Renqvist Svartholman linnassa.
Runsaammalla mitalla kuin kenellekään muulle Suomen herännäisyyden
edustajalle mittasi maailma Renqvistille vihaa ja vainoa. Hänen
kärsimyksensä Liperissä ja Porvoossa eivät hetkeksikään näy
taivuttaneen viranomaisia edes sääliväisyyteen. Siihen aikaan,
jolloin hän määrättiin linnansaarnaajaksi Svartholmaan, oli sekä
kirkon että valtion johtavien henkilöiden mielipide niihin määrin
häntä vastaan, että tuskin kukaan pappi Suomessa on semmoista
vastenmielisyyttä saanut kokea. Renqvistin kärsimyksiä lisäämässä
olivat Pohjois-Savon heränneitten hänen ykspuolisuuksiinsa nähden
ankaran jyrkkä kanta. Hänen omat sanankuulijansa muistivat häntä
kyllä rakkaudella, vaan heidän äänensä ei päässyt kauas kuulumaan.
Sitä ilahuttavampaa on näin asiain ollen nähdä, että niitäkin
kuitenkin löytyi, jotka julkisestikin rohkenivat tunnustaa
Renqvistin ansioita ja häntä puolustaa. Yksi näitä oli J. Fr. Bergh.
Jo Pälkjärvellä ollessaan esiintyi hän Renqvistin moittijoita
vastaan, ja vaikkei viimemainittu, niinkuin tiedämme, sittemmin
millään ehdolla taipunut ystävyyteen Paavo Ruotsalaisen kanssa,
ei Bergh silti lakannut tuota sorrettua totuuden puolustajaa
rakkaudella muistamasta ja arvostelemasta. Joskus sai Renqvist
koetuksen kovimpina aikoina kokea myötätuntoisuutta semmoisiltakin
henkilöiltä, joilta hänellä inhimillisesti nähden oli vähimmin
syytä sitä odottaa. Hänen kiivaimpia vastustajiaan Liperissä
oli muiden siellä asuvien henkilöiden kera ollut kapteeni H. B.
Nilsson. Samoihin määrin kuin Renqvistin työn hedelmiä alkoi näkyä
seurakunnassa, oli tämä rehellinen mies tullut huomaamaan, miten
perusteettomat ja tunnottomat häntä vastaan tehdyt syytökset olivat.
Muun ohessa oli väitetty, että tuo vihattu pappi oli yllyttänyt
palkollisia isäntäväkeä vastaan muka kieltämällä heitä osoittamasta
kuuliaisuutta muille kuin omille hengenheimolaisilleen. Omasta
kokemuksestaan tuli Nilsson kuitenkin huomaamaan, ettei ainakaan
tämä syytös ollut oikeutettu. Muutamat hänen alamaisistaan,
jotka olivat tulleet mielenmuutokseen, tekivät nim. tehtävänsä
sekä käyttäytyivät muutenkin paremmin kuin koskaan ennen, ollen
muillekin mitä kiitettävimpänä esimerkkinä. Samaan johtopäätökseen
tuli Nilsson vähitellen muidenkin Peranderin ja tämän ystävien
Renqvististä levittämien huhujen ja kertomusten suhteen. Jonkun aikaa
tunnollisen maailmanihmisen tavoin asiaa mietittyään, alkoi hän
tutkia omaakin tilaansa Jumalan sanan valossa. Kun sitten Renqvist
kihlakunnanoikeuden päätöksen mukaan vangittiin, ei hän enää voinut
häneltä ajatuksiaan salata. Siitä alkaen oli hän hänen vilpitön
ystävänsä, kristityn rakkaudella ottaen osaa hänen kärsimyksiinsä.
