Uskonnollisen elämän heräjäminen Kajaanin seuduilla. Eräs Elias
Lönnrotin arvostelu heränneistä.
Kajaanin kirkkoraadin pöytäkirjoista näkyy, että näillä tienoin
vielä 19 vuosisadan alussa tavallista ankarammin valvottiin ja
rangaistiin jokaista, joka, voimatta esiintuoda laillista syytä, ei
ollut kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Selityksen siihen, miksi
tuo valvonta juuri täällä oli niin tarkkaa, antaa tämän seudun
historia. Taisteluista ja kärsimyksistä kertovat tuon vanhan linnan
rauniot kuohuvan Ämmäkosken niskassa, työstä ja vaivoista pienet
viljelykset suurten korpien siimeksessä. Ammoisista ajoista oppivat
näiden seutujen asukkaat etsimään turvaa ylhäältä, kun ihmisvoima
ja ihmisapu nähtiin niin perin voimattomiksi. Ja niin täällä isien
taistelua taisteltiin ei vain "auroin, miekoin, miettehin", vaan
rukouksellakin ja avuksihuutamisella. Miten syrjäinen Kajaanin seutu
onkin ja miten harvaan asuttua, on se historiallista seutua. Ei ole
sattumusta vain, että Lönnrot löysi Kalevalan runot juuri näiltä
mailta ja niiden lähitienoilta, eikä sattumusta ettei se armon tuuli,
joka 19 vuosisadan alussa kulki yli Suomen, kuuroille korville täällä
Jumalan etsimisen aikaa ilmoittanut. Samoinkuin henkisellä, on
hengelliselläkin elämällä edellytyksensä kansan luonteessa ja siinä
kasvatuksessa, jonka alaisena tämä vuosisatojen kuluessa on ollut.
Tästä johtuva omituisuus painaa myöskin leimansa näiden seutujen
uskonnollisiin vaiheisiin, joita nyt lähdemme silmäilemään.
Jo 19 vuosisadan alussa näkyy _Kiannalla_ (nyk. _Suomussalmi_)
harrasta uskonnollista elämää alkaneen ilmaantua kansassa.
Pappina siellä oli siihen aikaan _Kaarlo Saksa_ (k. 1821).
Tavallista innokkaammin antausi hän Herran työhön, vaan pieneksi
supistui kuitenkin hänen vaikutuksensa, sillä jo vuodesta 1792
oli hän mielenhäiriössä eikä voinut hoitaa virkaansa. Tämä tieto
tuntuu antavan aihetta siihen otaksumiseen, että se epäraitis,
hurmahenkisyyteen taipuisa henki, joka pian ilmaantui Suomussalmen
ensimmäisissä heränneissä, oli saanut alkunsa hänestä. Huomattava
on sitäpaitsi, että Saksan jälkeinen, hänen samanniminen poikansa,
joka isän loppuaikoina hoiti hänen virkaansa ja hänen kuolemansa
jälkeen tuli Suomussalmen kappalaiseksi (1822), oli perinyt isänsä
taudin, jonka vaikutuksesta hänkin virkatoimissaan monesti esiintyi
hyvin kummallisesti. Tämä _Kaarlo Saksa_ nuorempi (synt. 1796) oli
lahjakas mies ja innostunut saarnaaja. Hänen vaikutuksensa kansaan
oli suuri. Kun hän oli päättänyt jumalanpalveluksen, tunkeutuivat
ihmiset joukottain sakastiin kuullaksensa enemmän. Nälkäistä oli
kansa ja pappi altis ruokkimaan. Näin ollen on luonnollista, että
Suomussalmella syntynyt liike leviämistään levisi. Varsinkin vuodesta
1828 alkoi se herättää huomiota [L, J. Niskanen, Muistokirja; Tolpo,
Matrikel.]. Siinä kehittynyt uskonnollinen katsantotapa liikkuu
herännäisyyden opin pohjalla, jos kohta siinä ilmaantui myöskin tuota
haaveilevaa henkeä, joka ylimalkaan on vierasta tälle suunnalle.
Siinäkin kohden olivat nämä Suomussalmen ensimmäiset heränneet
muiden sen nimisten kaltaisia, että he käyttivät körttipukua. --
Oltuaan mielisairauden tähden vapaana virastaan v. 1825-1827, josta
taudista kuitenkin hänen äitinsä lausui: "Niin heräsi poika, kuin
isäkin", suoritti Saksa pastoraalitutkinnon viimemainittuna vuonna,
sai varapastorin arvonimen 1837 ja pääsi Hyrynsalmen kirkkoherraksi
v. 1847. Hän kuoli äkkiä v. 1849 [Strandberg, Herdaminne; Tolpo,
Matrikel; Törnudd, Matrikel; kertonut (1896) Anna Pikkarainen
(Kajaani); Hyrynsalmen kirkonkirja.].
Suomussalmelta levisi liike _Hyrynsalmelle_ ja sieltä
_Ristijärvelle_. Sen ensimmäiseksi huomatuksi johtajaksi kohosi noin
1827 talollinen _Matti Mikkonen_ viimemainitusta seurakunnasta. Jo
pari vuotta aikuisemmin oli hän tutustunut Paavo Ruotsalaisen ja L.
