis utukuva ja ihanne.
Tunsin vastustamattoman todistuksen hänen sanojensa totuudesta,
vaan en kuitenkaan voinut niitä oikein käsittää ja omistaa, sillä
tuohon puuttui minulta nöyryyttä. Elin ensimmäisen ilon ja autuuden
tunteissa, eikä ylpeyteni vielä ollut murtunut. Koska eivät hartiani
vielä jaksaneet mitään kantaa, kantoi Vapahtaja minua sylissään
niinkuin vastasyntynyttä lasta. Tein muutamia huomautuksia, kun
vanhus puhui näistä korkeista ja minulle käsittämättömistä asioista;
jota enemmän suuri rohkeuteni masentui ja luultu viisauteni näytti
joutuvan häpeään, sitä enemmän sai vastustamisen henki minussa
valtaa ja sitä rohkeammiksi yltyivät vastaväitteeni. En ymmärrä
tätä pahuuden ja turmion salaisuutta; vaikka olin täydellisesti
vakuutettu siitä, että vanhus oli oikeassa, en tahtonut enkä voinut
sitä myöntää; ikäänkuin väkisin tahdoin riippua kiinni omissa
mielipiteissäni ja kokemuksissani. Vanhus vastasi ystävällisesti
eikä näyttänyt ensinkään oudoksuvan minun viisaita tahi itseviisaita
väitteitäni. Mutta mitä enemmän minun täytyi itselleni tunnustaa,
että hän oli minua paljon etevämpi ja että minä hänen rinnallaan olin
sangen mitätön, sitä kiihkeämmäksi vain kävin. Täytyy tunnustaa,
että itse hänen ystävällisyytensä ja nöyryytensä suututti minua
ja hänen olentonsa ylevä tyyneys vaikutti minuun ärsyttävästi.
Näin kului aika huomaamatta ja yö joutui. Aioin lähteä kotia, kun
vanhus astui luokseni, vakavasti lausuen: eroaisimmeko yhdessä
rukoilematta? Rukous, tuo vapaa pääsy Jumalan luo, sehän on Jumalan
ystävien korkea etuoikeus; rukouksen kautta me saamme kaikki hyvät
lahjat, ilman rukousta ei meille mitään anneta; rukouksen kautta
saamme myöskin sen hengen yhteyden, joka nyt näkyy meiltä puuttuvan.
Kristityt eivät saisi erota yhdessä rukoilematta. Kun Paavali jätti
hyvästi Efeson seurakunnalle, lankesi hän polvilleen ja rukoili;
kun opetuslapset Tyyrossa saattoivat Paavalia ulos kaupungista,
lankesivat he polvilleen rannalla ja rukoilivat, ennenkuin erosivat.
-- Tämä kehotus oli minulle yhtä odottamaton kuin vastenmielinen. En
ollut vielä milloinkaan, paitsi julkisissa tilaisuuksissa virkani
toimissa, rukoillut yhdessä toisten kanssa. Totta puhuakseni, olin
rukoillut ainoastaan semmoisissa tilaisuuksissa, joissa tapa oli
sitä vaatimassa, ja ainoastaan tavan vuoksi, mutta en koskaan ollut
kokenut sitä iloa, minkä sulautuminen toisten kanssa yhteen henkeen
ja yhteen sanaan tuottaa. En tiedä, olisinko nytkään voinut rukoilla.
Itsetietoisesti en rukoilemista hävennyt enkä vastustanut, mutta
kentiesi oli minussa kuitenkin salaisena esteenä vähän kumpaakin.
Jesuksen ja hänen sanansa häpeäminen on usein syvään juurtunut
ihmisen luontoon ja pukeutuu monesti aran pelvon ja kunnioituksen
muotoon jumalallista majesteettia kohtaan. Hämilläni ja ujostellen
pyysin vanhusta rukoilemaan puolestamme. Hän teki sen, ja katso,
silloin vasta saimme siunauksen. Lyhyin sanoin kiitettyään siitä,
että syntiset uskalsivat lähestyä pyhää Jumalaa, tomu ja tuhka
Kaikkivaltiasta, ja rukoiltuaan Vapahtajaa, että hän, joka on
rakastanut meitä maan päällä, taivaasta kallistaisi meille korvansa,
alkoi hän kiittää ja ylistää Jumalaa, joka Poikansa veren kautta
on vapahtanut meidät kuolemasta ja tuomiosta ja nyt antaa Pyhän
Henkensä elähyttävänä ja virvottavana vaikuttaa maailmassa. Sitten
siirtyi hän seurakuntaan ja läsnäolijoihin, rukoillen että Jumalan
Henki yhä enemmän kirkastaisi Jesuksen heidän sieluilleen ja että
he yhä likeisemmin sulaisivat yhdeksi hengeksi ja yhdeksi sieluksi
yhteisessä Herrassa. Lapsellisella sydämmellisyydellä mainitsi hän
seudun nimeltään, avomielisellä ja rohkealla luottamuksella kantaen
tarpeemme ja huolemme Jumalan eteen. Tunsimme itsemme salaisesti,
mutta vastustamattomalla voimalla vedetyiksi Herran puoleen sekä
toisiimme, ja meidät valtasi tunto hänen armollisesta läsnäolostaan.