Täysin vakuutettuna Renqvistin syyttömyydestä, päätti hänkin
puolestaan koettaa tehdä voitavansa, saadaksensa kihlakunnanoikeuden
tuomion ja tuomiokapitulin päätöksen hovioikeudessa kumotuiksi. Hän
kirjoitti presidentti K. F. Rotkirchille kirjeen, joka, mitä tätä
toimenpidettä vastaan semmoisenaan voitaneekaan muistuttaa, monesta
syystä ansaitsee huomiota. Lainaamme siitä muutamia otteita:
"-- -- -- Useain tunnollisten kristittyjen kera tunnen minä Renqvistin
hyvin. Vastoin sitä, mitä piispa häntä vastaan on lausunut, saatan
heidän kanssaan todistaa, että hän on todellisesti jumalinen ja
elämässään nuhteeton, rehellinen, hengellinen mies; hänen luonteensa
on lempeä ja sävyisä ja hän on vapaa kaikesta hurmahenkisyydestä,
haaveilusta ja vääräoppisuudesta, joilla nimillä piispa ja
konsistoriumi ovat leimanneet hänen rukous- ja hartausharjoituksensa,
joita he -- ainoastaan he -- ovat kutsuneet luvattomiksi. -- -- --
Ykspuolisesti ja ilman päteviä syitä on piispa kääntynyt suorastaan
Hänen Majesteettinsa Keisarin puoleen ja valheellisesti syyttänyt
Renqvistiä hurmahenkisyydestä ja vääräoppisuudesta y.m. sekä parooni
R. H. Rehbinderin kautta saanut armollisen käskyn, että Renqvist
papillista virantoimitusta varten oli siirrettävä Porvooseen
konsistoriumin tarkastuksen alaiseksi. Mutta sensijaan määrättiin hän
toimittamaan rehtorinvirkaa Porvoon koulussa ja erotettiin sittemmin,
tottelemattomuudesta syytettynä, pappisviran toimittamisesta.
Tämän päätöksen kumosi kuitenkin keis. Turun hovioikeus v. 1826,
määräten konsistoriumin jälleen asettamaan Renqvistin papillisiin
virkatoimiin. -- -- -- Sittemmin sai piispa kenraalikuvernöörin luona
aikaan, että Renqvist määrättiin linnansaarnaajaksi Svartholmaan
1 ass. ruplan palkalla päivässä sekä kiellettiin pistämästä
jalkaansa linnan ulkopuolelle. -- -- -- Missä löytyy se Suomen laki
tahi asetus, joka kieltää papin kodissaan tahi muualla pitämästä
rukousta yhdessä muiden ihmisten kanssa? Päinvastoin tulee hänen
kirkkolain 12 luv. 1 §:n mukaan 'kehottaa kansaa joka päivä Jumalaa
rukoilemaan sekä kodeissa että yleisesti seurakunnassa'. Ja kun
piispa on uskaltanut itse keisarillisen valtaistuimen edessä syyttää
Renqvistiä hurmahenkisyydestä ja vääräoppisuudesta, sopisi ainakin
toivoa, että hän olisi todistanut väitteensä konsistoriumin edessä
pidetyn tutkinnon pöytäkirjalla. Mutta kun ei mihinkään semmoiseen
toimenpiteeseen ole ryhdytty, niin ei kai piispa eikä konsistoriumi
ole pitänytkään Renqvistiä harhaoppisena. Miten sopisikaan sitäpaitsi
määrätä harhaoppisuudesta epäiltyä miestä saarnaajaksi vangeille?
Eikö heidän sielujaan pidetä yhtä kalliisti lunastettuina kuin muiden
ihmisten, koska ainoastaan heille tahdotaan antaa vääräoppinen
sielunpaimen? Koko menettely Renqvistiä vastaan näyttää todistavan,
ettei tarkoitus ole ollut muu kuin viattoman miehen häväiseminen sekä
hallitsijan että yleisön edessä ja hänen syöksemisensä ainaiseen
onnettomuuteen". [Akiander VII, 79, 179-181.]
