Lounais-Suomen heränneet oikeuden edessä 1831-1832.
Jos Lounais-Suomen papit ylimalkaan pysyivät erillään heränneitten
hartausseuroista ja jos niitä sielunpaimenia, jotka heitä jollain
tavoin suosivat, löytyikin harvassa, kasvoi liike kansan keskuudessa
sitä suuremmaksi. Yksin Luvian kappelissa nousi seuraväen luku
200; melkein kaikissa muissa seurakunnissa, joihin herätys oli
levinnyt, oli se samassa suhteessa suuri. Selvää on, että tuo
tuntui arveluttavalta kaikista, jotka eivät ymmärtäneet tahi eivät
tahtoneet ymmärtää muuttuneiden uskonnollisten olojen vasituista
syytä. Jo heränneitten lukuunkin nähden oli liike niihin määrin
huomiota herättävä, etteivät asianomaiset voineet kohdella sitä
välinpitämättömyyden ylenkatseella. Kun liikkeen edustajat
sitäpaitsi, kuten tiedämme, aikaansaivat häiriöitä seurakunnissa
ja antoivat laittajille sijaa, ei sovi kummastella, että papisto
yksissä asianomaisten virkamiesten kera ryhtyi pakkokeinoihin
heitä vastaan. V. 1831 ilmoitti Eurajoen kirkkoherra _H. Solin_
asian prokuraattorille, ja tämän käskystä syytti nimismies _G. A.
Olander_ Eurajoella s.v. pidetyissä syyskäräjissä Rostedtia ja
Dahlbergia sekä 26 muuta henkilöä Eurajoen ja Luvian seurakunnista
luvattomien kokousten pitämisestä kodeissaan, vaatien sitäpaitsi
rangaistusta myöskin 90 näissä tilaisuuksissa saapuvilla olleelle
miehelle ja naiselle. Lopullista päätöstä kihlakunnanoikeus
ei vielä näissä käräjissä antanut, syytetyt kun tilaisuudessa
kaipasivat konsistoriumin edustajaa. Juttu otettiin uudelleen esille
talvikäräjissä 1832. Pöytäkirjaan otettavaksi jättivät Dahlberg,
Rostedt sekä kaksi muuta syytettyä esille kirjallisesti tehdyn
lausunnon, jossa he, väittäen edellisten käräjien pöytäkirjan
väärin esittävän, että syytetyt olisivat myöntäneet pitäneensä
luvattomia kokouksia, muun ohessa lausuivat: "Vastauksemme oli
silloin, on vielä ja on niin kauan kuin elämme Jumalan armosta aina
oleva tämä: luvattomia kokouksia emme milloinkaan ole pitäneet
emmekä vastakaan tahdo pitää, vaan olemme menetelleet tammikuun 12
p:nä v. 1726 annetun kuninkaallisen plakaatin määräyksen ja käskyn
mukaan, nim. niin että ennen kaikkea olemme harrastaneet kasvamista
Jumalan armossa ja Herramme Jesuksen Kristuksen tuntemisessa
sekä alamaista kuuliaisuutta korkean esivallan terveellisille
säädöksille. Tämän tähden olemme myöskin, kuten vanhempien tulee,
kristillisen velvollisuuden mukaan kodissamme opettaneet sekä
antaneet opettaa lapsillemme, omaisillemme ja palkollisillemme
katkismusta, tiedustelleet heidän kristinuskoaan ja tutkineet, mitä
pyhäpäivinä ovat saarnasta oppineet, joka päivä pitäneet rukouksia
heidän kanssaan, lukeneet heille raamatusta ja muista maassa
luvallisista kirjoista, tarkkaan valvoneet heidän elämäänsä ja olleet
heille esimerkkinä jumalisuuden uskollisessa harjoittamisessa.
