Satakunnan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1810-1833.
Tosi tapahtumana kertovat vanhat, vielä elossa olevat henkilöt
lapsuudessaan kuulleensa, että muutamat heränneet, kun Porin kaupunki
kesäkuun 10 p:nä 1801 paloi tuhaksi, koko ajan kirkossa polvillaan
rukoilivat Jumalaa varjelemaan ainakin omaa huonettaan joutumasta
liekkien uhriksi [Kert. 1896 rovasti J. Grönberg, Kustaa Heinikkala
(Laitila) y.m.; Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat I,
172.]. Tämäkin kertomus, josta löytyy monta muunnosta, osoittaa että
näillä tienoin siihen aikaan löytyi heränneitä, joiden hengellisen
elämän huomattavimpia tuntomerkkiä rukous oli. Kertomukseen kuuluu
näet vielä, että Satakunnan silloiset heränneet tästäkin tapahtumasta
saivat aihetta teroittamaan rukouksen voimaa, Porin kirkko kun
rukoilijain kautta oli tulipalolta säilynyt. Yleisesti tunnettu on
sitäpaitsi, että tämänkaltaista, herännäisyyden oppiin perustuvaa
uskonnollista elämää silloin löytyi monessa muussakin Satakunnan
seurakunnassa. Hyvin luultavaa on, että nämä "vanhat kristityt" eli
"vanhat heränneet", kuten heitä näiden seutujen 19 vuosisadan alussa
syntyneen varsinaisen herännäisyysliikkeen edustajat nimittivät,
olivat saaneet herätyksensä edellisen vuosisadan pietismistä.
Luostarien vaikuttamaksi, kuten muutamat ovat arvelleet, heidän
edustamaansa uskonnollista elämää tuskin todennäköisyyden varjoakaan
säilyttämällä kukaan voi väittää. Huolimatta siitä, että muuallakin,
esim. Pohjanmaalla, minne ei luostarien vaikutus konsanaan ole voinut
ulottua, 19 vuosisadan alussa löytyi "vanhoja kristittyjä", joiden
uskonnollisuus pukeutui samaan muotoon, viittaavat Satakunnassa
monessa paikoin säilyneet vanhat, herännäisyyden hengessä kirjoitetut
kirjat kysymyksessä olevan uskonnollisen liikkeen pietistiseen
alkuperään [I. L. Roosin kirjoitus pastoraalitutkintoa varten
"Uskonnollisista puolueista Satakunnan lounaisimmissa osissa 1888",
vertaamalla omiin tutkimuksiin.].
Jonkun aikaa elettyään hiljaista elämää, josta ei huomattavampia
elonmerkkejä ole jälkimaailmalle säilynyt, alkoivat Satakunnan
heränneet noin v. 1810 heidän keskuudessaan tapahtuvien herätysten
kautta herättää huomiota. Nämä herätykset ovat kyllä siihen aikaan
vielä yksityistä laatua, vaan niiden vakaa luonne sekä muutamien
heränneitten etevät lahjat ennustivat uutta aikaa koko liikkeelle.
Näistä henkilöistä ansaitsevat huomiota etenkin _Matti Paavola, Matti
Pukanhaava, Juhana Dahlberg_ ja _Mikael Rostedt_.
_Matti Paavola_ syntyi Eurajoella toukokuun 9 p:nä 1786. Isänsä Erkki
oli kotosin samasta pitäjästä, äitinsä nimi oli Katarina. Matti oli
vain 10 vuoden ikäinen, kun hän jo oli kokemassa pyhän Jumalan vihaa
omassatunnossaan. Kuoleman pelko sai hänen sydämmensä usein tuskasta
vapisemaan. Entistä kammottavampina uudistuivat tämänkaltaiset
ajatukset hänen rippikoulua käydessään v. 1800, mutta päästyään
Herran ehtoolliselle, sai hän erinomaisen tuntuvasti maistaa Jumalan
armon suloisuutta. Matin äiti oli kotosin Raumalta, missä löytyi
"vanhoja heränneitä". Sinne päätti onnellinen nuorukainen lähteä,
saadaksensa kokeneiden kristittyjen kanssa puhua siitä Herrasta,
joka hänenkin oli armoihinsa ottanut. Virkistävä oli tämä matka,
paljon sai hän kaupungissa oppia ja kuulla ja vakaasti hän päätti
niin käyttää armonaikaansa, ettei hän maailman korpeen hukkuisi.
Pari kertaa tämän jälkeen käytyään ystäviään Raumassa tervehtimässä,
oli Matti mielestään horjumattomasti vakaantunut tuossa päätöksessä,
kunnes hän pääsi paremmin tuntemaan sydämmensä petollisuuden.
Ajalliset huolet syrjäyttivät vähitellen nuo vakaat ajatukset hänen
mielestään. Ennenpitkää oli hänen vilkas luontonsa kokonaan antaunut
niiden valtaan. Vuonna 1805 meni Matti naimisiin, siirtyen asumaan
appensa omistamaan _Paavolan_ taloon Nakkilan kappelissa. Tila oli
huonossa kunnossa. Kaikkien ponnistusten uhallakin näytti toimeentulo
hänestä miltei mahdottomalta. Jo tuumi Paavola -- tämän nimen otti
Matti Nakkilaan muutettuaan -- ruveta merimieheksi, kun Jumalan
siunaus niin runsaassa määrässä alkoi näkyä hänen maallisen työnsä
tuloksissa, ettei hän tuota aikomusta toteuttanutkaan. Kun sitten
1808 vuoden sodan tapahtumat, joiden kauheutta hänen kotiseutunsa
asukasten runsaassa määrässä täytyi kokea, saarnasivat selvää
kieltään tämän elämän katoavaisuudesta, nousivat hänen mieleensä
jälleen lapsuutensa tuskalliset ajatukset kuolemasta ja tuomiosta.
V. 1810 loukkasi Paavola jalkansa niin pahasti, että hänen oli
pakko olla vuoteen omana muutaman viikon ajan. Nyt täytyi hänen
seisahtua Herran eteen. Raamattu polvillaan tarkasti hän Jumalan
valkeudessa tilaansa. Uskaltaisiko hän toivoa armoa vielä? Omatunto
tuomitsi synnistä ja epäuskon varjot estivät häntä näkemästä
Kristusta. Kovaa taistelua hän taisteli, kunnes Lutherin sanat
roomalaisepistolan esipuheessa avasivat hänelle tien armonistuimelle.
Vaan ei saanut hän enää kokea sitä uskon varmuutta ja iloa, kuin
ensi kerran polvistuessaan Herran alttarin edessä. Syvempään
tähtäsi totuuden henki tällä kertaa. Raamattu, Hollatziuksen
"Armon järjestys autuuteen" ja eräs pieni "Kristuksen kärsimisen
ja kuoleman tutkistelemus"-niminen kirja auttoivat häntä kuitenkin
läpi ahdinkojen, niin ettei hän epätoivoon joutunut, vaikka taistelu
monesti oli kovaa. Ihania päiviä, joina hän oli autuudesta nääntyä
Herran armonhelmaan, sai hän kyllä tämän jälkeen monesti kokea, mutta
usein myöskin kolkon synkkiä. Viimemainittua tilaa kuvaa eräs hänen
v. 1810 sepittämänsä virsi, jonka ensimmäiset säkeet kuuluvat:
"O Jumala, kuinka vaikean
Nyt mielikarvauden
Mun syntin' julmat tuovat,
Kuin teht' on ja vielä tehdään!
Ne surettaa ja vaivuttaa,
All' Herran vihan vieden,
Kans' vaivaapi ja karmiipi
Mun omatunton' surkiast';
Ne surettaa ja sekoittaa
Mult' kaikki luonnonvoimat".
Tästä ajasta alkaen erosi Paavola maailmanihmisistä, etsien
ainoastaan heränneitten seuraa. Hänen kotinsa tuli viimemainittujen
mitä rakkaimmaksi käyntipaikaksi. Itselleen ja muille teroitti
hän kuoleman vakaata kysymystä, kehottaen kaikkia käyttämään
armonaikaansa ijankaikkisen elämän valmistukseksi.