Mutta jos, niinkuin tämäkin kirje selvään osoittaa, Renqvistillä
oli ystäviäkin, niin eivät vallanpitäjät taipuneet mieltänsä
muuttamaan. Ei edes hävetty kieltää totuutta, jos hän itse
tahi joku hänen puolustajistaan valitti sitä luonnottoman
kovaa kohtaloa, jonka alaisena hän Svartholmassa oli. Niinpä
sai Renqvist, joka valtiosihteerille ja kenraalikuvernöörille
osoitetuissa kirjoituksissa talvella v. 1827 oli pyytänyt vapautusta
vankeudestaan, tuomiokapitulilta ankarat nuhteet siitä, että hän,
käyttämättä edes viimemainitun viraston välitystä, suoraan oli
uskaltanut kääntyä noiden ylhäisten herrojen puoleen, jota paitsi
hänelle huomautettiin, että hän muka oli perättömiä väittänyt,
sanoessaan olevansa vankina. Mutta Porvoon piispan tietysti sopi
kirjoittaa hänestä mitä hyvänsä vaikka keisarille! Näistä turhista
yrityksistään kirjoitti Renqvist K. Ranckenille, jolta hän samaan
aikaan oli saanut myötätuntoisen ja kristillistä rakkautta uhkuvan
kirjeen. Tälle jalomieliselle ystävälleen lähetti hän myöskin
jäljennöksen valituksestaan Vaasan hovioikeuteen. Se sisältää
muun ohessa tarkan kertomuksen hänen virkatoimistaan Liperissä,
joiden hän toivoo osoittavan, miten syyttömästi häntä oli tuomittu.
Yllämainitussa kirjeessään Ranckenille sanoo Renqvist tämän
valituksen venyneen niin pitkäksi siitä syystä, ettei hän ollut
tottunut lyhemmässä muodossa ajatuksiaan ilmaisemaan, sekä että
hän sitäpaitsi oli tahtonut antaa hovioikeudelle niin täydellisen
selvityksen kuin suinkin kaikista kysymyksessä olevaan oikeusjuttuun
kuuluvista asianhaaroista [Akiander VII, 182.]. Kun ottaa huomioon,
että Renqvist lakimiesten apua käyttämättä oli tämän valituksen
kirjoittanut, täytyy myöntää, ettei se ole huonosti kirjoitettu. Sama
on tunnustettava muistakin hänen tätä pitkää oikeusjuttua koskevista
kirjoituksistaan, jos kohta niitä, samoinkuin hänen kirjojaan,
haittaa kirjoitustavan pitkäveteisyys.
Joulukuun 11 p:nä 1827 julisti Vaasan hovioikeus päätöksensä.
Kihlakunnanoikeuden ja tuomiokapitulin Renqvistille tuomitsemiin
rangaistuksiin, joita muutoin ainoastaan yksityiskohdissa vähän
muutettiin, lisäsi ensinmainittu oikeus yhden vuoden virkaeron. Ennen
suoritettujen kulujen lisäksi nousivat sakot ja muut kustannukset
hovioikeuden päätöksen mukaan noin 93 hop. rupl. [Akiander VII,
175-179.] Ei sovi kummastella tätä silloisesta yleisestä
katsantotavasta ja vallitsevan lain puustavillisesta käsittämisestä
riippuvaa päätöstä. Kun kerran kirkollisen vallan edustajat olivat
antaneet Renqvististä sen todistuksen, että hän törkeällä tavalla oli
rikkonut kirkon säädettyä järjestystä, vieläpä sen tunnustusta ja
oppiakin vastaan, on se päinvastoin ajan oloihin nähden varsin
luonnollinen. Mutta sitä ei voi sanoa piispa Molanderin ja hänen
tuomiokapitulinsa käytöksestä Renqvistiä vastaan. Se on ja tulee aina
olemaan häpeäpilkkuna tämän virkakunnan asiakirjoissa.
Jo ylioppilaana oli Renqvist alottanut sitä huomattavaa kirjallista
tointa, josta maamme uskonnollisen kirjallisuuden historia tietää
niin paljon kertoa [Renqvistin kirjoista katso: P. Poutiainen,
H. Renqvist Sortavalan kappalaisena 17-18 ja Valfrid Vasenius,
Suomalainen kirjallisuus 1547-1877.]. Niinpä oli hän mukailemalla
ruotsinkielestä suomeksi kääntänyt ja julkaissut v. 1816 Turussa
"Pro fide et christianismo"-seuran ensimmäisen kirjan _"Ystävällinen
varoitus huolimattomille syntisille"_. Tämän mukaelman nimenä
on _"Varoitussana suruttomille syntisille"_. Hänen seuraavana
vuonna valmistunutta Lavaterin rukouskirjan käännöstään ei Porvoon
tuomiokapituli hyväksynyt painettavaksi, [Porvoon tuomiokapitulin
arkisto.] "koska se sekä kielen puolesta että muissakin suhteissa oli
sangen virheellinen", mutta sensijaan sai hän samana vuonna luvan
painattaa kääntämänsä Spangenbergin _"Syntein anteeksiantamisesta"_,
joka ilmestyi Turussa (1817). Tämänkin kirjan kustansi Renqvist itse.