Lopuksi rukoili vanhus kaikkien ihmisten edestä. Rukouksen päätyttyä
vaikenimme kaikki, ehdottomasti hetkeksi vaipuneina ijankaikkisen
rakkauden helmaan. Vihdoin nousimme erotaksemme. Silloin kuului
useita ääniä, jotka pyysivät, että toinen päivä heti määrättäisiin
samanlaisen kokouksen pitämistä varten. Niin tapahtuikin. Tämä oli
perinpohjaisen ja laajalti levinneen herätyksen alku tällä seudulla".
Vaikkei Malmberg vielä tähän aikaan täysin käsittänyt Paavon
monivuotiseen kokemukseen perustuvaa uskonnollista kantaa, tunsi
hän vastustamatonta halua seurustelemaan ja likemmin tutustumaan
hänen kanssaan. Tilaisuutta siihen tarjoutuikin pian. Syksyllä 1834
kävi Paavo jälleen Nivalassa. Kumppanina tällä matkalla oli hänellä
Niskanen. Jonkunlaista erimielisyyttä näkyy vielä silloin olleen
Malmbergin ja Paavon välillä. Paavo arveli Malmbergilla olevan
"kiivautta Jumalan puoleen, vaan ei yksinkertaisen taidon jälkeen".
Hän neuvoi nuorta ystäväänsä perustamaan "elämän vanhurskautta" yksin
"uskon vanhurskauteen", jonka hedelmä se on, jotta eivät ihmiset
eksyisi omin voimin parannusta tekemään. Kuten tiedämme, oli tämän
totuuden terottaminen huomattavimpia kohtia Paavon opetuksessa.
"Tekopyhyys" eli "kiiltopyhyys", joksi hän tätä syntiä usein nimitti,
oli hänestä sielunvihollisen vaarallisin varsinkin heränneille
virittämä paula. Epäilemättä on tämä katsantotapa raamatullinen, ja
hyvin luultavaa on, että neuvo Malmbergin kohdalle oli oikea, vaan
ykspuolisesti terotettuna voipi sekin johtaa harhaan. Muistaa tulee
nim., että "kiivauskin Jumalan puoleen" varsinkin siihen aikaan
monesti oli paikallaan ja sen jyrkkä, ehdoton tuomitseminen omiaan
tylsyttämään arkoja omiatuntoja. Väärinkäsitys on monesta syystä
juuri tässä alkaville hyvin lähellä tarjona, jos neuvonantaja on
miten valistunut tahansa. Malmberg luuli, että Paavo piti Nivalan
heränneitä eksyneinä ja häntä itseä ulkokullattuna. Hän tiesi
tahtovansa uhrata kaikki Herran edestä, ja epäluulo koski häneen
kipeästi. Sitä ilahuttavampaa on nähdä hänen tämän uhallakin
nöyrtyvän Paavon opetettavaksi ja ikävöiden aina odottavan häntä
luoksensa tulemaan. Niinpä hän esim. syyskuussa 1835 päivätyssä
kirjeessä pyytää häntä saapumaan Nivalaan, vaikka hän samassa
kirjeessä puhuu tuosta vasta mainitsemastamme epäluulosta. Paavo sai
kirjeen Iisalmella. Hänen puolestaan vastasi siihen heti Niskanen.
Malmbergia -- niin vakuuttaa hän tässä vastauksessa he eivät
milloinkaan olleet ulkokullaisuudesta epäilleet, vielä vähemmin häntä
siitä syyttäneet. Sitävastoin toistaa hän tuon toisen syytöksen
"elämän vanhurskauden" väärästä esittämisestä, huomauttaen että juuri
oppineet helposti takertuvat siihen. Mutta toiselta puolen ilmaisee
hän vilpittömän ilonsa siitä, että heidän ja Malmbergin väli, jota
erimielisyys oli häirinnyt, nyt oli "rauhan ja yksimielisyyden kautta
vahvistettu".