Uusi aika oli koittamassa Satakunnan heränneille. Paavola ymmärsi
kutsumuksensa, vaan epäillen ryhtyi hän sitä noudattamaan. Syvästi
koskivat häneen apostolin sanat "älkää, rakkaat veljeni, jokainen
pyytäkö opettajana olla, tietäen että saamme sitä suuremman tuomion".
Hän ei löytänyt itsessään tuota syvää synnintuntoa ja elävää
uskoa, jota ainakin opettajalla tulisi olla. Vaan kun nälkäisiä
ihmisiä saapui hänen luoksensa ja hän raamatusta luki, miten esim.
Berealaiset "ottivat mielellänsä sanan vastaan, tutkien joka päivä
raamatuita", ei voinut hän kieltäytyä seuroissa puhumasta. Jos hän
erehtyisi, pyysi hän sanankuulijoitaan siitä heti ilmoittamaan sekä
sulkemaan hänet yhteydestään, ellei hän ottaisi kuullakseen heidän
muistutuksiaan. Ollen itse sivistykselle erinomaisen altis, kielsi
Paavola ystäviltään kaiken sopimattoman käytöksen, ruokottomat
vertaukset ja raa'at sanat. Muutoin sai jokainen vapaasti seuroissa
ääneen rukoilemalla tahi alottamalla omaan tilaansa sopivan virren
ilmaista ajatuksensa ja tunteensa, kuitenkaan tukkimatta kokemuksiaan
muiden tavoteltaviksi. Etenkin tuli vanhempien taitavasti ja
ystävällisesti neuvoa nuorempia.
Vuosi 1817 oli Paavolalle kova vuosi. Kaikki armonliikutukset
katosivat, rukouksensa eivät tuntuneet nousevan Herran tykö,
masentava kuivuus valtasi mielen. "Kuni tuomittu istui hän pöydän
takana" raamattu edessään. Kun vihdoin kointähti jälleen koitti hänen
sydämmessään, aloitti hän sen muistokirjan kirjoittamista, jossa hän
kertoo omat kiusauksensa ja taistelunsa sekä käsittelee Satakunnan
herännäisyyden vaihtelevia vaiheita nuoruutensa ajasta asti. Tämä
huomattava kirjoitus, joka osoittaa suurta kokemusta ja senaikuisen
talonpojan kirjoitukseksi harvinaisen etevää kykyä, on tärkeä
lähde jokaiselle, joka tahtoo tutustua Lounais-Suomen hengellisten
liikkeiden historiaan 19 vuosisadalla. Paavola kirjoitteli sitä 40
vuoden kuluessa [Akiander VII, 472-478.].
Niihin sisällisiin ahdinkoihin, joiden alaisena Paavola v. 1817
oli, liittyi epäilyksiä pitämiensä hartausseurojen suhteen. Hän
oli nim. huomannut, että "vanhat kristityt" vastahakoisesti
ottivat niihin osaa, samoinkuin he silminnähtävällä epäluulolla
kohtelivat vasta eloon virkistynyttä uutta herännäisyysliikettä.
Eräänä päivänä, kun hän itsekseen mietti tätä asiaa, saapui hänen
luoksensa jumalisuudestaan kuuluisa _Matti Pukanhaava_ Kankaanpäästä.
Hänelle ilmaisi Paavola huolensa, kysyen syytä vanhojen heränneitten
elpyvää herännäisyysliikettä kohtaan osoittamaan tylyyteen ja
tuomitsemishaluun. Pukanhaava vastasi: "Syy on se, etteivät he vaella
liki Jesusta". [Akiander VII, 482.] Jollei tästä miehestä mitään
muuta tiedettäisi, olisi hän jo näiden sanojen tähden muistettava.
Niihin sisältyy varoitus, jota heränneiden kalliina perintönä olisi
pitänyt säilyttää sukupolvesta toiseen. Monessa paikoin on nim. sekä
entisinä että myöhempinä aikoina tapahtunut, että "vanhat heränneet"
niin ykspuolisesti ovat kiintyneet entisten aikojen muistoihin, että
pitävät uusia herätyksiä miltei mahdottomina. Kun herännäisyysliike
lyhemmän tahi pitemmän lainautumisen jälkeen on elpynyt uuteen
eloon, on moni heistä sitä epäillen katsellut ja vikoillen vain
sen kehitystä seurannut. Tuommoisesta totuttuun kaavaan jäämisestä
tietävät puolueettomat herännäisyyden vaiheita koskevat sekä
suulliset että kirjalliset kertomukset kertoa ja ne tietävät myöskin,
että syynä siihen usein, jos kohta ei aina, oli sen rakkauden
kylmentyminen, joka "kaikki uskoo ja kaikki toivoo". Palajamme vasta
tähän kysymykseen, johon Pukanhaavan muisto on vaatinut meitä jo
tässä sivumennen koskemaan.
Epäilemättä oli Pukanhaava kokenut vaikutuksia 1776 vuoden suuresta
herätyksestä, joka, kuten olemme nähneet, ei jättänyt hänen
kotiseutuaankaan koskematta. Hän oli näet syntynyt _Ikalisten_
seurakuntaan kuuluvan _Kankaanpään_ kappelin Alahonkojoen kylässä
v. 1751. Jo lapsena osoitti hän suurta taipumusta jumalisuuteen.
Usein etsi hän yksinäisyyttä, laski polvilleen ja rukoili hartaasti
Jumalaa. Opittuaan lukemaan, oleskeli hän kernaasti pitkät hetket
raamatun tahi muun hengellisen kirjan ääressä, kätkien niiden
opetukset sydämmeensä. Täten perehtyi hän uskonelämän salaisuuksiin.
Hyvin evankeliseksi kehittyi hänen katsantotapansa, vieraantumatta
kuitenkaan herännäisyyden synnintuntoon ja parannukseen vaativalle
hengelle. Jumalan armo Kristuksessa Jesuksessa oli hänelle kaikki
kaikessa. Kun hän siitä puhui, riemuitsi hänen sydämmensä ja,
levittäen käsiään taivasta kohti, huudahti hän: "näin, avoimin sylin,
tulee syntisen vastaanottaa Kristusta".
Miten vähän Pukanhaava pyrkikin opettajaksi, ei voinut hän
tätä asemaa välttää. Herättäen liikkui Jumalan henki yli maan,
vaatien ihmisiä etsimään ravintoa sieluilleen. Papisto nukkui,
nauttien rauhastaan 1776 vuoden levottomien aikojen jälkeen. Sen
kykenemättömyys tyydyttämään heräjävän kansan hengellistä tarvetta
tuli näkyviin etenkin yksityisessä sielunhoidossa. Näin asiain
ollen joutui vasten tahtoansakin neuvojaksi moni jumalisuudesta
tunnettu, hengellisissä asioissa kokenut kansanmies, varsinkin jos
hän luonnonlahjojenkin puolesta oli tuohon sopiva. Semmoinen mies oli
Pukanhaava. Väleen levisi hänen maineensa oman seurakunnan rajojen
ulkopuolellekin. Tuosta pienestä, laihasta, tummanverisestä miehestä
puhuttiin Satakunnassa kaikkialla, missä heränneitä löytyi, vieläpä
suruttomienkin keskuudessa.
Isänsä kuoltua, jolloin vanhempi veli peri heidän Korteisto nimisen
kotitalonsa, oli Pukanhaava perheineen siirtynyt asumaan lähellä
olevaan torppaan, josta myöhemmin tehtiin kruunun uudistalo. Tätä
tilaa -- sen nimi oli Pukanhaava -- hoiti hän isäntänä noin vuoteen
1805, jolloin hän niukkaa eläkettä vastaan luovutti sen pojalleen.