Ihmeteltävä on todellakin hänen väsymätön ahkeruutensa tälläkin
alalla. V. 1820 ilmestyi hänen toimestaan Turussa suomenkielellä
Terstegenin _"Monen hurskaan sielun puuttuvainen kristillisyys"_,
1822, J. Janewayn _"Seitsemän nuoren lapsen kääntyminen"_, 1825, E.
Vallströmin saarna _"Herran kostonaika syntiselle kansalle tarjona"_
sekä Hagerupin _"Pyhäin marttyyrein uskon ja kärsivällisyyden
esimerkit"_.
Yhä suuremmalla ahkeruudella jatkoi Renqvist, Svartholmaan
siirryttyään, kirjailijatointaan. Monen raskaan ajatuksen karkoitti
hän mielestään ja monen kiusauksen painoi hän alas, tutkiessaan
niitä vakaita uskonnollisia kirjoja, joita hän täällä, heräjävän
kansansa parasta aina yhtä uskollisesti tarkoittaen, suomensi. Näistä
ovat seuraavat huomattavimmat: Terstegenin _"Selitys uskosta ja
vanhurskaaksi tekemisestä"_, painettu Turussa 1826; _"Pieni Kempi
eli lyhykäiset opetukset ja rukoukset pienille ja yksinkertaisille,
Viipurissa 1829"_; A. Fritschin _"Kristuksen rakkauden hartaat
tutkistelemiset, Turussa 1829"_; Sturmin _"Aamu- ja ehtoohartauden
harjoituksia kunakin päivänä viikossa, Viipurissa 1830"_; R. Lucaksen
_"Päiväkirja eli kristityn ajatukset kunakin päivänä kuukaudessa,
Porvoossa 1830"_; _"Huutavan ääni korvessa, Helsingissä 1833"_ sekä
Bernières-Louvignyn _"Salattu elämä Kristuksen kanssa Jumalassa,
Viipurissa 1834"_. Minkälaista uskonnollista kirjallisuutta
Renqvist rakasti, näkyy selvästi mainituista kirjoista. Eniten
mieltynyt hän kuitenkin oli paitsi raamattuun Arndtin kirjoihin
[Renqvistin kirjevaihto G. Monellin kanssa, josta vasta enemmän.].
Eikä kummallista, sillä jos kukaan, oli niiden tekijä rukouksen
mies. Sentähden oli Renqvist jo varhain ryhtynyt suomentamaan
hänen teostaan _"Totisesta kristillisyydestä"_. Käännös valmistui
talvella v. 1827. Renqvist oli lähettänyt sen painettavaksi Turkuun,
ja painattamistyötä oli jo alotettu, kun kaupungin s.v. sattunut
suuri tulipalo toistaiseksi teki hankkeen tyhjäksi. Painettu
osa, ensimmäinen kirja, ja koko käsikirjoitus joutuivat liekkien
uhriksi. Tieto siitä kohtalosta, jonka alaiseksi tuo hänen paljon
vaivaa kysynyt työnsä oli joutunut, olisi koskenut häneen kipeästi,
ellei hän samaan aikaan olisi saanut muutamia hyvinkin kehottavia
kirjeitä. Kauppias Ilvan Raumalla, jota ei Renqvist silloin vielä
tuntenut, oli Juhana Dahlbergin luona mielihyvällä lukenut "Totisen
kristillisyyden" 1:sen kirjan käännöstä, jonka viimemainittu ennen
Turun tulipaloa oli ehtinyt hankkia itselleen. Kiittäen Renqvistiä
suomennoksesta, lähetti hän hänelle kirjeensä mukana 18 riksiä
kehotukseksi työtä jatkamaan. Jonkun ajan kuluttua sai Renqvist
samalta jalomieliseltä henkilöltä paitsi tuota Dahlbergin omistamaa
palaneen kirjan ehkä ainoaa jälelläolevaa kappaletta, toisen
rahalähetyksen, 250 riksiä. Yhtä suuren summan lähetti hänelle
juuri samaan aikaan Salomon Häkkänen Mäntyharjulta ja Liperistä
talollinen _I. Sohlman_ 100 ass. ruplaa. Tämmöiset kehotukset eivät
olleet vähäarvoisia Renqvistille. Raha-avun tarpeellisuudesta
puhumattakaan antoivat ne hänelle uutta rohkeutta työtään jatkamaan.