J. Niskasen kanssa [Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille
13/9 35.]. Heidän neuvojaan hän ei kuitenkaan näy voineen hyväksensä
käyttää, koska hän kotiseutunsa heränneitten johtajana alusta alkaen
suunnitteli opetuksensa harhaan. Seuroissa, joita hän piti lauvantai- ja
sunnuntai-iltoina ja jotka monesti jatkuivat aamuun asti, vallitsi
kiihottunut mieliala. Ihmiset kaatuivat lattialle, joutuivat
horrostilaan ja puhuivat kielillä, milloin käsittämättömiä sanoja,
milloin selvää puhetta. Vilpittömätkin joutuivat monesti kokonaan
tunteittensa valtaan, vaikka he tiesivät, ettei se hurmautunut ilo,
jota lie tuossa tilassa tunsivat, ollut iloa Herrassa. "Ei se ollut
autuutta" todisti sittemmin eräs nainen, joka monesti oli käynyt
Mikkosen seuroissa, "mutta täytyi siihen antautua, en tiedä miksi".
Myöntää täytyy kuitenkin, että Mikkonen vaikutti paljon hyvääkin.
Hän herätti kansaa suruttomuudesta ja tylsyydestä, sai aikaan
lukuhalua ja uskonnollista harrastusta, vieläpä herätystäkin tämän
sanan raamatullisessa merkityksessä, jos kohta hän ei pystynytkään
kuulijoitaan pitemmälle johtamaan. Elämässään oli hän nuhteeton,
ei vastustanut papistoa, vaan suosi kirkkoa ja kirkon järjestystä,
joka nähdään siitäkin, että hän 3 kertaa vuodessa kävi Herran
ehtoollisella [Ristijärven kirkonkirja.].
Mikkosen seuroihin kokoontui ihmisiä paitsi Ristijärveltä,
Suomussalmelta, Hyrynsalmelta, Paltamosta, vieläpä joskus
etäämmältäkin. Varsinkin Mieslahden kylässä sai hän aikaan suurta
levottomuutta. Liike ei voinut olla herättämättä asianomaisten
järjestysmiesten huomiota. Mikkonen vedettiin oikeuteen ja tuomittiin
suuriin sakkoihin luvattomien hartausseurojen pitämisestä ja
saarnaamisesta v. 1829. Varmaan oli hän kuullut Paavo Ruotsalaisen
y.m. savolaisten käynnistä Pietarissa, koska hänkin päätti sinne
lähteä "keisarin piispan" [Pietarin lutherilaisten seurakuntien
piispa.] välityksellä saadakseen sakkonsa anteeksi. Tällä matkalla
viipyi Mikkonen viisi vuotta [Ristijärven kirkonkirja.]. Pietarissa
ollessaan joutui hän ensin suureen kurjuuteen, niin että hänen
täytyi turvautua kerjuuseenkin. Rahat sakkonsa maksamiseen lienee
hän kuitenkin siellä saanut. Pietarissa oppi hän kirjoja sitomaan,
siten elättäen itseään. Niukkaa oli kuitenkin hänen toimeentulonsa
tuossa vieraassa maailmankaupungissa. Tuntematonta on, miksi hän näin
ollen viipyi siellä niin kauan. Ehkä tutustui hän N. K. Malmbergin
saarnan herättämien suomalaisten kanssa, koska tiedetään, että hän
Pietarissakin esiintyi hartauspuhujana. Että hän siellä ollessaan
muisti ystäviään kotiseudulla, näkyy eräästä kirjeestä, jonka hän
heille lähetti. Hän kehottaa heitä siinä pysymään lujina uskossa
maailman ja antikristuksen vainoja vastaan ja yksin Kristukseen
luottamaan.
Kun Mikkonen v. 1834 palasi kotiseudulleen, olivat olot siellä paljon
muuttuneet. Ei riittänyt hänen marttyyrikunniansakaan enään tukemaan
hänen entistä mainettaan. Voimallisemmat henget olivat saaneet
hurmahenkisyyden asettumaan ja vetäneet kansan huomion puoleensa. Hän
pysyi kuitenkin heränneitten ystävänä ja palveli heitä opettamalla
heidän lapsiaan kirjoittamaan, laskemaan ja lukemaan. Tällä työllä
hän vaikutti ehkä enemmän hyvää kuin ennen herätyssaarnaajana.
Tämän ohessa työskenteli hän myöskin kirjansitojana. [Kertonut
Anna Pikkarainen ja past. F. F. Lönnrot; Helsingfors Morgonblad
1835 n:o 50.] Hän kuoli Ristijärvellä naimatonna 1849 [Ristijärven
kirkonkirja.].
Siihen aikaan, jolloin kadotuksen pelko ja huoli sielun pelastuksesta
entistä huomattavammalla tavalla ensin alkoi näkyä näiden seutujen
asukkaissa, heräsi siellä muiden kera synnin unesta eräs nuori mies
nimeltä _Pekka Janson_. Nimi on niillä tienoin yleisesti kunnioitettu
ja miehen elämäntyö sitä laatua, että hän ansaitsee tulla yleisemmin
tunnetuksi.