Tämä ei menestynyt taloudellisissa toimissaan eikä nuorempi
veljensäkään, joka hänen jälkeensä tuli isännäksi. Maksamattomien
kruununverojen korvaamiseksi myytiin talo muutamien vuosien perästä
huutokaupalla, ja vanha Pukanhaava joutui riippuvaksi vieraasta
isäntäväestä. Nämä eivät kuitenkaan näy häntä sortaneen, koska paikka
edelleenkin säilyi seudun herännäisyysliikkeen keskustana. Läheltä
ja kaukaa saapui sinne ihmisiä kysymään neuvoa sielunsa asioissa ja
ottamaan osaa niihin hartausseuroihin, joita siellä tuon tuostakin
pidettiin. Etenkin terotti Pukanhaava sanankuulijoilleen Jumalan
sanan ahkeraa viljelemistä ja rukouksen tarpeellisuutta. Suuriin
seuroihin hän yleensä ei ollut mieltynyt, jonka tähden hän ei
myöskään erityisellä kutsulla, kuten siihen aikaan Lounais-Suomessa
ylimalkaan oli tapana, johtamistaan hartaushetkistä ilmoittanut,
vaan ei hän semmoisten pitämistä milloinkaan kieltänytkään. Hän näet
piti niitä hengellisen elämän ylläpitämiseksi tarpeellisina eikä
kieltäytynyt niissä esiintymästä. Kauniilla äänellään johti hän
semmoisissa tilaisuuksissa veisua, elävähenkisillä rukouksillaan,
joita hän toimitti omin sanoin polvillaan, tuolia tahi penkkiä vasten
nojautuneena, kokosi hän hajamielistenkin ajatukset kanssakäymiseen
Herran kanssa. Itse opettaminen tapahtui enemmän keskustelun kuin
yksijaksoisen puheen kautta. Ja tätä keskustelua ohjasi Pukanhaava
kohti Jumalan armoa Kristuksessa Jesuksessa, arvellen lain saarnan
ja ankaran puheen vain poistavan ihmiset Herrasta [Akiander II,
299-301.].
Kuten olemme nähneet, eksyi 1776 vuoden herännäisyys paikoin
hurmahenkisyyteen, vieläpä väkivaltaisuuksiinkin. Tämänkaltaista
henkeä löytyi 19 vuosisadan alkupuolella vielä siellä täällä
Satakunnassa. Vuodesta 1817 sai se uutta yllytystä etenkin seppä
_Juhana Uusikartanon_ kautta. Tämä aikoinaan kuuluisa mies oli
kotosin Euran pitäjään kuuluvasta Honkilahden kappelin Auvaisten
kylästä, missä hän syntyi v. 1772. Tultuaan kovaan herätykseen
(1817), alkoi hän kiivailla Jumalan valtakunnan puolesta,
intohimoisella herätyspuheellaan herättäen suurta huomiota. Paljon
häiriötä ja hämmennystä sai tämä _Auvaisten seppä_ eli _Auvaisten
paavi_, kuten häntä sittemmin nimitettiin, jo varhain aikaan.
Moni herännyt tuli kuulemaan hänen opetuksiaan, luottaen siihen
erinomaiseen valistukseen, josta hän kerskasi ja jonka vaikutuksesta
hän väitti tietävänsä jokaisen sisällisen tilan. Täten heti
herätyksensä alussa harhateille joutuneista on huomattavin suutari
_Juhana Dahlberg_. Lapsuudesta asti -- hän oli syntynyt v. 1771 --
oli hän ottanut osaa niihin hiljaisiin rukousseuroihin, joita siihen
aikaan pidettiin hänen kotiseudullaan, _Eurajoen Sydänmaan_ kylässä,
kunnes hän v. 1817 alkoi kuunnella Uusitalon opetuksia. Näiden
opastamana eksyi hänkin kannattamaan sitä tunteitten kiihottamiseen
perustuvaa, hurmahenkistä kristillisyyttä, joka raitishenkisen
herätyksen rinnalla näihin aikoihin alkoi levetä Satakunnassa.
Hengellisen ylpeytensä kiihottamana, eksytti "Auvaisten paavi"
eksyttämistään kuulijakuntaansa mitä vaarallisimmille poluille. Se
muodostui ennenpitkää lahkoksi, joka on tunnettu nimellä _Honkilahden
hyppyseura_ [Akiander III, 277-278; V, 351.].
* * * * *
Työläästi murtautuu uusi aika vanhojen ennakkoluulojen siteistä.
Ihmishengen salatuissa pajoissa täytyy aatteiden monesti kauan
huoata orjuudessa, ennenkuin ne, särjettyään esteensä, pääsevät
hengittämään vapauden ilmaa. Synnin tähden ovat synnytystuskat
tälläkin alalla kovia. Ja samasta syystä ilmenee aatteiden
syntymisessä myöskin usein säännöttömyyksiä, joiden kautta niiden
kehitys tulee häirityksi ja joskus pitkäksi ajaksi viivytetyksi.
Tämä tulee selvästi näkyviin esim. uskonpuhdistuksen historiassa.
Kauan ja näennäisesti turhaan taistelee tuo jalo aate vuosisatojen
kuluessa tavaksi tullutta katsantotapaa vastaan, tekee luonnottomia
ponnistuksia, uupuu hetkeksi, etsii jälleen väkivaltaisesti
vapautta, mutta lannistuu taas, kunnes Luther esiintyy ja johtaa
sen voittoon. Samankaltaista on Lounais-Suomen herännäisyyden
historia varsinkin 19 vuosisadan alkupuolella. Omantunnonvapaus
taistelee ihmisauktoriteettiä vastaan, aate kristittyjen yleisestä
pappeudesta pappisvaltaa vastaan, Jumalan näkymättömän valtakunnan
oikeudet kirkon ja valtion ihmisten säätämiä lakeja vastaan. Kehitys
ei suinkaan aina ole tasaista ja säännöllistä. Herännäisyyden
edustajat eksyvät usein, turvautuvat lihan käsivarteen ja vaativat
mielivallalle omantunnonvapauden nimeä. Tämä on nähtävänä varsinkin
Satakunnassa tähän aikaan ilmestyvissä uskonnollisissa liikkeissä.
Todistuksena ovat muiden kera Uusitalo ja Juhana Dahlberg, joiden
aikaansaamiin häiriöihin jo olemme viitanneet. Mutta kaiken tämän
uhallakin pääsee maailman sortama totuus Satakunnassa vihdoin
voitolle. Herra piti huolta siitä, etteivät hurmahenkisyys ja
mielivalta saaneet sitä turmella. Tuona levottomana aikana, jolloin
heräykseen tulleet ihmiset epätietoisina kysyivät, kenen puoleen
tulisi kääntyä hengellisissä asioissa, jolloin mielet olivat
kuohuksissa ja jos millaisille äärimmäisyyksille alttiit, löytyi
kuitenkin raitishenkisiäkin neuvonantajia. Tunnemme jo Matti Paavolan
ja Matti Pukanhaavan. Ihmeellisesti varjeli ja johdatti Jumala
näitä aseitaan. Viimemainittu oli jo vanha mies, kun Satakunnan
herännäisyysliikkeessä alkoi ilmestyä niiden häiriöiden enteitä,
joihin olemme viitanneet. Vaan eivät voineet nämä häiriöt järkäyttää
hänen kantaansa eikä heränneitten luottamusta häneen. Suruttomatkin
ihmiset puhuivat hänestä kunnioittaen. Monesti olivat nämä nähneet
hänen vakaalla käytöksellään estävän heidän vihanpurkauksiaan, kun
olivat aikoneet kostaa hänelle ja hänen ystävilleen. Pukanhaavan
särkevät puheet Jumalan armosta Kristuksessa, kansan keskuudessa
yhä leviävät kertomukset hänen rukouksensa voimasta ja hänen
väsymättömän alttiista ihmisrakkaudestaan, jolle ei mikään tehtävä
tuntunut vaikealta -- kaikki vaikutti että häntä alettiin pitää
miltei korkeampana olentona. Vaikkei hän kernaasti liikkunut oman
seurakuntansa rajojen ulkopuolelle, tuli hän muuallakin tunnetuksi,
hän kun ei tahtonut kieltäytyä lähtemästä kaukanakaan asuvia ystäviä
neuvomaan, kun nämä pyysivät häntä luonansa käymään. Useimmat
hartausseuransa piti hän kuitenkin kodissaan. Sinne kokoontui
heränneitä usein etäälläkin olevista paikkakunnista varsinkin
vuodesta 1817 alkaen, jolloin Pukanhaava, ensimmäisen vaimonsa
kuoltua, meni naimisiin herännäismielisen Susanna Saarannan kanssa,
joka oli kotosin Ikalisista. Ei tarvinnut kenenkään, joka tässä
kodissa kävi, katua matkan vaivoja. Se oli kyllä maallisessa
suhteessa köyhä, mutta rikas se armonpöytä, jonka Herra hengellisesti
vaivaisille siellä kattoi. Kodissaan puhui Pukanhaava vapaammin kuin
vieraissa seurakunnissa, joissa hän, peläten että hänen sanojaan
oli käsitetty väärin, usein päätti puheensa pyytämällä anteeksi,
jos hän opetuksissaan olisi erehtynyt ja siten loukannut heikkoja
omiatuntoja. Ja vielä voimallisemmin kuin puheillaan ja neuvoillaan
saarnasi hän pyhitetyllä elämällään armon suuresta salaisuudesta.