Myöskin kirjapainojen omistajat osoittivat hänelle suosiollisuutta
odottamalla maksua, kunnes Renqvist kirjojen myymisellä ehti
saada rahoja kokoon [Akiander VII, 81-82.]. Eikä tarvinnut heidän
sitäpaitsi ylimalkaan kauan odottaakaan. Sen ajan oloihin nähden
ostettiin Renqvistin kirjoja jo ensi aikoinakin paljon, joka näkyy
siitäkin, että esim. "Pyhäin marttyyrien uskon ja kärsivällisyyden
esimerkit" painettiin uudestaan 1829, "Seitsemän lapsen kääntyminen"
ja "Pieni Kempi" 1833, "Herran kostonaika" ja "Ystävällinen varoitus
huolimattomille syntisille" sekä "Huutavan ääni korvessa" 1835.
Paitsi käännöksiä ryhtyi Renqvist jo Svartholmassa ollessaan
alkuperäisiäkin kirjoja kirjoittamaan. V. 1830 ilmestyi painosta
_"Itse-koettelemus ja parannuksen neuvo"_, alkuansa saarna, jonka
hän oli pitänyt ja sittemmin lisäyksillä varustettuna jo ennen 1827
Turkuun painettavaksi lähettänyt. Tämäkin kirja joutui liekkien
uhriksi, vaan siitäkin oli J. Dahlberg sitä ennen ehtinyt ostaa yhden
kappaleen, jonka Ilvan Arndtin 1:sen kirjan pelastuneen kappaleen
kera niinikään lähetti Renqvistille uuden painoksen toimittamista
varten. Kolmas painos tästä kirjasesta ilmestyi 1834. Svartholmassa
ollessaan Renqvist myöskin kirjoitti _"Lyhykäinen tutkinto rukouksen
tarpeellisuudesta"_ nimisen kirjan. Se painettiin 1835. Luultavasti
sai hän sen kirjoittamiseen lähinnä aihetta Salomon Häkkäsen
käynnistä Svartholmassa sekä kirjevaihdostaan J. Fr. Berghin kanssa
vuosina 1828-34 [Akiander VII, 193-200.]. Edellisellä ei näet
ollut sama orjallinen käsitys rukouksen ajasta ja ulkomuodosta
kuin Renqvistillä, ja vapaampaa kantaa edusti myöskin Bergh.
Hellän ystävällinen näkyy muutoin molempain viimemainittujen suhde
toisiinsa näihin aikoihin olleen. Erimielisyyttä oppiin nähden,
varsinkin rukouksen harjoittamisen suhteen, oli kyllä olemassa
heidän välillään, vaan tämä ei estänyt heitä avomielisyydellä ja
luottamuksella avaamasta sydämmiään toisillensa. Bergh kirjoitti
Renqvistille kiusauksistaan ja taisteluistaan, ja lohduttaen kehotti
tämä häntä turvaamaan Jumalan armoon, muun ohessa lausuen: "Joka
niin tuntee itsensä ja syntinsä kuin sinä nyt, kuten kirjeestäsi
näkyy, häntä vastaan, sanoo Vilcock, ei löydy koko raamatussa
ainoatakaan kovaa sanaa". Sitä vain Renqvist oudoksui, ettei tuo
hänen herännyt ystävänsä ollut yhtä mieltä hänen kanssaan rukouksen
harjoittamisen suhteen. Viitaten omaan kokemukseensa, sanoo hän vasta
siitä ajasta, jolloin hän alkoi ahkerammin rukoilla, löytäneensä
lepoa sydämmelleen, eikä sittemmin muulla tavoin koskaan saaneensa
kokea Herran rauhaa. Ja puhuen Berghin kiusauksista ja taisteluista,
kirjoittaa hän: "Rakas veli, minun täytyy sinulle sanoa, ettet