_Pekka Janson_ syntyi Paltamossa maaliskuun 11 p:nä 1803 [Sotkamon
kirkonkirja.]. Isä oli talonpoika nimeltä Kärkkäinen. Pekka
opetteli ensin räätälintyötä kotiseudullaan ja lähti noin 17 vuoden
vanhana Ouluun ammatissaan kehittyäkseen. "Kun häntä haukuttiin
Kärkkä-puuksi", otti hän siellä ruotsalaisen nimensä, jonka
alkuperäinen muoto oli Jeansson. Kolmen vuoden kuluttua palasi
hän kotiseudulleen, asettuen asumaan huonemiehenä Sutelan taloon
Paltamon kirkonkylässä. Täällä harjoitti hän räätälinammattia sekä
esiintyi pelimannina pidoissa. Eräänä päivänä kertoi eräs Jansonin
seuratoveri unessa nähneensä itsensä kylpemässä. Hän oli alakuloinen,
arvellen että "sauna-unet eivät merkitse hyvää". Mies sairastui
äkkiä ja kuoli. Janson tuli levottomaksi, ja kun hän heti tämän
jälkeen näki samanlaisen unen itsestään, painui pelko mieleen. Ääneen
valittaen olleensa "kellokkaana helvettiin menijöille", luopui hän
heti viulustaan, rupesi ahkerasti kirkossa käymään ja hengellisiä
kirjoja lukemaan. Herätystuskista ja synninsurun ahdingosta veti Pyhä
Henki hänen voimallisesti Kristuksen tykö, niin ettei hän epäuskoon
joutunut, vaikka taistelu monesti oli kovaa. Kuten kaikki syvälliset
luonteet, jotka Herran hoidettaviksi antautuvat ja pysyvät hänen
käsialanaan, oppi hän syntisenä armoa armosta vastaanottamaan. Jota
suuremmaksi hän Jumalan valkeudessa näki syntinsä ja turmeluksensa,
sitä kalliimmaksi tuli hänelle Kristus. Ja jota likempään yhteyteen
hän pääsi ristin Herran kanssa, sitä aremmaksi kävi hänen omatuntonsa
synnille ja Pyhän Hengen nuhteille. Täten kehittyi hän nöyräksi
kristityksi ja puhtaan evankeliumin julistajaksi. Uskollisesti pysyi
hän oppilaana Herran koulussa elämänsä loppuun asti.
Jansonin kääntyminen tapahtui v. 1825 tahi 1826. Viimemainittuna
vuonna on hän omistamaansa "Halullisten sieluin laulukirjan"
kanteen kirjoittanut: "En minä epäile, vaikka maailma minua soimaa.
Kristuksen ansioon minä turvaan. Hän vielä vahvistakoon minua".
Alusta alkaen Herra koetteli hänen uskoaan. Ihmiset pilkkasivat häntä
ja omat vanhemmatkin arvelivat, nähdessään tuon ennen niin iloisen
poikansa alakuloisena istuvan kirjojen ääressä: "No, nyt ei tule
työstä mitään". Näitä kärsimyksiä lisäämään liittyivät leipähuolet.
Hän oli näet mennyt naimisiin, eivätkä pienet tulonsa räätälinä
riittäneet perhettä elättämään. Hän päätti sentähden turvautua
maanhoitoon. Mieslahden Saukkovaaralta löysi hän hyvän talonpaikan
autiosta korvesta. Siihen rakensi hän tuvan, jonka ympäri vähitellen
pieniä viljelyksiä syntyi. Paikan nimeksi pantiin _Sorjola_. Muutto
tapahtui v. 1828.
Jansonin vielä Paltamon kirkonkylässä asuessa, kävi kirkkomatkoillaan
hänen luonaan silloin tällöin muutamia arkatuntoisia ihmisiä
Mieslahdelta ja Melalahdelta neuvottelemassa hengellisissä asioissa.
Tämä osoittaa, että hän jo siihen aikaan alkoi herättää huomiota.
Varsinaisen maineensa perusti hän kuitenkin vasta Mieslahdella
asuessaan. Tämä kyläkunta pysyi kyllä edelleenkin verraten
kylmänä, mutta Melalahdella jo ennen syntynyt liike virkistyi
hänen hoitamanaan hyvin elävähenkiseksi. Eikä rajoittunut Jansonin
vaikutus siihen. Ennenpitkää alkoivat Ristijärveläiset käyttää häntä
neuvonantajanaan, ja hänen köyhässä uutistalossaan nähtiin heränneitä
Hyrynsalmelta asti. Varsinkin Mikkosen tuomitsemisen jälkeen,
jolloin hämmästys ja uupuminen valtasi monen mielen, oli valistuneen
ja taitavan johtajan tarve näillä seuduin suuri. Semmoinen
mies oli Janson. Ei hän tehnyt turhaksi Jumalan työtä Mikkosen
sanankuulijoissa, mutta hän koetti tyynnyttää noita levottomia
heränneitä johdattamalla heitä ristin juureen sekä selvittämällä
uskonelämän salaisuutta niille, jotka ikävöivät entisiä suloisia
tunteitaan. Hän oli evankelinen opettaja, mutta hänen julistamassaan
evankeliumissa oli aina suolaa. Tyyntä ja maltillista, vaatimatonta
ja hiljaista oli hänen puheensa. Vaan ei puuttunut häneltä silti
voimaa, jos tällä sanalla tarkoitetaan hengen voimaa. Miten vähän
hän etsi omaa kunniaansa, näkyy siitäkin, että Mikkonen, palattuaan
Pietarista, asettui asumaan hänen luoksensa. Ei kadehtinut Janson
tuota ennen suosittua johtajaa eikä tahtonut vieroittaa kansaa
hänestä. Syynä siihen, ettei Mikkonen enään esiintynyt puhujana
seuroissa, oli luultavasti Paavo Ruotsalaisen kielto. Tämä oli nim.