Kuitenkin olemme välttäneet sellaisia kysymyksiä ja oppiriitoja,
jotka meille yksinkertaisille ovat ylen korkeita ja jotka voisivat
antaa aihetta erehdyksiin. Kaiken tämän olemme tehneet Jumalan
pyhän sanan ja yllämainitun kuninkaallisen plakaatin säädännön ja
käskyn mukaan. Joka tahtoo muuta sanoa, hän astukoon esille ja
esittäköön, mitä hän tietää, julkisesti, jotta hänelle vastata
voisimme; mutta emme koskaan voi myöntää eikä voida todistaa, että
olemme pitäneet luvattomia kokouksia". Samat henkilöt antoivat
myöskin esille otteen tuomiokapitulin pöytäkirjasta, josta kävi
selväksi, että syytetyt viimemainitulta virastolta olivat pyytäneet
suojelusta niitä viranomaisten toimenpiteitä vastaan, joiden
johdosta heitä maallisessa oikeudessa oli syytetty uskonnollisesta
eriseuraisuudesta, sekä todistuksen siitä, että tuomiokapituli v.
1815 Lapin seurakuntaan kuuluville heränneille oli antanut luvan
kodeissaan pitää kokouksia kotihartauden harjoittamista varten.
Syyttäjä, nimismies Olander, väitti kanteenalaisten ylpeästi
kerskanneen taidostaan selittää raamattua ja "kääntymistapaa" sekä
verranneen itseään marttyyreihin ja apostoleihin, kun tiesivät
joutuvansa lailliseen edesvastaukseen, sekä kirkossakin niin
ylpeästi käyttäytyneen, että muiden hartaus sen kautta oli tullut
häirityksi. Todistukseksi antoi hän esille erään Rostedtin Luviassa
asuvalle lukiolaiselle A. Careniukselle kirjoittaman kirjeen, joka
sisältää mietteitä niistä vainoista, joiden alaisina kaikkien aikojen
kristityt ovat olleet.
Laillisten esteiden tähden eivät kaikki syytetyt olleet oikeuteen
saapuneet, jonka tähden lopullista päätöstä ei näissäkään
käräjissä annettu. Ennenkuin juttu uudelleen otettiin esille,
piti tuomiorovasti Gadolin lehtori _J. A. Edmanin_ avustamana
piispantarkastuksen Eurajoella syyskuun 23 p:nä 1832. Tilaisuuteen
olivat kutsutut myöskin Luvian kappeliseurakunnan jäsenet. Pääkohtana
siinä kertomuksessa seurakunnan tilasta, jonka kirkkoherra Solin
jumalanpalveluksen päätyttyä antoi tarkastajalle, oli "lahkolaisten
huolestuttava käytös". Monessa suhteessa huomattava on seurakunnan
tässä tilaisuudessa syytetyistä antama todistus. Yleisesti
myönnettiin "lahkolaisten" saaneen aikaan paljon hyvää: moni
juomari, moni, joka ennen oli tunnettu huolimattomasta elämästä
ja laiskuudesta, oli heihin liityttyään tullut raittiiksi ja
ahkeraksi, jota paitsi todistettiin, että eriseuraiset ylimalkaan
olivat käyttäytyneet siivosti sekä että heidän kokouksissaan,
mikäli seurakunta tiesi, ei oltu siveyden vaatimuksia loukattu.
Puolueettomasti arvosteltuna oli sekin "lahkolaisista"
tarkastustilaisuudessa annettu todistus, että heidän tapanaan oli
tuoda seurapaikkoihin ruokatavaroita itselleen ja tuttavilleen,
heille eduksi, jos kohta vikoileva mieli sitä moitti, että johtajille
tuon ohessa annettiin lahjoja. Ainakin osaksi puolueellinen oli
niinikään se väite, että hartausseurat häiritsivät työntekoa taloissa
ja perhekunnissa, ja sitäpaitsi ristiriidassa sen todistuksen kanssa,
että moni laiska ja huolimaton juuri herännäisyyden vaikutuksesta oli
muuttunut ahkeraksi ja tunnolliseksi. Oikeutettu oli sitä vastoin
huomautus syytettyjen hartausseuroissa pidetystä sopimattomasta
menosta sekä heidän käytöksestään kirkossa, missä he, etenkin Herran
ehtoollisella käydessään, joukottainkin huoaten ja joskus ääneenkin
rukoillen lattialle heittäytymällä käytävillä sulkivat muilta tien ja
aikaansaivat muutakin häiriötä.