milloinkaan löydä oikeata rauhaa sydämmessäsi, niinkauan kuin pelkäät
rukousharjoitusta". Tässä hengessä on Renqvistin "Lyhykäinen tutkinto
rukouksen tarpeellisuudesta" kirjoitettu. Mitä siinä on ykspuolista
ja kaavaan vaativaa, se ei riipu väärästä katsantotavasta häneen
itseen nähden, sillä hän eli ja hänen tarvitsi elää tuommoista
alituista rukouselämää. Hänen rukouksensa ulkomuotokin oli alituisen
harjoituksen kautta tullut hänelle niihin määrin rakkaaksi, ettei hän
voinut sitä itse asiasta erottaa. Renqvistin omalle hengelliselle
elämälle tuo ei tuottanut vaaraa, sillä siksi vilpitöntä ja sydämmen
välittömästä tarpeesta lähtenyttä oli hänen rukouksensa, mutta
muille säädettynä ohjeena sisältää kirja monien hyvien opetusten
kera erehdyttäviäkin neuvoja. Renqvist ei ajatellut sitä, että
rukouselämäkin, samoinkuin hengellisen elämän ilmiöt yleensä, on
monenlaista ja että se, jos se saa vapaasti kehittyä, luo itselleen
monenkaltaisia muotoja. Hän epäili kaikkia, jotka eivät ehdottomasti
noudattaneet hänen tapaansa. Joka tarkkaamalla lukee hänen
kysymyksessä olevaa kirjaansa, huomaa jo siinä tätä ykspuolisuutta.
Mutta vastustajain tuomiot Renqvistin "tekopyhyydestä" eivät silti
olleet oikeutetut. He eivät ottaneet huomioon, että hänenkin
katsantotapansa oli kovien taistelujen kautta saavutettua, ja
arvostelivat hänen vaikuttimiaan väärin. Ei ainakaan "Lyhykäinen
tutkinto rukouksen tarpeellisuudesta" anna aihetta epäilemään sen
tekijää tekopyhyydestä.
Sielunpaimenena Svartholmassa tuli Renqvist vielä selvemmin kuin
ennen näkemään väkijuomien käyttämisen surkeita seurauksia [Kertonut
(1896) Sortavalassa Jaakko Lemberg, joka renkinä oli Renqvistiä
palvellut.] Moni noista hänen onnettomista sanankuulijoistaan oli
juuri siten ensin joutunut rikoksen tielle. Kuten tiedämme, oli
Renqvist jo Liperissä ollessaan saarnoillaan ja seurapuheillaan
taistellut tätä syntiä vastaan. Tätä taistelua tahtoi hän
jatkaa, ja sentähden ryhtyi hän kirjoittamaan kirjaa väkijuomien
turmiollisuudesta. Se painettiin Helsingissä 1835 nimellä _"Viinan
kauhistus"_. Kirja puhuu väkijuomien kohtuullisenkin nauttimisen
vaaroista sekä terveydelle että varsinkin siveellisessä suhteessa.
Vastustaen viinan senaikuista yleistä polttamista ja kaupitsemista,
vetää hän juoppouden ja sen seuraukset Jumalan sanan tuomion eteen,
pyytäen herättää ihmisiä tätä vaaraa näkemään ja vastustamaan.
Arvaamattoman paljon hyvää hän tällä kirjallaan on vaikuttanut,
varsinkin niillä seuduin, joissa hänen uskonnollista katsantotapaansa
kannatettiin ja hänen kirjojaan luettiin. Alallaan on se ensimmäinen
suomenkielellä ja etenkin siitä syystä huomattava.