Kajaanin markkinoilla helmikuussa 1835 ankarasti nuhdellut häntä ja
vaatinut häntä luopumaan entisestä opettajavirastaan. Samaa neuvoi
hänelle myöskin Janson, vaan hyvin hellästi ja ystävällisesti.
Mikkosen kunniaksi mainittakoon, ettei hän vastustanut kieltoa eikä
koettanutkaan kylvää erimielisyyttä heränneisiin. Noudattaen Jansonin
neuvoa, piti hän sensijaan hartauspuheita lapsille, siten vaikuttaen
paljon hyvää kasvavassa sukupolvessa [Kert. (1896) Anna Pikkarainen
sekä past. F. F. Lönnrot. Näiden antamia tietoja on sittemmin (1897),
niinkuin esipuheessa olen maininnut, täydentänyt past. J. Väyrynen,
joka niitä on tiedustellut Jansonin leskeltä ja pojilta.].
* * * * *
Näitten seutujen herännäisyysliikkeen keskustaksi tuli jo varhain
Kajaanin kaupunki. Tänne muutti tammikuussa v. 1831 ennen mainittu
_Antti Juhana Malmgren_. Niinkuin tiedämme, oli hän Kuopiossa
ollessaan tutustunut sekä Ruotsalaiseen että Renqvistiin ja ajottain
osoittanut taipumusta liittymään viimemainittuun. Vielä Kajaaniin
muutettuaan piti hän häntä ystävänään ja oli kirjeenvaihdossa
hänen kanssaan. Apteekissaan myyskenteli hän Renqvistin kirjoja
ja osoitti mieltymystä hänen katsantotapaansa, jos kohta hän ei
julkisesti esiintynytkään hänen opetuslapsenaan. Päinvastoin pitivät
Kajaanilaiset häntä Paavon vilpittömänä ystävänä, niinkuin hän
todellisuudessa olikin. Kuten vasta saamme nähdä, tuli myöhemmin
näkyviin, että Renqvistin katsantotapa oli Malmgreniin syvemmältä
juurtunut, kuin Savon heränneet olivat otaksuneet. Tämä ei ole
miehelle häpeäksi, jos kohta hän sen kautta oli joutua harhateille.
Se osoittaa päinvastoin, ettei hänen uskonnollisuutensa ollut
ihmisorjuuden vaikuttamaa, vaan elävän kristillisyyden tarpeesta
lähtenyttä.
Malmgren oli syntynyt 1799 ja siis Kajaaniin muuttaessaan verraten
nuori. Mutta hänellä oli paljon kokemusta hengellisissä asioissa, hän
oli perehtynyt heränneitten katsantotapaan ja siitä syystä sopiva
paikkakunnalla syntyvän liikkeen palvelukseen. Innolla ryhtyi hän
uudessa kodissaan jatkamaan niitä jumalisuuden harjoituksia, joihin
hän Kuopiossa asuessaan oli tottunut. Kummituksena pidettiin häntä
alussa, sillä eiväthän ainakaan säätyhenkilöt näillä tienoin vielä
olleet tuommoisiin "hullutuksiin" antauneet. Hänen iltasin pitämiinsä
kotihartauksiin saapui kyllä rehellisessä tarkoituksessa jo ensi
vuonna silloin tällöin joku syrjäinenkin, vaan näiden kera myöskin
pilkkaajia, naisten vaatteisiin pukeutuneita poikasia y.m. Vaan kun
Malmgren 1832 meni naimisiin, muuttuivat olot. Hänen vaimonsa, jonka
nimi oli _Maria Elisabet Vesterlund_, oli kotosin Nilsiästä, missä
hän oli tutustunut heränneisiin ja heihin rakkaudella liittynyt.
Jos kertomus, [Muutamat vanhat heränneet Kajaanissa] että Paavo
Ruotsalainen olisi ollut Malmgrenin puhemiehenä, olisikin perätön,
tiedetään varmuudella, että nuori rouva Kajaaniin muuttaessaan hyvin
tunsi tuon herännäisyyden kuuluisan johtajan sekä piti häntä suuressa
arvossa. Hän oli myöskin tottunut kanssakäymiseen heränneitten
talonpoikien kanssa sekä tutustunut heidän seuratapoihinsa. Niinpä
oli hän oppinut "Siionin" ja "Halullisten sieluin virsien" nuotit,
ja kun hänellä oli kaunis ja kuuluva ääni, kykeni hän muillekin
niitä opettamaan. Viimemainittu seikka olikin lähinnä syynä siihen,
että seurat Malmgrenin kodissa, heti nuoren rouvan sinne tultua,
muuttuivat elävämmiksi. Mitä luettu ja puhuttu sana ei ollut voinut
vaikuttaa välinpitämättömien herättämiseksi ja pilkkaajien suun
tukkimiseksi, sen teki ennenpitkää kaunis veisuu, joka Kajaanin
apteekkitalosta yhä raikkaampana ja täysiäänisempänä kuului.
Hyvänä apuna oli Malmgrenilla hänen apulaisensa apteekissa _Henrik
Trast_. Tämä myöhempinä aikoina varsinkin Kajaanin tienoilla
yleisesti tunnettu mies ja sikäläisten heränneitten ehkä etevin
edustaja, oli kotosin Kalajoelta, mistä hän lapsena isänsä kera
oli muuttanut Kuopioon. Hän oli syntynyt jouluk. 4 p:nä 1805.