Syytettyjen puolesta vastasi Rostedt. Hän lausui, että heränneitten
seuranpidot ja rukoukset aiheutuivat sisällisestä pakosta ja
että ne muodot, joihin heidän erityinen, seurakunnan yleisestä
jumalanpalveluksesta eroava hartautensa oli pukeutunut, olivat
syntyneet osaksi Jumalan sanan neuvojen, osaksi Pyhän Hengen voiman
vaikutuksesta. Samaa todistamaan esiintyivät muutamat naiset, jotka
vakuuttivat, että henki vastustamattomalla voimalla pakoitti heidät
rukoillessaan polvistumaan ja että he, täten sekä muulla tavoin
poiketen yleisessä jumalanpalveluksessa noudatetusta tavasta, olivat
velvolliset enemmän tottelemaan Jumalan käskyjä ja omantunnon ääntä
kuin ihmissääntöjä. Näihin asti kävi kaikki verraten tyynesti,
mutta kun Rostedt alkoi puhua papiston varsinkin heränneitä kohtaan
osoittamasta moitittavasta käytöksestä, nousi kiihko sekä syytettyjen
että syyttäjien puolella niin suureksi, ettei tarkastaja voinut
ylläpitää järjestystä. Etenkin Luvian kappalaista _I. Nordlundia_
vastaan tekivät heränneet raskauttavia syytöksiä. Rostedt väitti
tämän hyvin tylysti kohdelleen heränneitä, ajaneen heidät ulos
huoneestaan, vieläpä lyöneenkin heitä, kun olivat saapuneet hänen
luokseen neuvoa hengellisissä asioissa pyytääksensä, sekä kehottaneen
seurakuntalaisia väkisin hajoittamaan heidän kokouksensa, missä
hyvänsä semmoisia pidettäisiin. Sitäpaitsi lausuivat syytetyt
mielipahansa siitä, ettei Nordlund ollut vastustanut seurakunnassa
yhä karttuvaa juoppoutta eikä muita paheita, vaan päinvastoin
suvainnut tansseja ja muita synteihin johtavia maailmallisia
huvituksia sekä ollut hyvin leväperäinen papillisissa tehtävissään.
Näistä syistä sanoi Rostedt hänen menettäneen heränneitten
luottamuksen. Nordlund puolusti itseään kiivaasti, ja samaan
kiihkoisaan tapaan puhui moni muukin heränneitten vastustaja.
Kiivastumistaan kiivastuivat myöskin syytetyt. Yhä katkerampia
mielenpurkauksia kuului kummaltakin puolelta. Jos minkälaisia
syytöksiä singotettiin vastapuoluetta vastaan sen vikoja todistamaan.
Asioita, jotka kysymykseen eivät ensinkään kuuluneetkaan, vedettiin
esille. Niinpä kertoi esim. Rostedt, että, seurakunnan kirkkomaata
laajennettaessa, näkyviin tulleita ruumiita, niiden joukossa
kahden hänen lapsensa, oli poltettu, sittenkuin lukkari ensin oli
huostaansa ottanut kirstuihin kiinnitetyt rautarenkaat. Kasvamistaan
kasvoi melu, kunnes tarkastajan täytyi keskeyttää kokous. Moniaita
henkilöitä, niiden joukossa Dahlberg, _Isak Pykälä_, hänkin liikkeen
johtajia Eurajoella, ja Rostedt, saivat käskyn seuraavana päivänä
saapua pappilaan vielä tutkittaviksi.