Ei ollut se seurakunta, jonka sielunpaimeneksi Renqvist Svartholmaan
siirryttyään rupesi, miellyttävän näköinen eikä omiaan hänessä
suuria toiveita herättämään. Kuuliaisena sen Herran käskylle, joka
"tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, joka kadonnut on", ryhtyi hän
kuitenkin samalla ahkeruudella kuin ennenkin tätä paimenvirkaansa
hoitamaan. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin hänen työnsä hedelmiä jo
alkoi näkyä. Vankien sydämmet avautuivat Renqvistin herätyshuudoille,
moni nöyrtyi hänen rukoustensa kautta itse armoa kerjäämään, alkaen
elää sitä elämää, joka ylhäältä on. Tunnetuin näistä on Jaakko Eveli
Vähästäkyröstä, joka, päästyään vapaaksi vankeudestaan, myyjänä
levitteli Renqvistin kirjoja Suupohjassa. Myöskin useat vankien
tuttavista ja sukulaisista, jotka kävivät heitä tapaamassa, heräsivät
Svartholman papin puheista sielunsa tilaa miettimään, puhuivat
hänestä kotiseuduillaan ja levittivät hänen kirjojaan. Täten alkoivat
heränneet niillä tienoin, missä maanala jo ennen oli valmistettu
Renqvistin käsitykselle rukouksen harjoittamisesta, pitämään
häntä hengellisenä oppi-isänään. Jo hänen Svartholmassa ollessaan
tunnustivat hänet siksi, paitsi hänen entisiä sanankuulijoitaan
Liperissä, Satakunnan heränneet sekä Salomon Häkkäsen ja Margareetta
Högmanin opetuslapset.
Yhdeksän ja puoli vuotta oli Renqvist Svartholmassa, nöyrästi kärsien
mitä Herra hänelle oli kärsittäväksi määrännyt. Ei tyytymätöntä
sanaa löydy niissä kirjeissä, jotka hän täältä "Patmoksestaan",
joksi hän vankilaansa ennenmainitussa kirjeessään K. Ranckenille
nimittää, ystävilleen kirjoitti. Rukouksetta ei semmoista voittoa
saavuteta, tekopyhyydellä ei semmoisia kiusauksia ja vaivoja kestetä.
Ei tuo maailman silmissä suurta ole, vaan sitä suuruutta ei Renqvist
pyytänytkään.
V. 1835 sai Renqvist vaalisijan Sortavalan kappalaisenvirkaan.
Pääsiäisaikana s.v. lähti hän vaalimatkalleen. Pitkänäperjantaina
saapui hän Uukuniemen pitäjään kuuluvaan Latvajärven kylään. Siellä
olevassa kievarissa ei löytynyt muuta huonetta kuin yhteinen pirtti.
Sisälle tultuaan, lausui Renqvist muutamille pirtissä oleville
henkilöille: "Koska tämä hetki on niin kallis, niin nöyrtykäämme
rukoillen Jumalan eteen", jonka jälkeen hän polvistui ja piti lyhyen
rukouksen saapuvilla olevien kanssa. Siinäkin talossa, missä hän
Sortavalaan päästyään asui, piti hän muutamien hänen luoksensa
saapuneiden pyynnöstä lyhyen hartaushetken. Matkallaan hän myöskin
kerjäläisille, jotka häneltä almuja pyysivät, jakoi kirjojaan.
Ei luulisi suurimmankaan virkainnon pystyneen tähän iskemään,
jos asia koskikin Henrik Renqvistiä. Svartholmaan palattuaan,
sai tämä kuitenkin tietää, että Sortavalan järjestysmies oli
ilmoittanut tuomiokapitulille hänen matkallaan pitäneen "luvattomia
kokouksia", kaupinneen kirjoja sekä keränneen itselleen ääniä. Siinä
selityksessä, jonka Renqvist tuomiokapitulin vaatimuksesta asiasta
antoi, käsittelee hän lyhyesti näitä häntä vastaan jälleen tehtyjä
syytöksiä, vedoten esimiestensä maltilliseen ja kristilliseen
arvosteluun. Sairauden tähden ei piispa Molander ollut saapuvilla
siinä tuomiokapitulin istunnossa, jossa asiaa käsiteltiin. Tuskin
olisi kuitenkaan hänkään vaatinut rangaistusta Renqvistille
tuommoisen ilmiannon johdosta. Tuomiokapituli "ei katsonut syytetyn
menetelleen pappisvalaa vastaan eikä myöskään tehneen itseänsä
syypääksi äänten keräilemiseen, jonka vuoksi hän oli säilytettävä
vaalisijallaan". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Heinäkuun 29 p:nä
1835 sai Renqvist valtakirjan Sortavalan kappalaisen virkaan. Hän oli
silloin 46 vuoden ikäinen.