Alkuperäisen nimensä Turuinen oli hän, ruvetessaan soittajaksi
sotaväkeen, muuttanut nimeksi Trast. Otettuaan tahi saatuaan eron
sotaväestä, meni hän oppilaaksi Kuopion apteekkiin, jossa Malmgren
siihen aikaan oli proviisorina. Trast heräsi ja liittyi heränneisiin.
Kun Malmgren muutti Kajaaniin, seurasi hän mukana. Trast oli
harvinaisen hyväpäinen, hänellä oli hyvä puhelahja ja voimallinen
ääni. Hän oli ikäänkuin luotu heränneitten johtajaksi. Muun ohessa
kerrotaan hänen jo nuorena osoittaneen suurta kykyä arvostelemaan
ihmisiä. Ja johtajan asemaan hän kohosikin, vaikkei hän Kajaanissa
asuessaan vielä ole semmoisena tunnettu.
Kajaanin puolen herännäisyys kantoi kaikessa Savon herännäisyyden
leimaa. Yllämainittujen henkilöiden muutto sinne ilmaisee syyn.
Rouva Malmgren käytti alussa kotiseutunsa talonpoikien pukua, tummaa
hametta ja körttiröijyä sekä tummaa huivia päässään. Palmikko
riippui vapaana niskassa. Kun sitäpaitsi jo alusta alkaen Paavo
Ruotsalainen, L. J. Niskanen y.m. kuuluisat Savon miehet vuosittain
saapuivat Kajaanin talvimarkkinoille (helmikuussa) ja usein myöskin
syysmarkkinoille (joulukuussa), ei sovi kummastella, että miehetkin
alkoivat käyttää Savon heränneitten pukua, varsinkin koska se näillä
seuduin entisinä aikoina oli ollut yleistä ja Kiehimäen-reitin
varrella asuvat heränneetkin olivat ottaneet sen käytäntöön. Usein
kävivät Kajaanilaiset ja Ristijärveläiset Savossa sikäläisiä
ystäviään, etenkin Paavo Ruotsalaista tapaamassa, ja kun siellä
huomasivat kaikkien heränneitten käyttävän eri pukua, juurtui tämä
tapa juurtumistaan heihinkin. Ei kukaan heitä siihen pahoittanut,
mutta niin yleistä tuo jo v. 1835 Kajaaninkin seuduilla oli, että
epäiltiin maailman ystävyydestä jokaista, joka ei herättyään ottanut
esimerkkiä noudattaakseen.
Olemme ennen kertoneet Savon kielilläpuhujista ja Paavo Ruotsalaisen
käytöksestä heitä kohtaan. Hänen luonaan käydessään olivat Kajaanin
puolen heränneet monesti kuulleet heidän kummallista puhettaan
ja tottuneet siihen käsitykseen, että tuo ilmiö eriämättömästi
kuului elävään kristillisyyteen, jos kohta kielilläpuhumisen lahjaa
ei suinkaan pidetty elävän kristityn ehdottomana tuntomerkkinä,
vaan päinvastoin hengellisenkin sairaloisuuden ilmaisijana.
Mikkosen johtajana ollessa yltyi tuo henki vallattomaksi, temmaten
muassaan joukottain suruttomiakin ja vilpillisiä, vaan Janson
sai sen asettumaan. Hänen käsityksensä asiasta oli aivan sama,
kuin Paavo Ruotsalaisen, ja hän kohteli tuohon tilaan joutuneita
samoin kuin hänkin. Muutoin on omituista, että tämä kummallinen
heikkous eli voima -- miksi sitä sitten sanottaneekaan -- ilmestyi
monessa paikkakunnassa varsinaisen herätyksen enteenä. Niin
esim. _Kuhmoniemellä_ v. 1834-35, missä lapsetkin horrostilassa
saarnasivat, näkivät kauheita unia j.n.e. Nurmeksen läheisyys
ja Pielisjärven herännäisyyden vaikutus on tässä silminnähtävä,
varsinkin kun tiedetään, että karjalaiset siihen aikaan usein
kulkivat Oulussa Kajaanin kautta. Vaan löytyy siihen toinenkin syy.
Se on Jumalan salaisuus. Tuntuu kuin tahtoisi hän antaa ihmisten
kokea odottamattomia myrskyjä sieluissaan, ennenkuin hän itse
heitä "hiljaisessa tuulenhyminässä" kutsuen lähestyy [Niskanen,
Muistokirja; Kajaanin kirkonkirja; L. J. Niskasen kirjeet N. K.
Malmbergille 13/9 35 ja 2/2 38; Helsingfors Morgonblad 1835 n:o 51;
Anna Pikkaraisen kertomukset (1896).].
* * * * *
V. 1835 ilmestyi Runebergin toimittamassa "Helsingfors Morgonblad"
nimisessä sanomalehdessä kirjoitus nimellä "Lahkolaisuudesta Kajaanin
tienoilla". Sen alla on nimimerkki E (li as) L(önnrot). Kirjoittaja
on siis henkilö, joka, jos kukaan, ymmärsi Suomen kansan luonteen,
tiesi sen surut ja ilot. Ja kuitenkin on se ilmiö, josta hän tässä
puhuu, hänelle käsittämätön, sen "syntyjä syviä" hän ei löydä.
Kirjoituksen pääsisältö on seuraava.