Silminnähtävästi oli Gadolin jo kirkossa tullut täysin vakuutetuksi
siitä, ettei Eurajoen papisto ollut kohdellut heränneitä oikein,
vaan päinvastoin antanut aihetta oikeutettuun moitteeseen. Eniten
syyllinen oli Nordlund. Pappilassa jatketussa tutkinnossa myönsi
hän tavallaan itsekin väärin käyttäytyneensä. Tästä syystä ja kun
sitäpaitsi Rostedt, jonka vaikuttimien puhtauteen nimismies Olander
ei aina sanonut voivansa luottaa, hän kun alituisilla ja usein
kavalasti ajetuilla käräjäjutuilla oli saattanut kristillisyytensä
monen silmissä epäluulonalaiseksi, alkoi esiintyä nöyremmin,
puhutteli Gadolin syytettyjä ystävällisesti, vakaasti kehottaen
heitä luopumaan siitä häiriötä herättävästä esiintymisestä, josta
heitä syyllä moitittiin. Tämmöiseen kohteluun heränneet eivät
olleet tottuneet. Se koski heihin syvästi. Mutta jos he nyt
huomasivat erehdyksensä, tuntuu toiselta puolen oudolta, että he
lupasivat kokonaan luopua seuranpidostaan. Vaikea on sanoa, mihin
määrin rangaistuksen pelkokin oli syynä tähän lupaukseen. Sitä
vain heränneet pyysivät, että heitä vastaan nostettu käräjäjuttu,
tuomiokapitulin toimesta, jos mahdollista, lakkautettaisiin, koska
sen jatkaminen tuottaisi heille suuria kustannuksia ja paljon
muitakin hankaluuksia. Tätä tietysti Gadolin ei voinut luvata;
hän vain vakuutti tuomiokapituliin annettavassa kertomuksessa
ilmoittavansa, mitä heränneet tarkastustilaisuudessa olivat
myöntäneet ja luvanneet.
Puolueettomasti ja vakaasti nuhteli Gadolin lopuksi Eurajoen pappeja
heidän heränneitä kohtaan osoittamastaan taitamattomasta, laittomasta
ja kovasydämmisestä käytöksestä, kehottaen heitä rakkaudella ja
ahkeruudella hoitamaan paimenvirkaansa.
Heinäkuun 31 p:nä 1833 julisti kihlakunnanoikeus vihdoin päätöksensä.
Rostedt, Dahlberg ja kolme muuta henkilöä tuomittiin luvattomien
kokousten pitämisestä vetämään sakkoa 96 ruplaa kukin, kaikki muut
syytetyt, paitsi yhtä, näihin kokouksiin osaa ottamisesta sovittamaan
rikoksensa 4 r. 80 kp. sakolla. Hovioikeus ja Senaatti, joihin
oikeuksiin syytetyt vetosivat, vahvistivat päätöksen, viimemainittu
oikeus huhtikuun 11 p:nä 1834 [Tähän oikeusjuttuun kuuluvat
asiakirjat on Akiander julkaissut III, 281-296.].
Jo siihen aikaan, jolloin tämä oikeusjuttu ensin alkoi, oli
Satakunnan herännäisyysliike asettunut ja seuroissa kävijäin
luku vähentynyt. Myöskin käräjät ja tarkastukset lamauttivat
sitä tuntuvasti. Mutta sitä elävää, ihmissydämmen salaisimpiin
piilopaikkoihin tähtäävää kristillisyyttä, joka tässä liikkeessä
kaikkien erehdyksien uhallakin runsaassa määrässä ilmenee, eivät
mitkään pakkokeinot saaneet masennetuksi. Koetuksissa puhdistettuna
säilyi se kalliina perintönä nouseville sukupolville. Jos moni
vilpillinen siitä luopuikin, jäivät siihen kaikki todellisesti
kääntyneet maailmalle todistamaan sen Herran voimasta, joka on
heikoissa väkevä. Se yhtenäisyys, jota liike alkuaikoina kaipasi,
syntyi ja vakaantumistaan vakaantui vähitellen, yhdistäen eri
pitäjien heränneet lähemmäs toisiaan. Niinpä koottiin esim.
Laitilassa rahoja Eurajoen käräjissä tuomittujen sakkojen
maksamiseksi [Kertonut K. Heinikkala (18 96).].
"Auvaisten paavi", jonka kautta Satakunnan herännäisyys ensin
oli eksynyt väärälle uralle, ei joutunut maallisen oikeuden
tutkittavaksi. Jo suuren herätyksen alkaessa, joutui hän
heränneittenkin silmissä epäluulon alaiseksi, menettäen ennenpitkää
kokonaan heidän luottamuksensa. Hän kuoli maaliskuun 15 p:nä 1835
[Akiander III, 227.].