Paavo oli matkalla muualle, kun hän sai Malmbergin kirjeen. Siitä
syystä hän ei voinut noudattaa kutsua Nivalaan, vaan lupasi sensijaan
tulla Kekrin aikana. Hän lähettää terveisiä "Ylivieskan papille",
jota hän ei vielä ollut tavannut, pyytäen Malmbergia kutsumaan hänet
luoksensa, kun hän Niskasen kera sinne saapuisi [Yllämainittu L. J.
Niskasen kirje Malmbergille, päivätty 13/11 35. (Kirjeen omistaa
kirkkoh. V. Malmberg.)]. Vielä enemmän kuin Malmberg epäili Lagus
Ruotsalaista. Saatuaan kuulla hänen käynnistään Nivalassa, varoitti
hän Malmbergia luottamasta savolaisiin. Sekä häntä että Malmbergia
loukkasi muun ohessa se, että Ylivieskan ja Nivalan heränneet
alkoivat leikkauttaa vaatteensa savolaisten mallin mukaan s.o.
liittää liepeet ("körtit") lyhyeisiin röijyihinsä. Tähän Paavo ei
ollut ketään kehottanut, vielä vähemmin vaatinut, vaan epäluulon
alaiseksi hän alussa tämänkin kautta joutui. Malmbergin ja Laguksen
ahdasmielisyydestä vapaa katsantotapa esti heitä kuitenkin tuosta sen
suurempaa asiaa tekemästä. Mutta epäilevällä kannalla Ruotsalaiseen
nähden pysyi muista syistä edelleen vielä Lagus [Kert. (1896) Juho
Raudaskoski ja Kaisa Liisa Oja; Akiander VI, 215.]. Näyttää melkein
kuin olisi hän tahallaan karttanut häntä.
Kuten tiedämme, oli herännäisyys Kiuruvedeltä levinnyt Pyhäjärvelle.
Vuonna 1832 ja 1833 tapahtui viimemainitussa seurakunnassa suuria
herätyksiä. Pappina siellä oli _I. Lescelius_, joka alusta alkaen
osoitti myötätuntoisuutta heränneitä kohtaan. Ehkä vaikutti hänessä
tätä mieltä paitsi oma taipumus totuuteen myöskin Lagus, joka oli
hänen lankonsa ja jo näihin aikoihin joskus kävi hänen luonaan.
Mutta Pyhäjärven herännäisyyden syntyä ja sen nopeaa kasvamista
vaikuttamassa oli etenkin Kiuruveden läheisyys ja Paavo Ruotsalaisen
matkustukset näillä tienoin [Törnudd, Matrikel; kert. rouva L,
Veiseli, Lesceliuksen tytär; Akiander VI, 215.].
Väsymättä ja maailmaa pelkäämättä tekivät Lagus ja Malmberg työtä
seurakunnissaan. Jota useampi heiltä tuli kysymään elämän tietä,
sitä suuremmalla alttiudella vain he opettivat, kehottivat,
varoittivat ja neuvoivat noita Herran kutsumia. Seurat tulivat yhä
elävämmiksi, niissä kävijäin luku kasvamistaan kasvoi. Seurakirjoina
käyttivät Lagus ja Malmberg Björkqvistin ja Vegeliuksen postilloja,
joista lukivat kappaleen, puhuen sitten luetun johdosta. Oivaltaen
kuulijakuntansa tarpeen, puhuivat he seuroissa uskonelämän
salaisuudesta, kristityn kiusauksista ja taisteluista ja siitä
Herrasta, joka on heikoissa väkevä; kirkossa sitävastoin pukeutui
heidän puheensa varsinkin näinä alkuaikoina herätyssaarnan muotoon,
jos kohta senkin ytimenä oli Jumalan armo Kristuksessa [Kert.
(1896) Kaisa Liisa Oja, Juho Raudaskoski y.m. vanhat heränneet.].
Talosta taloon, kylästä toiseen levisi Herran tuli näissä
seurakunnissa. Savon herännäisyyteen yhä likemmin liittyneinä,
vakaantuivat ja ryhmittyivät Kalajoen jokilaakson heränneet tuoksi
sankaksi etuvartijajoukoksi, joka oli kutsuttu kestämään maailman
herännäisyyttä vastaan tekemän kovimman rynnäkön.