Jonas Laguksen kääntyminen. Ylivieskan herätyksen alku.
Helmikuun 2 p:nä 1812 kirjoitettiin Turun yliopiston nimikirjaan
14 vuotiaan _Jonas Laguksen_ nimi. Hän oli syntynyt tammikuun 23
p:nä 1798 Kurikassa, missä isänsä, _Niilo Lagus_, siihen aikaan
oli kappalaisena. Äitinsä nimi oli _Saara Elisabet Forsman_. Hänen
harvinaisen rikkaat luonnonlahjansa, joista kauneudenaisti, etenkin
taipumus runouteen, ehkä oli huomattavin, olivat saaneet herätystä ja
kehitystä huolellisen kasvatuksen kautta kodissa. [Sukukirja; Suomen
aatelittomia sukuja.] Lagus ei ollut kuin 9 vuoden ikäinen, kun hän
ihastuksella luki Vergiliuksen runoja. Myöskin Ruotsin etevimpien
runoilijain teoksiin tutustui hän jo kodissaan, itsekin siihen aikaan
sepitellen pieniä runoja. Tultuaan ylioppilaaksi hyvillä tiedoilla,
joita hän isänsä ohjaamana oli itselleen hankkinut, alkoi Lagus
tutkia sekä vanhaa klassillista että uudenaikaista kirjallisuutta,
perehtyen saksalaisten ja ranskalaisten kirjailijain teoksiin,
vieläpä lukien vähän englanninkielisiäkin kirjoja. Isänsä oli
toivonut hänestä pappia, vaan tuolle uralle hän ei vielä tahtonut
eikä ikänsä tähden voinutkaan antautua. Päinvastoin tuntui papinvirka
hänestä vastenmieliseltä. Kun hän sitä ajatteli, laskeusi synkkiä
varjoja siihen runouden viehättävään maailmaan, jossa hän siihen
aikaan oleskeli, ja täytti hänen sydämmensä salaisella pelvolla. Ei
ymmärtänyt Lagus silloin, että tuo pelko tuli pyhältä Jumalalta,
eikä tiennyt hän, että sama Jumala häntä armahtaen etsi silloinkin,
kun hän, isänsä kuoltua v. 1816, äitinsä, sisarustensa ja toveriensa
hartaita kehotuksia noudattaen, päätti ruveta papiksi, vaikkei
hänellä siihen ollut mitään sisällistä kutsumusta. Arkkipiispa
Tengströmin välityksestä -- hän oli ollut hänen isänsä läheinen
tuttava -- vihittiin hän papiksi jo kesäkuun 11 p:nä 1817, vaikkei
hän vielä ollut laillista ikää saavuttanut [Akiander VI, 212.].
Tästä syystä merkittiin virallisissa asiakirjoissa v. 1796 hänen
syntymävuodekseen, vaikka hän, kuten tiedämme, oli syntynyt 2 vuotta
myöhemmin. [Katso esim. Chydenius, Matrikel öfver presterskapet i Åbo
erkestift.]
Tiedämme, millainen papiksi aikovien ylioppilasten käsitys heidän
tulevista tehtävistään siihen aikaan ylimalkaan oli. Missä mielessä
Lagus oli tähän virkaan valmistaunut ja minkälaisia ohjeita hän oli
saanut, kuvaa hän itse seuraavin sanoin: [Tidningar i andliga ämnen
1836, n:o 42: "En ung lärares återblick på sina första presteår."]
"Että olin hyvä kristitty, sitä eivät opettajani, seuratoverini
enkä itse epäillyt, me kun kaikki pidimme tosi kristillisyytenä
sitä pakanallista hyvettä, joka pidättäikse kaikista törkeistä
synninpurkauksista, omin voimin ahkeroitsee täydellisyyden
saavuttamista, ja jonka lähteenä on ylpeys, joka kauniimmalla
nimellä kutsutaan ambitsiooniksi. Ne luennot ja harjoitukset, joihin
yliopistossa otin osaa, eivät missään suhteessa järkähyttäneet sitä
hyvää ajatusta sieluni tilasta, jonka kääntymättömässä mielessäni
olin itselleni muodostanut, enkä myöskään saanut mitään oikeata
opetusta siitä, millaisen Jesuksen oikean opetuslapsen tulisi olla".
-- Papiksi tultuaan, määrättiin Lagus _Vöyrin_ v.t. kirkkoherran
ja kappalaisen _H. Vegeliuksen_ apulaiseksi [Chydenius, Matrikel
öfver presterskapet i Åbo erkestift.]. Samoinkuin seudun muut
papit, oli tämä suruton mies. Seudun seuraelämä, johon papit
ahkeraan ottivat osaa, ei myöskään ollut omiaan taivuttamaan
Lagusta miettimään paimenviran vakaita tehtäviä. Sunnuntai-illat
käytettiin seurusteluun seurakunnan säätyhenkilöiden kanssa, jolloin
tavallisesti lyötiin korttia, tanssittiin, juotiin y.m. eikä
opettajain elämä millään tavoin eronnut maailmanlasten tavoista,
niin että yhtä usein näin harmaahapsiset pelipöydän ääressä kuin
nuoremmat tanssissa ja näytelmissä kertoo Lagus itse yllämainitussa
kirjoituksessaan. Tuo ei häntä loukannut, hän oli kuin muutkin,
sydän täynnä tämän maailman iloa. Miellyttävällä ja hienolla
käytöksellään voitti hän kaikkien sydämmet, ja hänen saarnojaan
kiitettiin erinomaisen hyviksi ja kauniiksi [Tidningar i andliga
ämnen 1836 n:o 42-43.]. Tällä tavoin kului pari vuotta, kunnes
Jumala erään valtaavan tapahtuman kautta mursi hänen sydämmensä.