Puhuttuaan Mikkosen vaikutuksesta Ristijärvellä, hänen
syyttämisestään oikeuden edessä ja matkastaan Pietariin (paikan nimeä
ei mainita), kertoo Lönnrot eräästä naisesta, joka, hänen lääkärinä
kerran matkustaessaan Puolangalla, tuotiin hänen parannettavakseen.
Sairas esiintyi mielipuolen tavoin, hyppi ja tanssi, huutaen "Pyhä
Henki, Pyhä Henki". Kun Lönnrot ei tuolle mitään voinut, alkoi
hän varoittaa saapuvilla olevia kuuntelemasta Mikkosen puheita,
kehottaen heitä luopumaan seuranpidosta ja alkamaan harjoittaa
"hiljaista jumalisuutta". Tyytymättömyyttä ilmaisevaa melua alkoi
kuulua kuulijain joukosta. Väitettiin ettei sairas ollut mielipuoli,
vaan riivattu, ja hänelle sanottiin: "Paha henki sinussa on, vaan
ei pyhä". Silminnähtävästi ei kirjoittaja näy aavistaneenkaan,
että viimemainittu arvostelu sisälsi paljon mietittävää, miten
erehtynyttä se kysymyksessä olevaan sairaaseen sovitettuna sitten
ehkä olikin. Ja yhtä vähän näkyy Lönnrot käsittäneen erään toisen
naisen tilaa, jota hän oli puhutellut Manamansalon saarella.
Keskustelustaan hänen kanssaan kertoo hän seuraavaa. Saatuaan
tietää, ettei Lönnrotin mukanaan kuljettama lääketieteellinen kirja
ollutkaan hengellinen kirja, niinkuin hän, otaksuen hänen olevan
"valittuja", ensin oli luullut, lausui nainen, kun tuo tuntematon
vieras alkoi tiedustella hänen kirjojaan: "Huutavan ääni" on paras.
(Kirja oli vasta painosta ilmestynyt ja luultavasti ostettu Kajaanin
apteekista.) Kuultuaan että Lönnrotkin, jolle hän näytti tämän
aarteensa, piti sitä hyvänä, kysyi nainen, mitä hän arveli niistä,
jotka olivat luopuneet maailmasta. Vastaus kuului: "Jumalanpelko
olisi vielä parempi, jos se ilmenisi paitsi uskona Kristuksen
täydentekemiseen ja pitkissä liepeissä myöskin hyvissä töissä".
Tämän yhteydessä moitti Lönnrot heränneitten muista eroavaa pukua,
heidän seurojaan, heidän liiallista veisaamistaan, rukoilemistaan
ja saarnaamistaan. "Mitä seuroihin tulee" vastasi nainen, "niin
tunnustammehan 3:ssa uskonkappaleessa, että on olemassa uskollisten
pyhä yhteys, miksi emme eläisi, niinkuin Jumalan sana käskee?" "Vaan
onhan jo näkyvässä kirkossa pyhäin ihmisten yhteys". Nainen vastasi:
"Kun maailma kerran on langennut Jumalasta, ei ole se pyhä, vaan
päinvastoin". Lönnrot kertoo tämän johdosta huomauttaneensa, että
kirkko on pyhä, jos kohta siihen kuuluu jumalattomiakin. Nainen
ei eksynyt kirkkoa tuomitsemaan, vaikka vieraansa, ymmärtämättä
hänen oikeutettuja muistutuksiaan, häntä vastaväitteillään tuohon
pakoittamalla pakoitti. Ja kuitenkin arvostelee Lönnrot häntä ja
hänen hengenheimolaisiaan lahkolaisiksi! -- Kirjoituksessa moititaan
sitten varsinkin heränneitten suhdetta muihin ihmisiin ja heidän
alakuloista olentoaan. Siinä sanotaan muun ohessa: "He kieltävät
kaiken maallisen ilon, eivät kärsi tanssia, soitantoa, leikkiä eikä
laulua (paitsi hengellistä), jossa kaikessa mieli hakee virkistystä,
jotta se ei huolista masentuisi. Pietistin tuntee jo ulkomuodolta.
Silmissä on outo, terveen katseesta eroava loiste, nenä tulee
ikäänkuin terävämmäksi, posket kutistuvat, puhe menettää voimansa,
ja kaikki on lakastuneen näköistä. Aina kun näen semmoisen henkilön,
tulen murheelliseksi, ajatellessani niitä monia harhateitä, joille
ihmiset saattavat eksyä". Että esim. tuolla Manamansalon naisella,
joka "ennen oli ollut kuuluisan kaunis", vaan nyt oli noin surkean
näköiseksi mennyt, kaiken alakuloisuutensa uhalla oli ilo, jota hän
ei olisi vaihtanut maailman kaikkiin huvituksiin, sitä Lönnrot ei
näy aavistaneenkaan. Ja kun nainen hänelle lopuksi lausui: "Aivan
samalla tavalla kuin te koettaa sielunvihollinenkin houkutella meitä
maailmaan", piti hän tuota puhetta säälittävänä eksytyksenä, jolle
eivät järjelliset vakuuttamiset mitään voi. Outoa on niinikään, ettei
hän, tuo koruttomuutta ja isien yksinkertaisia tapoja rakastava
mies, puhuessaan naisen kanssa heränneitten vaatteista, ottanut
kuullaksensakaan tämän puolustusta: "Kun jumalanpelkoa vielä oli
maassa, käyttivät vanhat tämmöistä pukua". Ei hän siinäkään saanut
nähdyksi muuta kuin lahkolaisuutta. -- Monta esimerkkiä mainitsee
Lönnrot kielilläpuhujista ja hurmahenkiseen horrostilaan joutuneista.