Lahkolaismielinen hän ei ollut; kirkossa kävi hän ahkeraan, 3-4
kertaa vuodessa Herran ehtoollisella. Jos hurmahenkiset häntä
kadehtien vihasivatkin, eivät rohjenneet he kuitenkaan häntä
väkivaltaisesti kohdella. Ei maailmakaan häntä vastaan kannetta
nostanut. Rauhassa sai hän siunauksesta rikasta työtään jatkaa
kuolemaansa asti joulukuun 19 p:nä 1833 [Akiander II, 301-302.].
Vielä suurempaa huomiota kuin Pukanhaava ansaitsee kuitenkin
Paavola. Varsinkin vuodesta 1820 alkaen, jolloin Herran armo
jälleen tavallista tuntuvammin häntä etsi, esiintyi hän Satakunnan
herännäisyysliikkeen etevimpänä edustajana. Hänen silloista
uskonnollista kantaansa kuvaavat paraiten seuraavat hänen itsestänsä
päiväkirjaansa kirjoittamansa sanat: "Toiselta puolelta hän tiesi,
että _jos me itsemme tuomitsisimme, niin ei meitä tuomittaisi_ sekä
että se, _joka ei usko, on jo tuomittu, sillä hän ei uskonut Jumalan
ainoan Pojan päälle_; mutta toiselta puolen hän oli saanut itsessänsä
tuntea: jos toivot vaivan loppuvan, niin se lisääntyy, jos etsit
totuutta, niin löydät valheen, jos etsit rauhaa ja ystävyyttä, niin
löydät synnin levottomuuden ja kauhistuksen, jos haet ymmärryksen
valoa, niin löydät synnin pimeyden, jos etsit Jumalaa, niin löydät
vihoitetun Jumalan, jos etsit sielun terveyttä, niin löydät
haavoitetun omantunnon, jos etsit pelastusta, niin löydät tuomion
ja sen täyttäjän. Sentähden piti hän itsensä pyhän raamatun jälkeen
viallisena kaikkiin synteihin ja _katui tomussa ja tuhassa_.
-- -- -- Juuri silloin, kun hän piti itsensä onnettomana ja kadotettuna,
niin hän omisti itsellensä autuudeksi Jesuksen Pietarille lausumat
sanat: autuas sinä, joka uskot Kristuksen olevan Jumalan Pojan.
Silloin vasta hän oikein käsitti, mitä sana _minä uskon_ merkitsee."
-- Samanhenkiset ovat Paavolan tähän aikaan sepittämät virret. Muoto
on monesti puutteellinen ja kieliasu Länsi-Suomen ruotsinvoittoisen
lauserakennuksen sekä lyhennettyjen sanojen liiallisen käyttämisen
turmelemaa, mutta sisällys on raamatun mukaista ja syvällistä.
Näytteeksi lainaamme tähän muutamia säkeitä eräästä hänen v. 1820
kirjoittamastaan aamuvirrestä:
"O Herra avaja
Mull' uskon tie se kaita,
Ja valais' sieluan'
Nyt tänä aamuaikan',
Ett' taidan uskossa
Sun päälles' turvata,
Ja suuret puutteeni
Sull' nöyräst' valittaa".
"Sä uskon alkaja
Ja päättäjä its' olet,
Jonk' tykön' etsiä
Mä sitä mahdan todest'.
Ah Jesu! sytytä
Mull' usko elävä,
Ja turva kiinnitä
Sun päälles' selkiä".
"Mun paha luontoni
on epäilyksill' täytett',
Ja synnin siemenet
On kaikk' sen alle kätkett',
Jost' sota, meteli
Sitt' nousee surkiast'
Ja sielun hukuttaa
Juur' kokee haikiast'".
"Tule, o Jesuinen,
Sä uskon alku todest',
Täll' aamun hetkellä
Ja päästä sielun' monest'
Nyt siteest' vallallens',
Ja valais' armollas,
Ja synnin pimeys
Pois poista valollas".
Rukouksissa kilvoittelevan uskon puhetta sisältää Paavolan päiväkirja
alusta loppuun. Miltei jokaisella lehdellä kimaltelee katumuksen
kyyneleitä, joissa säteilee toivon voitto. Jesus Kristus on hänen
uskonsa esineenä; muuta perustusta ei hän tahdo uskolleen rakentaa.
Mutta omasta kokemuksestaan hän tietää, ettei Vapahtajan omistaminen
ja armosta eläminen ole helppoa varsinkin kiusauksen helteessä ja
synninsurun painaessa, ja sentähden hän sitä köyhänä syntisenä
alituisesti uudelleen pyytää. Ja ihmeellisesti valistuu Herran
valkeudessa hänen silmänsä näkemään uskonelämän salaisuuksia. Niinpä
lausuu hän päiväkirjassaan: "En minä ihmettele, nähdessäni sotamiehen
tarkasti ja oppineesti maaliin ampuvan, sillä hänen päämiehensä ovat
häntä siihen neuvoneet, vaan minä ihmettelen, nähdessäni sotamiehen
verisen sodan kentällä makaavan vihollistensa jaloissa ja koettelevan
sieltä kontata oman kuninkaansa leiriä kohden. Tässä minä havaitsen
sotamiehellä olevan suuren rohkeuden auttamattomassa tilassaan ja
suuren, pikaisen avun toivon omalta kuninkaaltansa; vaan tuota toista
minä näen joka kulmalta autettavan".
Tuskin voi herännäisyyden katsantotapaa paremmin kuvata kuin näillä
sanoilla. On kuin kuulisimme Paavo Ruotsalaisen puhuvan.
Ettei Paavola ajanpitkään voinut saada opettajatointaan rauhassa
jatkaa, on itsestään selvä. Samoihin määrin kuin ystäväinsä joukko
lisääntyi, kasvoi vihamiestensäkin luku. Kovasti suuttuivat
viimemainitut etenkin siitä, että Ulvilan kirkkoherra, ennenmainittu
B. J. Ignatius, joka v. 1824 [Sukukirja; Suomen aatelittomia
sukuja.] oli muuttanut viimemainittuun seurakuntaan, seuraavana
vuonna kävi Paavolaa tervehtimässä ja otti osaa hänen pitämäänsä
hartauskokoukseen, johon silloin saapui tavallista enemmän heränneitä
muistakin seurakunnista. Seurojen vastustajat vaativat nimismies
Löwenmarkia nostamaan kannetta Paavolaa vastaan luvattomien kokousten
pitämisestä. Saatuaan tiedon tästä hankkeesta, kutsui Ignatius
Paavolan ja hänen syyttäjänsä lokakuun 27 p:nä saapumaan Ulvilan
pappilaan, missä asia oli tutkittava. Tilaisuudessa oli saapuvilla
paitsi Paavolaa ja Löwenmarkia, kahdeksan muuta edellisen syyttäjää.