Laguksen oma kaunis kertomus tästä tapahtumasta kuuluu: [Tidningar
i andliga ämnen 1836 n:o 42-43.] "Eräänä kesäpäivänä, kun useain
pappien ja säätyläisten kanssa olimme kokoontuneina n.s. huvia eli
ajanviettoa varten, ilmoitettiin, että oli tultu pappia sairaan luo
hakemaan. Olimme kaikki sitä mieltä, että tuo toimitus sattui mitä
sopimattomimpaan aikaan, mutta jonkun täytyi kuitenkin lähteä; ja,
lähemmin tuumittua, arveltiin tehtävää minun velvollisuudekseni. Kun
matka oli pitkä eikä minulla ollut toivoa palatessani enää tavata
ystäviä kokoontuneina, päätin viipyä vielä jonkun ajan, nauttiakseni
seuran hupaisuudesta. Vihdoin lähdin kuitenkin matkalle hiukan
allapäin ja salaisella mielipahalla. Talonpoika, joka minua oli
saattamassa, oli vanhanpuolinen, vakaan ja nöyrän näköinen mies.
Emme olleet ehtineet pitkälle taipaleella, ennenkuin hän antautui
keskusteluun minun kanssani, alkaen kertoa sairaan tilasta ja niistä
kovista kiusauksista, jonka alaisena hän oli. Tämän ohessa viittasi
hän siihen, että opettajan hengellistä kokemusta paraiten tutkitaan
tämmöisissä tilaisuuksissa sekä että tuon ahdistetun sielun oikea
neuvominen ja lohduttaminen olisi hyvin tärkeää. Alussa en paljon
ensinkään tarkannut hänen puhettaan, vaan kysyin kuitenkin vihdoin,
mikä kiusaus sairasta vaivasi. Siihen vastasi talonpoika: 'Sairas on
terveenä ollessaan Jumalan armosta tullut elävään uskoon ja yhteyteen
Vapahtajansa kanssa, mutta on nyt sairastunut äkkinäiseen ja kovaan,
hourion seuraamaan tautiin. Jälleen selvittyään ja päästyään täyteen
ymmärrykseen, on hämmästys vallannut hänet eikä häntä voi lohduttaa,
sillä hän pitää itsensä armosta langenneena ja luulee joutuvansa
ijankaikkiseen onnettomuuteen. Mikäli olen ymmärtänyt ja voinut, olen
kyllä koettanut häntä neuvoa, mutta hän ei näy ensinkään saattavan
lohdutusta vastaanottaa. Eikö olisi parasta, että herra maisteri,
joka on taitavampi ja kokeneempi, näyttäisi hänelle, miten hän
on joutunut tälle harhatielle, ja hänelle selvittäisi armontilan
tuntomerkit, jommoisina nämä kiusausten aikana ilmenevät, sekä sitä
eroitusta, joka on olemassa armosta langenneen ja kiusatun sielun
välillä; siten saattaisi hän ehkä helpoimmin käsittää oman sisällisen
tilansa ja ettei hän olekaan niin suuressa vaarassa, kuin hän itse
luulee'. Seurasi pitkä vaitiolo. Huomasin että matkakumppanillani
oli tietoja, joita minulta kerrassaan puuttui, näin että kunniani,
arvoni, tietoni olivat joutuneet auttamattomaan vaaraan ja ettei
minulla ollut pienintäkään pelastuksen mahdollisuutta. Sairaasta
luulin kyllä jollakin tavoin suoriutuvani antamalla hänelle sitä
löysää lohdutusta, jota olin jakanut niille, jotka eivät sitä
milloinkaan olleet kaivanneet; mutta tuota matkakumppaniani, joka
ilmaisi kokemuksia, joista en minä eivätkä saarnakirjojeni tekijät
olleet untakaan nähneet, häntä en voinut välttää, sen huomasin. Se
vakaa ja varma ääni, jolla mies noista asioista puhui, vaikutti etten
uskaltanut suoraan sanoa kaikkea tuota haaveiluksi ja hulluudeksi,
sitä vähemmin koska joskus eräästä vanhasta jumaluusopillisesta
kirjasesta olin lukenut näistä minulle tuntemattomista asioista.
Lausuntoani kauan odotettuaan sekä luultavasti epäillen, että
tosi kristillisyys oli minulle ventovieras asia, kysyi talonpoika
sävyisästi, mikä oli ollut herätykseni ensimmäisenä vaikuttimena
ja millä tavoin olin tullut yhteyteen Vapahtajani kanssa. Nyt,
ajattelin, täytyy minun pysyä suorana ja torjua luotani tuo nenäkäs
ihminen. 'Sinua, talonpoika, ei tämä koske', oli vastaukseni. 'Minua
ovat oppineet miehet sekä opettaneet että tutkineet ja he ovat
hyväksyneet kiitettävän opettajataitoni; on tarpeetonta, että sinä
semmoisiin asioihin sekaannut, siinä kylliksi'. Sävyisästi vastasi
talonpoika: 'Antakaa anteeksi, herra, en minä tahtonut teitä
loukata; mielelläni tunnustan myös halpuuteni ja puutteeni. Vaan
yksinkertaisuudessani olen aina ajatellut, että kaikki, jotka ovat
tulleet oikeiksi kristityiksi, olisivat niiden ihmisten kaltaiset,
jotka yhdessä ovat kulkeneet haaksirikkoon joutuneella laivalla
ja suurella hengenvaaralla, yksi yhdellä toinen toisella tavalla,
pelastuneet ja päässeet rantaan; olen sentähden arvellut, ettei
kuningas paheksuisi, jos hänen kanssaan samassa vaarassa ollut
kerjäläinen kysyisi häneltä, kuinka ja millä keinoin hän pelastui'.