Hän kummastelee tätä omituista ilmiötä, tunnustaen ettei hän sitä
ymmärrä. Siitä oli hän vakuutettu, etteivät tuolla tavoin tainnoksiin
joutuneet teeskennelleet, koska "he selvittyään häpesivät tätä
tilaa". Sitäpaitsi sanoo hän palavalla päreellä kosketelleensa
"Pyhän Hengen kanssa seurustelevia", ilman että pieninkään liike
olisi ilmaissut heidän siitä tietäneen. "Mistä he saavat nuo
käsittämättömät sanat?" kysyy hän sekä lausuu: "En voi kieltää,
että todellinen poikkeus sielun toiminnasta sen terveessä tilassa
on syynä tuohon heränneitten tunnottomaan horrostilaan joutumiseen,
heidän näkyihinsä ja ennustuksiinsa, miksi sitä sitten sanoisinkaan.
Muutamat väärin käsitetyt raamatunpaikat esim. 1 Kor. 14 ovat
epäilemättä ensin johdattaneet monen ajattelemaan tämmöistä tilaa, ja
nämä ovat sitten ottaneet toteuttaakseen aatetta käytännössä. Heihin
juurtuneena on se, tarttuvaa kuin on, levinnyt muihin". Arvostelu,
joka muutoin tuntuu oikealta, on kuitenkin ainakin yhdessä kohden
erehdyttävä. Näkyjä ja kielilläpuhumista ilmaantui monessa paikassa,
esim. juuri Kajaanin tienoilla, ilman että tuohon tilaan joutuneet
siitä olivat mitään lukeneet tahi kuulleet puhuttavankaan. Myöhemmin
kyllä heränneet siitä tiesivät, ja moni vilpillinen haaveilija
puolustikin itseään ja ystäviään raamatun sanoilla, vaan alkuaikoina
ei siitä ylimalkaan vielä tiedetty.
Kirjoituksensa päättää Lönnrot seuraavalla kuvauksella: "Oli kerran
kaksi miestä, jotka laaksossa olevasta mökistään lähtivät vuorelle,
missä heidän herransa asui. Toinen katsoi alituisesti vuorta, johon
hän pyrki, sillä hän pelkäsi muutoin eksyvänsä. Sentähden hän usein
lankesi, puitten juuriin takertuneena ja loukaten itsensä kiviin.
Toinenkin katsoi usein vuorta kohti, vaan tämän ohessa maahankin,
kulkien eteenpäin lankeamatta ja loukkaamatta itseään. Mutta
ympärillään hän näki milloin ruohoja ja kukkia, milloin kypsiä
marjoja ja hedelmiä, ja kerran auttoi hän matkakumppaninsa ylös
syvästä, mutaisesta kuopasta, johon tämä oli hukkua. Kumpikin pääsi
kuitenkin perille. Silloin sanoi vuoren herra toiselle: miksi olet
niin kurjan näköinen, miksi tuijottavat silmäsi, niinkuin moneen
yöhön et olisi nukkunut, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset?
Veljesi sitävastoin näyttää iloiselta ja hänen vaatteensa ovat
puhtaat. Lähdittehän samasta kodista ja samahan matka oli teillä
kuljettavana? Silloin vastasi mies: kyllä lähdimme samasta asunnosta
ja samaa tietä olemme kulkeneet, mutta tuo katseli maan kukkia ja
söi sen hedelmiä, minä sitävastoin katselin alituisesti tätä vuorta,
jotta en eksyisi. Silloin lausui vuoren herra: sinä tyhmä, olisit
tehnyt niinkuin veljesi teki, sillä niin korkea on minun asuntoni,
että se näkyy kaikkialle, minne olisit tullutkaan, vaan taisit luulla
sitä laakson asuntojen kaltaiseksi".
Lönnrotin kirjoitus ei ole pahassa tarkoituksessa kirjoitettu.
Vaan myötätuntoisuutta siltä puuttuu ja sitä asian ymmärtämistä,
jota paitsi tasapuolinen arvostelu on mahdoton. Hän tarkastaa vain
herännäisyyden varjopuolia ja eksyy niihin, niin ettei hän saa
nähdyksi pääasiaa. Hän kyllä tunnustaa, että heränneet yleensä ovat
"hiljaista ja hyväntahtoista kansaa", vaan heidän uskonnollisen
elämänsä miltei ainoaksi tuntomerkiksi jää sairaloisiin ja
häiritseviin liikutuksiin purkautuva hurmahenkisyys, hengellinen
ylpeys sekä tuo muka aivan aiheeton eroaminen muista ihmisistä
ja heidän tavoistaan. Hän ei muista, että kaikki elävähenkiset
uskonnolliset liikkeet kaikkina aikoina ovat Herran opetuksen mukaan
kehottaneet ihmisiä maailman ja itsensä kieltämiseen, eikä ymmärrä,
että juuri pietismi oli kutsuttu Suomen kirkossa raivaamaan auki
Jumalan ja maailman valtakunnan välistä rajaa. Jos pietistit tätä
tehdessään yksityisseikkoihin nähden eksyivät yksipuolisuuksiin, on
tämä syrjäseikka sen suuren totuuden rinnalla, että he tahtoivat
antaa koko sydämmensä sille Herralle, joka heidät oli synnin unesta
herättänyt. Aivan erehdyttävä on myöskin, kuten olemme nähneet, sekin
väite, että kielilläpuhumiset, haaveilevat näyt y.m. senkaltaiset
ilmiöt olivat herännäisyyden vasituisina tuntomerkkeinä. Niin ei
ollut alkuaikoinakaan, vielä vähemmin myöhemmin. Hyvin outoa on
niinikään, ettei Elias Lönnrot päässyt käsittämään tämän liikkeen
suurta merkitystä kansan siveellisen kannan korottajana, sen
lukuhalun herättäjänä, sen käsityskyvyn kasvattajana, sanalla
sanoen sen henkisen ja aatteellisen elämän edistäjänä. Hän edustaa
tässä syvään juurtuneita ennakkoluuloja, joiden läpi pietismin oli
murtauminen.