Ei ollut vaikeaa Ignatiukselle kumota näiden kanteita. Yksi syytös
vain oli Paavolalle raskauttava. Hän näet ei voinut eikä tahtonutkaan
kieltää silloin tällöin liiaksi nauttineensa väkijuomia. Mutta tuo
pahe oli niillä tienoin, samoinkuin koko maassa, niihin aikoihin
siksi yleinen, että ainoastaan ilmeinen vihamielisyys saattoi niitä
siitä syyttää, jotka eivät olleet juomareita tämän sanan tavallisessa
merkityksessä. Ignatius, joka arvosteli asiaa heränneen ja pyhitetyn
kristityn kannalta, nuhteli vakaasti Paavolaa tästä synnistä, ja
tämä puolestaan pyysi sitä nöyrästi anteeksi, luvaten välttää
kaikkea pahennusta tässä suhteessa. Minkä laatuinen tämä syytös
oli, selviää siitäkin, että sen tekijät itse olivat juomareita,
joksi ei Paavolaa kukaan voinut sanoa. Muutoin oli koko tämä kysymys
syrjäseikka vain, jonka kantajat toivat esille siitä syystä, että
Ignatius perusteettomina kumosi heidän kaikki muut Paavolaa vastaan
tekemänsä syytökset. Vähällä ei Löwenmark tahtonut aikomuksestaan
luopua. Kun eivät muut keinot tepsineet, syytti hän Paavolaa
harhaoppisuudesta. Ignatius vastasi: "Sitä asiaa ei tule nimismiehen,
vaan minun tutkia". Niinikään määräsi hän, Löwenmarkin siitä lopuksi
kysyttyä, että Paavola vapaasti kodissaan edelleenkin saisi pitää
hartausseuroja sekä ettei ketään saisi estää niihin saapumasta
[Akiander VII, 482-488.].
Pari kuukautta tämän tapahtuman jälkeen kokoontui hiippakunnan
papisto Turkuun siihen kokoukseen, josta jo ennen olemme
maininneet. Kuinka vähän arkkipiispa Tengström tunsi Satakunnan
elpyvää herännäisyyttä, näkyy seuraavista hänen tässä kokouksessa
lausumistaan sanoista: "Yhtä vähän kuin tieteellisten tutkimustemme
vakavuus saa uskonnon harjoittamisen lämpö johtaa hengelliseen
ylpeyteen tahi varomattomaan mystilliseen haaveilemiseen, joka,
syrjäyttämällä sitä sanaa, joka luja on ja neuvoa voipi, tahi
sokeassa uskossa, joka, kun se ei ensinkään aseta uskontoa
järjen tarkastettavaksi, muuttaa sen yksinomaan tunteen asiaksi,
jonka kautta ihmiset eksyvät monenlaisille harhateille, luopuen
seurakunnan yhteydestä ja yhteisestä jumalanpalveluksesta,
suljetuissa yksityisissä kokouksissa etsiäkseen ravintoa hehkuvalle
hartaudelleen; jotka kokoukset ja jumalisuudenharjoitukset kyllä
joskus ja alussa saattavat tarkoittaa hyvää sekä olla viattomia,
vaan ajanpitkään, kuten kaikkien aikojen kokemus todistaa, saavat
aikaan sekä vaarallisia poikkeuksia raamatun opista että kaikenlaisia
häiriöitä yhdyselämässä, jos ne esteettömästi ja ilman tarpeellista
valvontaa saavat jatkua ja levetä. Semmoisten eriseuraisten
liikkeiden joskus hiippakunnassa ilmaantuessa, on tavallisesti
sävyisällä kohtelulla onnistuttu niitä ehkäistä, niin että
tämänkaltaisten erehdysten jälkiä, kuten myöskin viimeksi saapuneet
rovastin-tarkastuskirjat ilmaisevat, tuskin muualla kuin Kuortaneen
kirkkoherrakunnassa Vaasan läänissä on näkynyt". [Handlingar i
anledning af prestmötet i Åbo 1825, 81-82.]
Turun hiippakunnan papiston kunniaksi on tunnustettava, etteivät
rovastin tarkastuspöytäkirjat sisältäneet valituksia seurojen
pitämisestä, vaikka semmoisia kyllä pidettiin muuallakin kuin
Kuortaneella. Mitä muutoin viimemainitussa seurakunnassa
siihen aikaan ilmestyneeseen eriseuraisuuteen tulee, oli se jo
siveellisessäkin suhteessa niin törkeää laatua, että ainoastaan
suurin sokeus voi asettaa Savon ja Karjalan herännäisyyden ilmauksia
samalle asteelle. Ja niin Tengström teki yllämainitussa puheessaan,
samaan tapaan arvostellessaan viimemainittua uskonnollista liikettä
ja Renqvistiä. Hän oli kokonaan järkeisuskonnon kannalla ja tahtoi
sitäpaitsi huolellisesti säilyttää tämän maailman mahtavain suosiota,
jonka heränneet, niinkuin olemme nähneet, olivat menettäneet. Ei
näy hän aavistaneenkaan, miten suuri se hengellinen nälkä ja jano
oli, joka Suomen unestaan heräjävässä kansassa monessa paikoin hänen
omassa hiippakunnassaankin yhä selvemmin alkoi ilmaantua. Ja vielä
vähemmin tiesi hän ehdottaa keinoja sen tyydyttämiseksi. Kuinka
etevän sijan kansamme sivistyshistoriassa hän monesta syystä onkin
saanut -- elävän, raamatunmukaisen kristillisyyden ystävä hän ei
ollut eikä sen henkeä ymmärtänyt. Pian sai hän myöskin kokea, miten
perusteettomat hänen toiveensa herännäisyyden kukistumisesta olivat.
Nakkilassa levisi herännäisyysliike leviämistään, läheltä ja kaukaa
vetäen puoleensa ihmisiä. Sen yhtä taitavana kuin innokkaana
johtajana oli Paavola, ja yksissä hänen kanssansa teki emäseurakunnan
kirkkoherra Ignatius työtä kansan herättämiseksi suruttomuuden unesta
ja heränneitten ravitsemiseksi elämän sanalla. Useista taloista
Ulvilassa kutsui torven ääni ihmisiä iltasin rukoushetkeä viettämään,
ja pappilassa pidettiin hartausseuroja [Kert. 1896 rovasti J.
Grönberg.]. Ja kun ei miehiä aina löytynyt, jotka kykenivät
murheellisia lohduttamaan ja neuvomaan, ryhtyivät muutamat hurskaat
naisetkin auttamaan liikkeen johtajia heidän työssään. Semmoinen oli
esim. elävästä kristillisyydestään tunnettu _Maria Levander_ (k.
1836) _Lestilän_ kylässä Nakkilassa. Hänen kotiinsa kokoontui usein
ihmisiä Siionin virsiä veisaamaan sekä kuulemaan niitä neuvoja,
joita hän, luettuaan ääneen kappaleen raamatusta, Arndtin Paratiisin
yrttitarhasta, Freseniuksen Rippikirjasta, Buggen postillasta
tahi muusta hengellisestä kirjasta, kuulijoilleen antoi. Jos nämä
neuvot monessa suhteessa olivatkin puutteellisia, elvyttivät nekin
puolestaan herännäisyysliikettä näillä tienoin _Akiander II, 296._.
_Porissa_ ja _Raumalla_ kasvoi heränneitten luku vuosi vuodelta.
Varsinkin viimemainitussa kaupungissa kehittyi liike hyvin
elävähenkiseksi. Täällä Jumalan valtakunnan työssä toimivista
henkilöistä herätti jo vuosisadan alussa huomiota _Isak Lemberg_.
Palavan isänmaanrakkauden innostuttamana oli tämä mies 1788
vuoden sodassa vapaaehtoisena taistellut maan vihollisia vastaan
saaristolaivastossa. Rauhanteon jälkeen harjoitti hän räätälintyötä
ensin Porissa, joka oli hänen kotikaupunkinsa, ja vuodesta
1801 Raumalla. Ajan uskonnolliset riennot vaikuttivat hänen
lämpimään, kaikille jaloille aatteille alttiiseen sydämmeensä.
Tultuaan heräykseen, päätti hän jälleen lähteä sotaan, mutta
tällä kertaa taivaallisen isänmaan puolesta. Palkkaa pyytämättä,
vapaaehtoisena, hän nytkin taisteluun antautui. Se kysyi vielä
suurempaa itsensäkieltämistä kuin edellinen, vaan ilolla Lemberg
tuohon suostui. Maailman pilkasta huolimatta piti hän kodissaan
hartaushetkiä, kylväen niissä raittiin evankeliumin sanaa
kuulijakuntansa sydämmiin. Lähes 30 vuotta hän täten palveli Jumalan
valtakuntaa uskollisesti ja melua herättämättä kuolemaansa asti
(1829). Lembergin johtamat seurat alkoivat polvirukouksella, jonka
jälkeen seisoalta veisattiin virsi. Rukouksen ja veisuun vaihetellen,
jatkuivat kokoukset usein monta tuntia, kunnes seuraväki heittäytyi
kasvoilleen lattialle, päättäen hartautensa palavalla rukouksella.