Sitten vaikeni talonpoika, ja minäkin vaikenin hänen sanojensa
totuuden iskemänä. Loppumatkan käytin oppineen puheen miettimiseen,
jolla perille päästyäni aijoin pelastaa kunniani. Paikalle
saavuttuani ja astuttuani sairaan huoneeseen, näin miehen makaavan
vuoteella, kuoleman kalpea leima kasvoissaan, silmät tuijottaen
ja rinta raskaasti koristen. Samassa silmänräpäyksessä heitti hän
henkensä. Särkeviä olivat hänen vaimonsa ja lastensa valitushuudot,
ja moittien nuhtelivat he kyytimiestäni hänen viipymisestään.
'Olihan tuo kauheata, ettei hän saanut pappia puhutella, kun hän
sitä niin hartaasti toivoi', sanoi itkien yksi lapsista. 'En ole
minä siihen syypää', vastasi talonpoika. 'Herrasväki oli kokoontunut
tanssimaan ja huvittelemaan; odotin kaksi tuntia; sitten olen
kiirehtinyt, minkä olen voinut'. Eräs vanhanpuoleinen mies, joka
seisoi kuolleen vuoteen ääressä, lausui, minuun tuikeasti katsoen,
kuultavasti: 'Kirottu olkoon se, joka Herran työn kelvottomasti
tekee'. Liikkumattomana seisoin siinä kuni kivettyneenä, aivan kuin
kadotettu olento; hämmästys ja kauhu valtasivat sieluni. Tunsin
itseni kaksinkertaisesti rikokselliseksi. Huolimattomuudessani en
ollut hankkinut itselleni kokemuksia ja tietoja, joilla olisin voinut
vainajaa hyödyttää, ja kevytmielisen huvin tähden olin laiminlyönyt
velvollisuuteni ja tullut liian myöhään. Minä kauhistuin, kun
omatuntoni soimaten todisti, että vainaja, joka tuossa kylmänä
lepäsi, jo oli minua syyttämässä Jumalan edessä. Levottomuuttani
lisäämässä olivat nuo haikeat valitushuudot, mitkä ympärilläni
kaikuivat, ja luultavasti olisin vaipunut lattialle, jollei
saattomieheni olisi tarttunut käteeni, lausuen: 'Lähtekäämme'. Sen
teimmekin. Nyt oli ylpeyteni masentunut; kauhistuin itseäni, ja
kyynelvirta tulvasi silmistäni. Talonpoika huomasi tämän ja alkoi
lempein sanoin minulle selvittää hengellistä sokeuttani ja onnetonta
tilaani, tehden tuota niin vakuuttavalla ja selvällä tavalla, etten
muuta voinut kuin sydämmestäni tunnustaa, että hän oli oikeassa.
Yksinkertaisesti ja selvästi osoitti hän minulle sen tien, joka vie
elämään, sellaisena kuin sittemmin olen sen raamatusta löytänyt, teki
tyhjäksi oman vanhurskauteni ja näytti minulle sen vanhurskauden,
joka ainoana Jumalalle kelpaa. Tästä hetkestä alkaen liityin hellällä
ystävyydellä tähän kristittyyn mieheen, jota Jumala siitä olen aina
vakuutettu -- oli käyttänyt aseenaan minun pelastuksekseni, ja jonka
puheista, seurasta ja kokemuksesta olen niittänyt paljon siunausta.
-- Myöhään illalla, masentuneena ja alakuloisena, palasin tältä
unohtumattomalta matkalta. Koko yön häilyi kuolleen miehen kuva
silmieni edessä, pidin itseäni hänen murhaajanaan ja tunsin itseni
rauhattomaksi maailmassa. Rupesin rukoilemaan ja huomasin, että
se tyhjä suun puhe, jota siihen asti olin rukouksena pitänyt, oli
ollut Jumalan pilkkaamista. Muistiini tulivat eletyt elämänpäiväni,
ei lempeän ja ystävällisen näköisinä, jommoisiksi mielikuvitukseni
ne ennen oli sielulleni kuvaellut; ei -- vaan ne esiintyivät nyt
ankarina ja uhkaavina syyttäjinä. Niin kaukana kuin muistini saattoi
johdattaa minua elettyä aikaa tarkastamaan, näin jo lapsuuteni
leikeissä ylpeyttä, syntiä ja pahuutta sydämmessäni, ja etenkin
koskivat minuun kipeästi perin väärä opetustapani, hengettömät
saarnani ja huolimattomat käyntini sairasten luona, joiden kautta
olin syössyt niin monen sieluraukan perikatoon. Oi, raskaana taakkana
laskeutui tämä tietoisuus päälleni ja koko olentoni vapisi tuskasta.
Rukoilin Jumalalta armoa ja rauhaa; mutta ijankaikkinen viisaus
näki hyväksi vasta myöhempänä aikana suoda minulle sitä lepoa, jota
Jesuksen sovinnon osallisuus antaa. Kiitetty olkoon hänen nimensä
ijankaikkisesti!"
Se mies, joka saattoi Lagusta tuolla hänelle tärkeällä matkalla, oli
nimeltään _Simona Kannus_ [Tiedon antanut (1897) raatimies E. Roos,
jolle Lagus 1856 kertonut tästä tapahtumasta.]. Muutoin osoittaa tämä
tapahtuma, että näillä tienoin kansassa ainakin siellä täällä löytyi
syvällistäkin kristillisyyttä, jota 18 vuosisadalla Suupohjassa
syntyneet hurmahenkiset uskonnolliset liikkeet eivät olleet voineet
turmella. Herättyään synnin unesta, ei Laguksen siis tarvinnut
aivan kuuroille korville Herralta saatua uskoaan julistaa. Kansan
keskuudesta löysi hän heti alussa niitäkin, joista tuommoinen puhe
ei tuntunut oudolta. Näihin hän liittyi koko lämpimän sydämmensä
rakkaudella, lähestymistään lähestyen kansan syviä rivejä, joissa hän
myöhempinä aikoina oli niin suuria vaikuttava. Seurustelussa Vöyrin
heränneitten kanssa saavutti hän paljon hengellistä kokemusta sekä
sai tämän ohessa vapaasti kehittää tuota erinomaista luonnollista
suoruutta, joka on hänen luonteensa huomattavimpia piirteitä.