Lönnrotin kirjoitus on kirjoitettu heinäkuussa. Jo elokuussa
sai Paavo Ruotsalainen siitä tietää [L. J. Niskasen kirje N. K.
Malmbergille 13/9 35.]. Muutaman viikon kuluttua vastasi siihen
heränneitten puolesta, vaan nimeään ilmaisematta, Malmberg [Osa
käsikirjoituksesta löydetty N. K. Malmbergin papereista.]. Vastaus
on siinä kohden erehdyttävä, että hän väittää kirjoituksen
syntyneen moittimisen halusta, vaan muuten asiallinen ja puolueton.
Malmberg esim. myöntää, että moni herännyt valitettavasti oli
joutunut harhateille. Hän sanoo tämän johtuneen siitä, että
"heränneillä on monta vihamiestä, vaan vähän opettajia, jotka
rakkaudella olisivat heitä hoitaneet". Heränneitten nimessä kieltää
hän milloinkaan pitäneensä noita eksyneitä, joista Lönnrot oli
puhunut, herännäisyyden edustajina, jos kohta heitä on koetettu
kärsiä, jotta he hurmahenkisyydestään luopuisivat ja Kristuksen
opetuslapsiksi tulisivat. Muutoin liikkuu vastaus alusta loppuun
sen jyrkän kristillisyyden kannalla, jota Malmberg jo siihen aikaan
edusti. Kuvattuaan heränneitten entistä elämää maailmassa ilman
Jumalatta, viittaa hän siihen muutokseen, jonka Herran armo on heissä
vaikuttanut, sekä näyttää, miten mahdoton ylhäältä syntyneen elämän
on viihtyä maailmankaltaisuudessa ja synnin palveluksessa. Ehdoitta
asettuen Jumalan sanan vaatimusten kannalle, puhuu hän elävän uskon
luonteesta, sen taisteluista ja korkeasta päämäärästä. Kirjoitus ei
ole teologiaa, se on rohkean herätyssaarnaajan korutonta puhetta
päivän polttavimmassa kysymyksessä. Jos joku sana siinä tuntuukin
kiivaalta ja ankaralta, tulee muistaa, että Lönnrotin väärä ja
loukkaava kuvaus herännäisyydestä ei ollut omiaan kehottamaan
vastustajaa suvaitsevaisuuteen. Runeberg otti vastauksen lehteensä,
lausuen siitä seuraavat sanat: "Kannattamatta niitä mielipiteitä,
jotka näyttävät aiheuttaneen tämän kirjoituksen, ja pystymättä
löytämään mitään loukkaavaa siinä yksinkertaisessa, sävyisässä
esityksessä, jota vastaan se on tähdätty, ei ole toimitus pitänyt
sopivana olla sitä julkaisematta, varsinkin koska kirjoitus, kielestä
ja kirjoitustavasta päättäen, on todistuksena siitä, että sillä
uskonnollisella katsantotavalla, jota sanotaan löytyvän muutamissa
Kajaanin seudun talonpojissa on puolustajia sivistyneiden luokkien
oppineissakin".
Tähän päättyi sillä kertaa väittely. Siitä näkyy muun muassa,
että etevimmätkin henkilöt silloin vielä hyvin vähän tunsivat
herännäisyyttä ja vielä vähemmin aavistivat, kuinka levinnyt liike jo
siihen aikaan oli.
Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Kajaanin seudun herännäisyyden
syntyyn, on paikallaan huomauttaa siitä, ettei Lönnrot yllämainitussa
kirjoituksessaan puhu sanaakaan Jansonista, vaikka tämä jo silloin
oli sikäläisten heränneitten tunnustettu johtaja. Hän vain kertoo,
että muutamissa paikkakunnissa, niinkuin Kiuruvedellä ja Kajaanissa
(Mikkonen), löytyi johtavia henkilöitä. Ainoastaan Paavo Ruotsalaisen
"päällikkövirka" näkyy hänestä kannattavan mainitsemista. Siitä hän
lausuu: "Heränneet kunnioittavat häntä enemmän kuin katolilaiset
paavia". -- Tämäkin osoittaa, miten vaatimattomasti ja melua
herättämättä Janson toimitti vaikeaa työtään syrjäisessä perukassaan.
Juuri semmoiset miehet, kuin hän, olivat herännäisyyden oikeita
edustajia, mutta niitä ei maailma tuntenut. Heihin soveltuvat
apostolin sanat "niinkuin tuntemattomat ja kuitenkin tunnetut".