Pakollisia nämä ulkonaiset menot eivät kuitenkaan kenellekään olleet.
Lembergin hyvä opettajakyky ja elävä kristillisyys tuli muun ohessa
näkyviin myöskin niissä hartauspuheissa ja neuvoissa, joilla hän,
papistolta siihen lupaa saatuaan, koetti johdattaa rippikoulunuorisoa
parannukseen ja uskoon [Akiander II, 292-294.].
Lembergin ystävänä toimi Raumalla samaan aikaan kauppias _Juhana
Mikael Ilvan_. Hänkin esiintyi puhujana seuroissa. Niin lahjakas kuin
Lemberg hän ei ollut, joka näkyy siitäkin, ettei hän milloinkaan
esiintynyt vapaasti, vaan aina luki sanottavansa, vieläpä
rukouksetkin, paperista [Kert. (1896) seppä Pihlman ja rehtori
K. V. H. Rancken Raumalla.]. Paljon hyvää hän kuitenkin tälläkin
tavoin vaikutti. Vaatimaton käytöksensä ja se alttius, jolla hän
runsaanlaisella maallisella omaisuudellaan palveli heränneitä,
todistivat että hän oli vilpitön kristitty. Hänen ja Lembergin
työtä tuki elävähenkisillä saarnoillaan [Kert. (1896) Kustaa Malo
(Eurajoella) ja rehtori K. V. E. Rancken (Raumalla).] heidän
hengenheimolaisensa _Kustaa Ilvan_, joka v. 1806 [Törnudd, Åbo
erkestifts matrikel.] tuli kappalaiseksi Raumalle. Etenkin sattuvilla
vertauksillaan, joita hän usein käytti, vaikutti hän paljon
herätyksiä kansassa [Kert. (1896) Kustaa Malo (Eurajoella) ja rehtori
K. V. E. Rancken (Raumalla).]. Liikkeen elävyyttä lisäämässä oli eräs
sokea tyttö _Leena_, jota Eurajoen pitäjässä olevan Irjanne-nimisen
kotikylänsä mukaan tavallisesti nimitettiin _Irjanteen Leenaksi_,
myöhemmin myöskin _Lapin Leenaksi_. Nuorena kotiseudultaan
muutettuaan Raumalle, otti hän täällä innokkaasti osaa heränneitten
seuroihin vuoteen 1813, jolloin hän siirtyi asumaan Lappiin. Ollen jo
lapsena hyvin halukas kuulemaan Jumalan sanaa, perehtyi hän seuroissa
ja heränneitten kodeissa perehtymistään kristinuskon totuuksiin,
joita hän sitten rupesi muille jakamaan. Vilkasta ja sattuvaa oli
hänen esitystapansa, omiintuntoihin koskevaa hänen puheensa. Etenkin
Lapissa kuuluu hän paljon vaikuttaneen [Akiander II, 298.].
Muista naisista, jotka 19 vuosisadan alkuaikoina vaikuttivat
Satakunnan herännäisyysliikkeen elvyttämiseksi, ansaitsee huomiota
myöskin _Maria Matintytär_, tunnettu nimellä _Jokelan muori_ [Tiedot
"Jokelan muorista" on past. H. Hennonen minulle hankkinut.]. Hän
oli syntynyt v. 1749 ja piti yksissä _"Kukkolan muorin"_ kanssa
hartausseuroja _Luviassa_. Hiljaisia olivat nämä seurat, vaan vakaita
ja herättäviä. Ei syntien paljous -- niin neuvoivat vanhukset -- vaan
epäusko vie kadotukseen, jonka tähden syntisten tulee riippua kiinni
Kristuksessa. Paljon kansaa ei näihin tilaisuuksiin kokoontunut,
eikä niistä laajemmissa piireissä paljon tiedettykään, vaan kaikki
todella nälkäiset löysivät kyllä tien varsinkin Jokelan muorin
kotiin. Eräänä päivänä, kun siellä oli koolla muutamia ystäviä,
kuunteli ovenpielessä rukouksia eräs juoppoudesta tunnettu mies.
Vihan vimmassa oli hän lähellä olevasta kodistaan lähtenyt hakemaan
vaimoaan, joka vasten hänen tahtoaan oli seuroihin saapunut. Mies oli
kellonvalaja _Mikko Rostedt_. Jokelan muorin sanat koskivat kipeästi
häneen, viha poistui hänen sydämmestään, antaen sijaa katumukselle
ja katkeralle synninsurulle. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin
Rostedtinkin kodissa alettiin pitää samankaltaisia kokouksia. Tämä
tapahtui noin v. 1825 [Tiedot hankkinut Rostedtin v. 1896 vielä
eläviltä tuttavilta Luviassa past. H. Hermonen.].
Miltei kaikissa Satakunnan läntisissä seurakunnissa oli
herännäisyysliike virkistymässä. Huomattavimmat tässä suhteessa ovat
paitsi mainittuja, _Kokemäki, Lappi, Eura, Laitila_ ja _Yläne_.
Vaan miten oli liike kehittyvä? Ilahuttavien enteiden kera tuli
huolestuttaviakin näkyviin. "Auvaisten paavin" eksyttävä henki
voitti yhä enemmän alaa. Sen kiihottamana piti Juhana Dahlberg
monesti outoa, kristinuskolle vierasta menoa seuroissaan, ja hänen
opetuslapsekseen rupesi heti herätyksensä alussa Rostedtkin. Molemmat
olivat lahjakkaita miehiä, puhuivat voimakkaasti ja palavalla
innostuksella, mutta he eivät malttaneet hiljaisuudessa tilaansa
tutkia Jumalan edessä eikä punnita sanojaan totuuden pyhällä vaalia.