"Vöyriläiset" lausui hän vielä vanhoilla päivillään "ovat rehellistä
kansaa; kun he tarkoittavat: tiedä huutia, niin myös suoraan sen
sanovat". [Tiedon antanut (1897) raatimies E. Roos, jolle Lagus 1856
kertonut tästä tapahtumasta.]
V. 1823 tuli _K. F. Stenbäck_ Vöyrin kirkkoherraksi [Chydenius,
Matrikel.]. Hänen apulaisenaan jatkoi Lagus, jonka mielenmuutos oli
tapahtunut noin v. 1821, [Kertonut asessori K. A. Malmberg.] työtään
seurakunnassa. Paljon vastenmielisyyttä ja moitetta sai hän osakseen
seudun papiston puolelta. Häntä ei enää kiitetty miellyttäväksi
seuramieheksi, kuten ennen, ja hänen ankaran jyrkkiä saarnojaan
arvosteltiin liioittelevan haaveilijan puheiksi. Huomattavampia
selkkauksia Laguksen ja hänen virkakumppaniensa välillä ei kuitenkaan
hänen Vöyrissä ollessaan vielä syntynyt. Stenbäckin herttaisessa
perheessä kohdeltiin häntä jo siihen aikaan ystävällisesti,
samoinkuin seurakunnan kappalaisen, ennenmainitun Vegeliuksen
kodissa, johon hän oli vielä likeisemmässä suhteessa. Hän oli
nimittäin naimisissa viimemainitun kasvattityttären Lovisa Eleonora
von Essenin kanssa. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck.]. Mutta mitään
kannatusta sen elävähenkisen, uutta aikaa luovan kristillisyyden
levittämisessä, jonka ensimmäisenä tienraivaajana Pohjanmaalla hän
oli, ei hän näiltäkään virkaveljiltään saanut. Päinvastoin hekin
monesti jyrkästi vastustivat hänen kuollutta puhdasoppisuutta
vastaan tähdättyä taisteluaan totuuden puolesta. Jos omatunto ehkä
monestikin todisti tätä heidän menettelytapaansa vastaan, estivät
oma mukavuus ja ihmispelko heitä murtamasta vanhojen ennakkoluulojen
siteitä ja antaumasta Suomen Siionille koittavan uuden ajan
palvelukseen. Vaan löytyipä jo siihen aikaan Suupohjassakin siellä
täällä sielunpaimenia, jotka eivät arvostelleet Laguksen edustamaa
kristillisyyttä samalla tavalla. Huomattavin näistä on Oravaisten
kappalainen _Jaakko Vegelius_, joka v. 1827 tuli kappalaiseksi
Solvoon. Tämän sittemmin varsinkin heränneitten säätyläisten
piireissä yleisesti tunnetun ja rakastetun "kolmikertaisen tohtorin"
huomattavimmat aikuisemmat elämänvaiheet ovat seuraavat.
_Jaakko Vegelius_ syntyi joulukuun 9 p:nä 1779. Tultuaan
ylioppilaaksi v. 1796, alkoi hän tutkia maisterintutkintoa varten
vaadittavia aineita, lääkärinura silmämääränään, sekä saavutti
filosofian tohtorin arvon v. 1802. Seuraavana vuonna, jolloin ankara
rokkotauti raivosi Pohjanmaalla, toimi hän kuninkaallisen Suomen
talousseuran lähettämänä rokottajana Suupohjassa, harjaantuen tällä
matkallaan läheltä katselemaan ihmiselämän kärsimyksiä, joille hänen
hellä sydämmensä aina oli avoinna. Ehkä avautuivat hänen silmänsä
jo siihen aikaan näkemään myöskin sitä hengellistä hätää, jonka
alaisena kansa huokaili, koska hän, suoritettuaan lääketieteen
kandidaattitutkinnon (1804), antoi vihkiä itsensä papiksi v. 1805.
Lääketieteellisiä opintojaan Vegelius ei kuitenkaan jättänyt, vaan
suoritti lisensiaattitutkinnon v. 1807. Syyskuun 1 p:stä 1808
huhtikuun alkuun palveli hän Klingsporin määräämänä lääkärinä
Suomen armeijassa, toimien tämän ohessa tammikuusta alkaen v.t.
pappina sotajoukon sairaaloissa. V. 1809 määrättiin hän Oravaisten
kappalaiseksi, johon virkaan hän astui toukokuussa seuraavana vuonna
[Törnudd, Åbo erkestifts matrikel.].
Vegeliuksen monipuolisten lukujen ja kokemusten kautta laajentunut
näköpiiri sekä hänen sydämmellinen luonteensa tarjosivat monta
liittymiskohtaa niille aatteille, jotka elähyttivät Lagusta. Heidän
välillään syntyi jo siihen aikaan, jolloin viimemainittu heräsi,
mitä likeisin ystävyys, jota ei heidät toisistaan erottavan matkan
pituus eivätkä ajan myrskyt milloinkaan rikkoneet. Sitäpaitsi yhdisti
sukulaisuus heidät toisiinsa. Vegelius oli nim. naimisissa Laguksen
ensimmäisen vaimon, ennen mainitun Lovisa Eleonora von Essenin
sisaren kanssa [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck.]. Siihen tienraivaajan
tehtävään, johon Lagus melkein heti kääntymisensä jälkeen ryhtyi,
ei Vegelius kuitenkaan yhtä suurella innolla antautunut eikä hän
muussakaan suhteessa ole luettava herännäisyyden eturivin miesten
joukkoon, mutta tästä huolimatta liittyi tuo hänen nuorempi,
tarmokkaampi ja nerokkaampi ystävänsä häneen lämpimän sydämmensä
täydellä luottamuksella. Paljon hyötyä oli Laguksella jo hänen
Vöyrissä ollessaan tästä ystävyydestä ja myöhempinä aikoina vielä
enemmän.
Laguksen hengenheimolaisista Suupohjassa hänen kääntymisensä
ajoilta mainitaan myöskin hänen setänsä _Elias Lagus_ (k.
Vähänkyrön kirkkoherrana 1850), joka siihen aikaan oli kappalaisena
Lapväärtissä. Hän näkyy seurakunnassaan saaneen aikaan herätyksiä.
Ainakin puhuu Lagus eräässä Vegeliukselle v. 1829 kirjoittamassaan
kirjeessä [Laguksen kirje J. Vegeliukselle 23/10 1828, painettu
sanomalehdessä Väktaren 1893, n:o 2.] ilolla, vieläpä ihmetellen
hänen uskollisesta, siunauksesta rikkaasta työstään. Mahdollisesti
aiheutui kuitenkin tämä lämmin tunnustus Vegeliuksen ehkä
liioittelevasta kertomuksesta Lapväärtin oloista, johon kysymyksessä
oleva kirje silminnähtävästi on vastauksena. Ainakaan eivät
herännäisyyden vaiheita koskevat asiakirjat tiedä kertoa mitään, joka
antaisi tuetta tälle arvostelulle. Vähään tyytyi sitäpaitsi Jonas
Lagus vielä siihen aikaan, lapsellisesti iloiten likenevän kevään
pienimmistäkin enteistä.
V. 1828 pääsi Lagus kappalaiseksi _Ylivieskaan_, joka siihen aikaan
oli Kalajoen emäseurakunnan kappelina. Miten erinkaltaiset olivat
olot siellä verrattuina niihin, joissa hän sitä ennen oli pappina
toiminut! Ei tarjonnut luonto täällä hänen kauneudenaistilleen
sitäkään tyydytystä kuin Vöyrissä, missä nuo siellä täällä kohoavat
kalliot ja mäet sekä vanha, laajaperäinen viljelys antavat muutoin
ykstoikkoiselle tasangolle jonkunlaisen runollisen leiman. Kalajoen
puuttomat rannat eivät Ylivieskan kirkonkylän kohdallakaan tarjoo
silmälle viehätystä. Varsinkin siihen aikaan eivät täällä sijaitsevat
talot rakennustenkaan puolesta olleet läheskään niin miellyttävän
näköisiä kuin Suupohjassa, asutus oli paljon harvempaa, tilukset
pienemmät. Vielä suurempi oli erotus seuraelämään ja kansaan
nähden. Vieraaksi oli Lagukselle kyllä hänen kääntymisensä jälkeen
käynyt Vöyrinkin tuttavapiiri, mutta semmoisenakin tarjosi se hänen
ystävälliselle, seurusteluun muiden kanssa alttiille luonteelleen
paljon, jota hänen Ylivieskaan muutettuaan monta vuotta täytyi
kaivata. Suupohjan vilkas, avosydämminen ruotsinkielinen väestö
oli etenkin hänen heräyksensä jälkeen tullut hänelle rakkaaksi, ja
kernaasti olisi hän sen keskuudessa jatkanut taisteluaan totuuden
puolesta. Umpimieliseltä ja kylmältä tuntui hänestä sitävastoin
Ylivieskan kansa, jota lähestymästä sitäpaitsi puuttuva suomenkielen
taitokin häntä oli estämässä. Paljon oli nim. Lagus lapsuutensa
ajoista unohtanut viimemainittua kieltä, jota ei siihen aikaan
kouluissa eikä yliopistossa ensinkään viljelty ja jota hän Vöyrissä
ollessaan ei jokapäiväisessä puheessakaan ollut käyttänyt. Millä
mielellä hän muisteli entisiä tuttaviaan ja miltä hänestä ne
uudet olosuhteet, joihin hän oli siirtynyt, alussa tuntuivat,
näkyy seuraavista hänen eräälle ystävälle lokakuun 28 p:nä 1828
kirjoittamistaan sanoista: "Kiitos, sydämmestä kiitos, rakkaasta
kirjeestäsi. Sen lukeminen oli minulle enemmän virkistävää kuin kaste
kukalle tahi siimes nääntyneelle matkustajalle. Siirryin hetkeksi
takaisin sinun seuraasi, kelvollisten, ahkerain ihmisten piiriin, ja
minusta tuntui kuin olisin hetken elänyt sillä kaivatulla seudulla,
josta olen muuttanut pois. -- -- -- Työni täällä oli varsinkin ensi
pyhinä vaikeata, ei ainoastaan kielen vuoksi, vaan etenkin sentähden,
että olin kuni huutavan ääni korvessa, joka ei tiedä, kuuleeko ja
ymmärtääkö sitä kukaan". [Yllämainittu Laguksen "Väktarenissa"
painettu kirje J. Vegeliukselle.]
Kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin Lagus toisin arvosteli uutta
työalaansa ja sitä kansaa, jolle hän täällä Ylivieskan korvessa
huusi: "Tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt".