Paljon aineksia he kantoivat Herran alttarille, mutta kun tuli
sytytettiin, ei ollut se hengen valaisevaa ja lämmittävää tulta,
vaan häikäisevää ja hävittävää. Tämmöistä leimaa kantaa monessa
paikoin se suuri herätys, joka vuosina 1827 ja 1828 nopeasti
levisi Satakunnan seurakunnissa. Varsinkin Rostedtin johtamat
hartausseurat aikaansaivat paljon pahennusta. Seuraväki heittäytyi
kasvoilleen lattialle, kiihottava rukous sai tunteet liikkeelle,
huokaukset yltyivät huudoiksi, kunnes kaikki yhtäkkiä hypähtivät
seisovalle ja alkoivat veisaten ja tanssien liikkua lattialla,
melkein yhtä hurjasti kuin Auvaisten paavin sanankuulijat. Väärin
olisi kuitenkin sanoa, että nämä kokoukset aina tuommoisiksi
muodostuivat. Todella herättävää ja virkistävää puhetta saivat
Rostedtin sanankuulijat monesti kuulla, mutta seurojen henki oli
johtajan ja sanankuulijain tunteitten kiihottamisen kautta kuitenkin
pilalla, eikä helposti oikaistavissa. Ei ollut siitä apua, että nämä
heränneet pyysivät kiduttaa lihaansa kieltäytymällä nauttimasta
muutamia ruokia, pukeutumalla erityiseen pukuun y.m.s. Siitä
huolimatta, että tässäkin suhteessa mielivalta sääti lakeja, joita
sitäpaitsi eivät kaikki noudattaneetkaan, saivat nämä määräykset
silminnähtävästi alkunsa enemmän hengellisestä ylpeydestä kuin
eksyneen itsensäkieltämisen tarpeesta. Nämä ovat varjopuolia, joiden
olemassaoloa ei kukaan puolueeton saata kieltää, mutta niiden kera
ilmenee tässä liikkeessä paljon todellistakin herätystä, vaikka
sen paraat hedelmät vasta myöhempinä aikoina kypsyvät. Tunnustaa
täytyy myöskin, että Dahlberg, erottuaan Auvaisten paavista, koetti
vastustaa hurmahenkisyyttä sekä estää etenkin tuota "hengellistä
hyppyä", johon hän ei milloinkaan ollut mieltynyt [Kert. Kustaa
Malo; vert. Akiander III, 279-280.]. Mutta vaikka hän saikin tuon
hurmahenkisyyden jossakin määrin asettumaan, ei voinut hän omissa
seuroissaankaan estää sen purkauksia. Tunteiden mies kuin hän oli,
antoi hän päinvastoin liikuttavilla puheillaan itsekin aihetta
sopimattomaan menoon, jos kohta hän ei sitä tarkoittanutkaan. Väärin
käsittäen Jung-Stillingin "Kristinuskon totuudesta"-nimistä kirjaa,
jota hän muiden hartauskirjojen kera ahkeraan luki, sovitti hän
Ilmestyskirjan ennustuksia tuhatvuotisen valtakunnan tulosta --
sikäläiset heränneet nimittivät tätä aikaa nimellä "lepotuhansi" --
itseensä ja ystäviinsä, he kun totuuden tähden saivat maailmalta niin
paljon kärsiä. Muihinkin haaveiluihin hän vilkkaan mielikuvituksensa
eksyttämänä joskus joutui, miten tunnollisesti hän muutoin näkyykin
koettaneen perehtyä totuuden sanaan. Mutta jollei siis Dahlbergkaan
kyennyt palauttamaan eksyneitä hurmahenkisyyden sumuista totuuden
hengen raittiiseen ilmaan, kykeni vielä vähemmin papisto sitä
tekemään. Erehdykset ja viat se kyllä näki, vaan tuota syvää,
kansassa ilmenevää uskonnollista tarvetta se ei ymmärtänyt eikä
yrittänytkään sitä tyydyttää. Se koetti estellä ja painaa alas
hurmahenkisyyttä, vaan ei kyennyt poistettavien eksytysten sijaan
saada aikaan raitista, elävähenkistä kristillisyyttä. Ja tätä
heräjävä kansa kaipasi, sitä se halaten etsi. Muuhun se ei enää
tyytynyt. Niinkauan kuin Ignatius eli, ei kuitenkaan papiston
puolelta ryhdytty pakkokeinoihin Luvian ja Eurajoen hurmistuneen
liikkeen ehkäisemiseksi, tuo herännäisyyden vanha, arvossa pidetty
johtaja kun oli lääninrovastina siinä rovastikunnassa, johon
mainitut seurakunnat kuuluivat [Sukukirja; Suomen aatelittomia
sukuja.]. Eurajoen kappalainen ja v.t. kirkkoherra _K. Nestén_,
joka vuodesta 1825 oli ollut pappina seurakunnassa [Törnudd, Åbo
erkestifts matrikel.], oli kyllä heränneille vihamielinen ja koetti
heidän jumalisuudenharjoituksiaan estää, vaan kun hän ei saanut
lääninrovastiltaan kannatusta, täytyi hänen toistaiseksi oloihin
tyytyä. Asemaa kuvaava on eräs hänen Ignatiukselle noin v. 1826
kirjoittamansa kirje, jossa hän muun ohessa lausuu: "Eurajoen
heränneet ovat kuin Sodoman asukkaat -- kaikki paljasta tuhkaa".
Lääninrovasti vastasi: "Älä tuota kummastele; sen on armon tuli
tehnyt". [Kertonut Kustaa Malo (1896).] Yhtä kummallisia sanoja sai
hän samaan aikaan kuulla räätäli H. Köykältä, joka oli saapunut
hänen pappilaansa ollaksensa kummina ristiäisissä. Toimitus oli
alkava ja, sikäläisten heränneitten tapaa noudattaen, laskeusi Köykkä
polvilleen. "Nouse heti ylös" ärjäsi Nestén. Tuskin oli Köykkä
ehtinyt käskyä noudattaa, ennenkuin tuntuva korvapuusti muistutti
häntä siitä, ettei hän nyt ollut heränneitten seuroissa. Vaan ei
ollut hänellä tuon johdosta muuta sanomista kuin: "Jesuksen kiitos
olkoon". "Mitä? -- kiität vielä" tiuskasi Nestén. Köykkä vastasi:
"Tottakai kiitän, kun nyrkilläkin taivaaseen ajetaan". [Kertonut
Kustaa Malo (1896).]
Vaikkei Ignatius elämänsä loppuaikoina enää jaksanut heränneitä
hoitaa, olisi hän arvollaan jossain määrin ehkä voinut liikkeen
eksymistä estää, jos hänelle vielä olisi elonpäiviä suotu. Kovia
aikoja aavistaen, kaipasivat heränneet häntä vilpittömästi [Kertonut
Kustaa Malo.]. Etenkin näkyy hänen kuolemansa kipeästi koskeneen
Paavolaan. Tämä ei voinut hyväksyä sitä pappisvihaa, joka Rostedtin
johtamassa joukossa kasvamistaan kasvoi ja muiden seurakuntienkin
heränneisiin levisi. Päinvastoin hän tunsi tarvitsevansa pappien
myötävaikutusta herännäisyysliikkeen hoidossa. Mutta poissa oli
Ignatius, poissa myöskin Grönelius, jonka puoleen hän niinikään
aina oli saattanut luottamuksella kääntyä. Kuni lumivyöry kasvoi
Luvian ja Eurajoen liike, leviten seurakunnasta toiseen ja
uhaten painollaan kuoliaaksi tukehuttaa kaiken elävähenkisenkin
kristillisyyden, joka ei siihen liittynyt. Johto puuttui, ja jos
kukaan, niin tunsi Paavola tämän puutteen. Sopisi odottaa, että
hän, tuo lahjakas, kokenut hengen mies, olisi pystynyt kokoamaan
ja järjestämään Satakunnan herännäisyyden hajalla olevat ainekset,
painamaan alas hurmahenkisyyttä ja johtamaan liikettä raittiiseen
suuntaan, mutta siihen hän ei pystynyt. Miten etevä mies Paavola
olikin: Paavo Ruotsalaisen kykyä ja voimaa hänellä ei ollut.
Epäilemättä oli hän oikeassa, kun hän, leviävän herännäisyysliikkeen
monenkaltaisia ilmauksia tarkaten, neuvoi noudattamaan rakkauden
suurta käskyä, mutta yhtä varma on, että hänen liikkeen eksytyksiin
nähden olisi pitänyt asettua jyrkemmälle kannalle. Hän kirjoitti
päiväkirjaansa: "Jos isossa kuvassa näkyy paljon hyvää ja kaunista,
ja samassa kuvassa löytyy myös kirpulan verran törkeää ja pahaa,
niin minä teen väärän tuomion, jos koko kuvan hyväksi sanon; sillä
minä en erota tahi en ahkeroitse erottaa pahaa hyvästä. Siis on
suuresti peljättävä, että se pieni paha turmelee kaiken ison
hyvän; sillä vähä hapatus hapattaa koko taikinan. Jos taas isossa
kuvassa on paljon törkeää ja pahaa ja ainoastaan kirpulan verran
oikein kaunista ja hyvää, niin minä teen väärin, tuomitessani koko
kuvan pahaksi; sillä en erota tahi en tahdo erottaa hyvää pahasta.
Siis on suuresti peljättävä, että kadotan kaiken hyvän, koska sen
pienenkin ylönkatson; sillä sekin kuin hänellä on pitää häneltä
otettaman pois (Math. 13: 12). Minun pitää siis katsoman kaikkea
pahaa, sekä pientä että suurta, voidakseni sitä käyttää itselleni
parannukseksi; ja silloin kuuluu: te voitatte pahan hyvällä. Niin
myös minun pitää katsoman kaikkea hyvää, sekä pientä että suurta,
voidakseni sitä käyttää itselleni iloksi, niinkuin kuuluu: eikö
meidän pidä iloitseman ja riemuitseman (Luuk. 15: 32). Jokainen
taitaa suuresta hyvästä iloita, mutta harvat iloitsevat pienestä
hyvästä". [Akiander VII, 488-489.] Miten oikeat ja miellyttävät nämä
sanat ovatkin, kaipaamme niissä pätevää neuvoa ja tarmokasta päätöstä
niiden paheiden poistamiseksi, jotka häiriten estelivät Satakunnan
herännäisyysliikkeen raitista kehitystä.