[Ylivieskan vanhimpien, vielä 1896 elävien heränneitten kertomuksen
mukaan toisti Lagus varsinkin ensi aikoina nämä sanat miltei joka
saarnassa.] Jo lokakuussa 1828 avasi hänelle sydämmensä "eräs
herännyt, armon salaisuuteen perehtynyt mies". "Ei mikään" kirjoittaa
Lagus yllämainitussa kirjeessään Vegeliukselle "ole minua, tänne
tultuani, niin ilahuttanut kuin tämä huomio; nyt iloitsen siitä,
että ainakin joku minua ymmärtää. Olen siitä sydämmestäni Jumalaa
kiittänyt, toivoen että luku kasvaisi". Herralta oli tämä toivo
eikä joutunut se häpeään. Seuraavana talvena ja sitä seuraavana
vuonna heräsi seurakunnassa siellä täällä muitakin, ja keväällä
v. 1831 levisi Herran tuli talosta taloon, kylästä toiseen. Ei
tarvinnut Laguksen enään yksinäisyydessä ikävöidä niiden seuraa,
jotka ymmärsivät hänen sydämmensä syvällisimmät huolet ja ilot.
Varsinkin pyhäpäivinä kävi hänen luonaan paljon semmoisia ystäviä.
Ne olivat noita armoa isoovia, vasta heränneitä ihmisiä, joiden
sydämmissä ei vilppiä ole. Monesti neuvoi hän heitä sekä yksityisesti
että yhteisesti keskeymättä koko iltapäivän, vieläpä yölläkin,
kun eivät päivän tunnit riittäneet. Nuoruuden tulisella innolla,
heränneen voimalla ja armoitetun palavalla rakkaudella teki hän
työtä Herran viinimäessä täällä kaukaisessa pohjolassa. Vaan tämän
ohessa noudatti hän paimenvirassaan ihmeteltävää taitoa ja malttia
eikä pintapuolisen haaveilijan tavoin heti pitänyt kultana kaikkea,
mikä kiilsi. Etenkin näkyy hän tarkkaan valvoneen sitä, ettei liike
eksyisi lahkoksi eikä joutuisi hurmahenkisyyden valtaan. Ehkä
aiheutui tämä huoli osaksi siitäkin, että Lagus v. 1825 notariona
oli seurannut rovasti Stenbäckiä tämän Kuortaneella toimittamalla
tarkastusmatkalla [Akiander IV, 41-46.] ja siellä omin silmin nähnyt,
miten vaarallisille teille uskonnollinen liike voi eksyä, ellei sen
innostuksen tulta alusta alkaen varovaisuudella hoideta. Sitäpaitsi
oli Lagus, niinkuin heränneet papit ylimalkaan, hyvin tarkka opin
puhtaana säilyttämisen suhteen. Tässä tarkoituksessa kielsi hän
heränneitä kokoontumasta seuroihin muualle kuin pappilaan ja kehotti
heitä välttämään yhteisiä rukouksia. Miten oudolta tämä varovaisuus
tuntuukin, oli se ehkä tarpeellinen, kun ottaa huomioon, kuinka
alhaisella kannalla Ylivieskan kansan uskonnollinen tieto siihen
aikaan vielä oli. Lagus ymmärsi, että tämä aika oli erinomaisen
tärkeä hänen seurakunnalleen. Toivossa näki hän Jumalan armon
saavan vielä suurempia aikaan näillä seuduin ja hän iloitsi siitä
heränneen sielunpaimenen vilpittömällä ilolla, mutta hän iloitsi
pelvossa, rukoillen viisautta Herralta. Väsymättömällä ahkeruudella
ja palavalla rakkaudella koetti hän päästä tuntemaan heränneiden
sieluntilaa. Etenkin kehotti hän heitä ahkeraan rukoilemaan
Jumalan hengen valistusta, jotta noissa synnin surun murtamissa
sydämmissä heräisi yhä suurempi Kristuksen vanhurskauden ja sovinnon
osallisuuden nälkä ja jano. Ja miltei jokaiselle, joka tämmöisessä
asiassa kävi hänen luonaan, antoi hän lainaksi tahi lahjaksi jonkun
kirjan kotona luettavaksi ja tutkittavaksi. Niistä kirjoista, jotka
näihin aikoihin tällä tavoin levisivät Ylivieskassa, mainittakoon:
Uusi testamentti, Pontoppidanin Uskonpeili, Vilcockin Hunajanpisarat,
Tuomas Kempin Opetukset ja rukoukset eli "Vähä Kempi", kuten sitä
tavallisesti nimitettiin, sekä Gougen Sana syntisille ja sana pyhille
[Kertonut (1896) past. Jaakko Hemming (Kalajoella) sekä Antti Kaakko
(Laguksen renki) Ylivieskassa.].
Uskollisiin sydämmiin kätkivät Ylivieskan heränneet opettajansa
sanat. Kaikki voimansa kokosivat sielunvihollinen ja maailma
estääksensä hänen vaikutustaan, mutta joukottain liittyi ihmisiä
häneen. "He ovat hulluja" niin huudettiin "hurmahenkisyys saa
vallan seurakunnassa, ihmiset rupeavat saarnaamaan ja laiminlyövät
tehtävänsä; älköön kukaan semmoista lahkolaispappia kuulko". Yhä
yleisempänä ja äänekkäämpänä liikkui tämä puhe sekä säätyläisten
että talonpoikien keskuudessa. Lagus ei säikähtänyt, eikä katsonut
taaksensa se pieni joukko, joka hänen kehotuksestaan oli laskenut
kätensä auraan. Entistä voimallisemmin vain kaikui tuon vihatun
"lahkolaispapin" ääni. Ei säätyläisissäkään löytynyt ainoatakaan,
joka sivistyksessä ja tiedoissa olisi ollut hänen vertaisensa. Tuo
hänen peruuttamaton joko -- tahi, jonka elähyttämänä hän raivasi
auki Jumalan valtakunnan ja maailman, nimikristillisyyden ja elävän
uskon välistä rajaa, oli jotakin voimallista ja suurta; ajatuksensa
pukeutuivat niin kauniiseen muotoon, suuret, kirkkaat silmänsä
säteilivät niin ihmeellisesti, että rohkeimmatkin vastustajat, hänen
kanssaan väitellessään, olivat pakoitetut luomaan katseensa maahan
[Kertonut (1896) past. Jaakko Hemming.]. Laguksen ystäviä vastaan
tehdyt syytökset osoittautuivat niinikään yhä perusteettomiksi,
jos kohta maailman yltyvä viha ei sitä tunnustanut. Kyyneleillä
he kylvivät, urhoollisesti kestäen kaikki pilkat ja vainot. Eivät
eksyneet he lahkolaissaarnaajien tavoin uskostaan kerskaamaan ja
ihmisiltä kunniaa pyytämään. Omassa keskuudessaankin karttaen
julkista esiintymistä, tukivat he toisiaan taistelussa maailmaa
ja syntiä vastaan. Heidän vakaa käytöksensä ja uskollisuutensa
maallistenkin tehtävien täyttämisessä sekä ennen kaikkea tuo heidän
keskinäinen rakkautensa avasivat yhä useamman maailmanlapsen
sydämmen Herralle. -- Kuten miltei kaikkialla muuallakin, missä
herännäisyysliike voitti alaa, oli täälläkin heränneitten naisten
luku alusta alkaen suurempi kuin miesten [Nämä tiedot Ylivieskan
herännäisyysliikkeen alkuajoilta ovat lainatut Laguksen heinäkuussa
1831 J. Vegeliukselle kirjoittamasta kirjeestä, joka on painettuna
"Väktarenissa" 1893 n:o 2.].
Kalajoen kirkkoherrana siihen aikaan oli _Juhana Frosterus_. Hän oli
noita mahtavia kirkkoruhtinaita, joiden pienimpiä viittauksiakin
apulaiset ja kappalaiset olivat tottuneet ehdottomasti tottelemaan.
Paitsi Alavieskaa ja Ylivieskaa kuuluivat silloiseen Kalajokeen
Pidisjärven (nyk. Nivalan), Haapajärven ja Sievin kappelit sekä
Reisjärven ja Raution saarnahuonekunnat. Sijaiten huomatulla
kauppapaikalla, missä etenkin markkina-aikoina ja muulloinkin kävi
kauppiaita Raahesta, Oulusta, Kokkolasta y.m. oli Kalajoen pappila
tähän aikaan säätyläisten huomattavimpia käyntipaikkoja näillä
tienoin. Sen mainetta lisäämässä oli isännän arvokas esiintyminen
ja se kunnioitus, jota hän yleisesti nautti. Frosterus oli painosta
julkaissut muutamia taloudellisia asioita koskevia kirjoituksia,
vieläpä kääntänyt Francken matkapostillan (jälkiosan), sepittänyt
hengellisiä virsiä sekä kirjoittanut "Käsikirjan kristillisyyden
opissa". Sitäpaitsi oli hän Raahen rovastikunnan lääninrovastina sekä
jumaluusopintohtori, jonka arvonimen hän sai v. 1826. [Chydenius,
Matrikel; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja ja Biografinen
Nimikirja.] Tämmöiset ansiot painoivat siihen aikaan paljon,
vaikeuttaen jokaisen hänen käskettävänään olevan papin esiintymistä,
joka ei taipunut toimimaan hänen edustamansa katsantotavan mukaan.
Jumalaton tämän sanan tavallisessa merkityksessä Frosterus ei
suinkaan ollut. Hän oli päinvastoin silloisen käsityksen mukaan
kaikin puolin hyvä kristitty, jonka opin puhtautta ei muka kenenkään
sopinut epäillä. Mutta aikansa syvää uskonnollista tarvetta
hän ei ymmärtänyt eikä sitä liikettä, jonka tämä tarve hänen
omassa seurakunnassaanko oli synnyttänyt. Laguksen esiintyminen
suututti ja hämmästytti häntä, jos kohta hän ei vielä ryhtynyt
sitä pakkokeinoilla vastustamaan [Kertonut (1896) pastori Jaakko
Hemming.]. Muut virkaveljet olivat tietysti hänen puolellaan.
Yhtä yksinänsä kuin Vöyrissä seisoi Lagus papistoon nähden alussa
Kalajoellakin. Ennen mainitussa kirjoituksessaan, [Tidningar i
andliga ämnen 1836, n:o 43. "En ung lärares återblick på sina första
presteår".] jossa hän kertoo kääntymisestään, kuvaa hän suhdettaan
virkaveljiinsä seuraavin sanoin: "Papeista vastustivat toiset minua
vihalla, toiset kiivaasti. Edelliset sanoivat minua liioittelevaksi
haaveilijaksi, joka tahtoi esiintyä muita etevämpänä ja uutuuksien
edustajana. Viimemainitut eivät tosin voineet kieltää julkista
totuutta, vaan arvelivat kuitenkin, että tuommoisiin asioihin
tulisi koskea mitä suurimmalla varovaisuudella, että semmoisten
periaatteiden julkilausuminen helposti saattoi tuottaa vihaa ja
siten estää sitä hyvää, jota vielä voisi toivoa hiljaisuudella
saatavan aikaan; tuommoisen esiintymisen kautta joutuisi lopullisesti
vainon alaiseksi tahi esimiesten edessä syytetyksi y.m.s. Minä
puolestani kysyin, mitä nuo ukot, jotka 20-30 vuotta perätysten
noin hiljaa olivat seurakunnassa toimineet, äänettömyydellään
olivat saaneet aikaan, heidän sanankuulijoissaan kun ei ollut
huomattavissa vähintäkään pelastuksen kaipuuta eikä vähintäkään
rakkautta heidän Vapahtajaansa, eipä edes selvää puustavillista
tietoa autuuden järjestyksestä. Eikö ollut Jesus itse ennustanut
vainosta, jonka alaisiksi hänen oikeat tunnustajansa hänen nimensä
oikean tunnustamisen kautta joutuisivat, ja olikohan nyt, kun
kristinusko oli korotettu valtionuskonnoksi, vaino vaimon ja käärmeen
siemenen välillä lakannut? Olihan Kristus itse tullut sytyttämään
tulen maan päällä, ja hänen oppinsa täytyi välttämättömästi saada
aikaan eripuraisuutta joka talossa, niin että kaksi olisi kolmea ja
kolme kahta vastaan. Ei saanut siis rehellinen opettaja oudoksua
pilkkaa ja vainoa, päinvastoin hänen oli mahdoton sitä välttää.
Täytyihän julkisesti nuhdella maailmaa synnistä ja epäuskosta
eikä pitää kaikkia täysi-ikäisiä Jesuksen seuraajina eikä heitä
sillä nimellä nimittää, ellei heissä ole sitä uskon elämää, joka
tekee heidät viinipuun oksiksi. Väitin vielä, että, jos apostolit
olisivat viettäneet niin uneliasta elämää, kuin suuri osa tämän
ajan opettajista, jos olisivat pelänneet maailman vihaa ja vainoa,
niin säilyisi puhe rististä ainoastaan utukuvana muinaisuuden
aikakirjoissa, vaan ei olisi levinnyt yli maanpiirin. -- Jos kohta
asianomaiset eivät voineetkaan kaikkia väitteitäni vastustaa, pysyi
kuitenkin heidän vakuutuksensa, että tuommoinen menettelytapa olisi
mahdoton, muuttumattomana".
Lagus oli tunteellinen ja vilkasluontoinen mies. Kipeästi koski
häneen hänen virkaveljiensä nurjamielisyys ja maailman viha. Hänestä
levitettiin mitä kummallisimpia valheita, ja hänen ystävilleen
keksittiin jos millaisia haukuntanimiä. Mutta kärsivällisyyden ja
toivon Jumala tuki häntä taistelussa eikä antanut hänen häpeään
joutua. Silloisesta asemastaan kirjoittaa hän eräälle ystävälleen:
[J. Vegeliukselle heinäk. 1831 (Väktaren 1893 n:o 2.)] "Miten
helposti muutoin tulenkin häirityksi, olen kuitenkin tyynesti
kuunnellut niitä meluavia ääniä, jotka ympärilläni ovat kaikuneet,
hyvin ymmärtäen, että perkele ja maailma ovat joutuneet hätään,
nähdessään ihmisten kääntävän heille selkänsä. -- -- En ole unohtanut
rukoilla hengellistä viisautta häneltä, jolta kaikki hyvä lahja
tulee". Ja muutamia vuosia myöhemmin kirjoittaa [Tidningar i andl.
ämnen 1836 ("En ung lärares återblick på sina första presteår").]
hän, muistellessaan näitä aikoja: "Jumala antoi minulle kuitenkin
armoa pitämään Kristuksen pilkkaa Egyptin aarteita suurempana
rikkautena sekä nöyrästi kantamaan yleistä ylenkatsetta ja niitä
lukemattomia valheita, joita levitettiin minusta ja minun toimestani.
Että suuri joukko ihmisiä oli tullut perinpohjaiseen heräykseen ja
sielunsa asioissa kävivät opettajansa puheilla -- tuota pidettiin
vielä kaikkialla näillä seuduin kummituksena, sillä arveltiin, että
ainoastaan törkeisiin, nähtäviin rikoksiin langenneet tarvitsivat
yksityistä neuvoa ja lohdutusta. Jumalan armolla olen kuitenkin
säilyttänyt sitä hengellistä elämää, jonka Herra sielussani sytytti
ja, monen kokemuksen opettamana sekä syvemmän itseni tuntemisen
nöyryyttämänä, pidän _ainoana_ ilonani saada koota sieluja
Vapahtajani ristin juureen sekä opettaa muita tuntemaan häntä, joka
on tie, totuus ja elämä".
Eivät ole nämä sanat kerskaajan tyhjää korupuhetta, miten
liioitetuilta ne monen korvissa ehkä kuuluvatkin. Ne ovat
heränneen, Herran koulussa nöyrtyneen sielunpaimenen sanoja --
miehen, joka on altis uhraamaan kaikki sen totuuden edestä, jonka
tulkkina hän Kalajoen rannoilla huutaa: "Tehkää parannus, sillä
taivaan valtakunta on lähestynyt." Ja Ylivieskan kansa kuulee
tämän huudon; se herää parannusta tekemään ja taivaan valtakuntaa
vastaanottamaan. Vastustajat kokoovat kaikki voimansa estääksensä
liikkeen leviämistä. Mutta jo kaikuu vielä voimallisempana, kuin
tuossa entisessä rauhassaan häirityssä kappelissa, emäseurakunnan
saarnatuolilta toinen paimenääni, joka puhuu samaa kieltä kuin
Jonas Lagus Ylivieskassa. Ääni on _Niilo Kustaa Malmbergin_ ääni.
Ennenkuin kerromme näiden Pohjanmaan herännäisyyden huomattavimpain
sielunpaimenten yhteistoiminnasta Kalajoen jokivarrella, tulee meidän
silmäillä viimemainitun aikuisempia elämänvaiheita.