Sekä Dahlberg että Rostedt liikkuivat ahkerasti muissa seurakunnissa,
ja niin tekivät myöskin heidän sanankuulijansa. Näin asiain
ollen täytyi Eurajoella ja Luvialla v. 1827-28 syntyneen suuren
herätyksen vaikutuksia alkaa näkyä sen varsinaisen kotiseudun rajojen
ulkopuolellakin. Ei sovi kummastella, että "vanhat heränneet" monessa
paikoin yhä jyrkemmin vastustivat suurten seurojen pitämistä. Oudolta
kuitenkin tuntuu, etteivät he tehneet mitään kootaksensa heränneitä
yhteiseen raitishenkiseen sananviljelyyn, siten estääksensä
vastaheränneitä joutumasta eksytysten pyörteeseen. Silminnähtävästi
oli Satakunnan vanha, edellisellä vuosisadalla syntynyt herännäisyys
lamautumistilassa, josta sen oli työläs nousta. Muutamissa paikoin
se kuitenkin 1827-28 vuosien herätyksen vaikutuksesta virkosi
uuteen eloon. Niin kävi esim. _Laitilassa_. Heränneitten johtajana
siellä oli näihin aikoihin _Antti Heinikkala_, lahjakas mies, mutta
väkijuomiin taipuva. Vuonna 1828 alkoi hänenkin kuulijakunnassaan
levottomuutta ilmestyä. Tiedettiin muualla tapahtuneen suuria
herätyksiä -- Laitilassa vain oli hengellinen elämä yhä edelleen
uuvuksissa. Eräänä päivänä v. 1829 lähti Heinikkalan poika _Kustaa
Heinikkala_ Raumalle, sieltä jos mahdollista löytääksensä rauhaa
tuskaantuneelle sydämmelleen. Juhana Dahlberg oli kaupungissa ja
piti siellä seuroja. Nuorukainen lähti häntä kuulemaan. Elävästi
kuvasi tuo kuuluisa puhuja tuomion ja kadotuksen kauheutta sekä
ijankaikkisen elämän autuutta. Syvän vaikutuksen tekivät muutoinkin
Heinikkalaan nämä seurat polvirukouksineen, elävine veisuineen ja
vilkkaine keskusteluineen. Semmoista ei hän Laitilassa ollut nähnyt
eikä kuullut. Kotia palattuaan, kertoi hän isälleen ja muille
heränneille matkastaan. Hänen innostuksensa vaikutti muihinkin,
vaikka kertomusta alussa oudoksuttiin. Antti Heinikkala kävi
Dahlbergiä tapaamassa ja avasi hänelle sydämmensä. Etenkin valitti
hän sitä syntiä, jonka orjaksi hän tuontuostakin joutui. Dahlberg,
joka itse oli hyvin raitis mies ja muutoinkin elämässään nuhteeton,
varoitti vakaasti vierastaan, neuvoen muun ohessa: "Nauti vettä
ja siunaa sitä, niin pääset siitä synnistä". Heinikkala palasi
kotia, hakkasi viinapannunsa rikki ja alkoi entistä ahkerammin
armonvälikappaleita viljellä. Hänessä oli tapahtunut uusi herätys,
ja samoin kävi monen muunkin "vanhan heränneen" Laitilassa.
Erinomaisen eläväksi virkistyi heidän seuraelämänsä, vetäen
heränneitten yhteyteen miltei jokaisen, joka vain saapui heidän
kokouksiaan katsomaan. Etenkin Soukkaisten, Vanhantaan, Kodisjoen
ja Untamalan kylissä oli liike virkeätä. Seuroja pidettäessä
olivat isotkin huoneet tungokseen asti täynnä. Kaunis, voimakas
veisu houkutteli ohikulkevia suruttomiakin sisälle tulemaan. Mutta
sairaloisuuttakin ilmaantui liikkeessä. Suuren herätyksen jälkeen
ei enää tyydytty polvilla rukoilemaan, vaan seuraväki heittäytyi
kasvoilleen lattialle. "Vanhat heränneetkin" suostuivat siihen,
lausuen uuden liikkeen edustajille, joiden kautta tuo Dahlbergin
seuroista saatu tapa ensin tuli käytäntöön Laitilassa: "Te olette
suolana meille". Tuo liiallinen kiihko tuli vielä selvemmin näkyviin
niissä "hyppyriemuissa", joihin seuraväki täälläkin usein eksyi.
Myöskin hengellisen ylpeyden vaikutusta alkoi varsinkin nuorissa
näkyä. Väärin olisi syyttää Dahlbergia kaikista näistä ja muista
Laitilan heränneissä ilmaantuneista epäkohdista. Hän päinvastoin
täälläkin koetti painaa alas tuohon suuntaan eksyvää mieltä. Niinpä
hän esim. kerran Kodisjoella eräälle miehelle, joka ylimielisesti
kysyi, millaiseksi kristitty Kristuksessa kasvaa, lausui: "Ota
harja ja venytä sitä valkean paisteessa, niin siitä kyllä näet,
kuinka perisynti kasvaa". -- Syvempiä vammoja hurmahenkisyys ei
kuitenkaan ehtinyt Laitilan heränneissä vaikuttaa. Hypyt ja muut
sopimattomat menot lakkasivat jo 1-2 vuoden perästä kokonaan. Eivät
järjestysmiehetkään olleet tuohon puuttuneet kuin yhden kerran,
jolloin porstuassa olevasta saavista nakkasivat vettä pirtissä
riemuitsevan seuraväen niskoihin [Tiedot Laitilan herännäisyydestä
olen saanut (1896) rovasti N. Heleniukselta, Efr. Pilppulalta ja
Kustaa Heinikkalalta Laitilassa sekä Kustaa Malolta Eurajoella.].
Se laajalle ulottuva herätys, jonka vaiheita tässä olemme
silmäilleet, näkyy paitsi mainituissa seurakunnissa voittaneen
paljon alaa myöskin _Ulvilassa, Merikarvialla, Poomarkussa, Eurassa,
Säkylässä, Yläneellä_ ja _Kokemäellä_. Eräs viimemainitun seurakunnan
pappikin, pitäjänapulainen _M. Blomberg_, joutui epäluulon alaiseksi
"luvattomien seurojen pitämisestä". Porin alarovastikunnan
lääninrovasti _K. Renvall_ sai tuomiokapitulilta käskyn tutkia
asiaa. V. 1831 Kokemäellä pitämässään tarkastuksessa tuli tämä
kuitenkin huomaamaan, että "Blomberg oli nuhteeton", jonka vuoksi
hän "vapautettiin kaikesta edesvastauksesta". [Turun tuomiokapitulin
arkisto.] Tämä tarkastus, näinä aikoina ainoa laatuaan Turun
hiippakunnassa, osoittaa muutoin, etteivät heränneetkään papit
ottaneet osaa Satakunnassa pidettyihin "luvattomiin kokouksiin".
Tätä arvostelua tukee paitsi muita esimerkkiä varsinkin _Poomarkun_
saarnaajan _J. Pomlinin_ elämänvaiheet, jotka, miehen omituiseen
esiintymiseen nähden, varmaankin olisivat antaneet asianomaisille
syytä sekaantumaan hänen papillisiin toimiinsa, jos seuranpito olisi
saanut huomattavampaa kannatusta häneltä.
_Juhana Pomlin_ syntyi v. 1776, tuli ylioppilaaksi 1796, määrättiin
kappalaisenapulaiseksi Mietoisiin 1801 sekä saarnaajaksi Poomarkkuun
1812. Viimemainitussa seurakunnassa löytyi jo vuosisadan alussa
huomattava uskonnollinen liike. Se oli luonteeltaan ekstaattinen,
jota ei sovi kummastella, kun muistamme Anna Rogelin vaikutusta
Merikarvialla, joka on Poomarkun naapuriseurakunta. Seuroissa
kuului tainnuksissa puhuvien puheita ja ilonhuutoja, jotka joskus
yllyttivät läsnäolijoita hyppimäänkin. Vaan vakavaa oli opetus,
liikkuen aina herännäisyyden opin pohjalla. Sitä ohjaamassa
oli Björkqvistin postilla, jota käytettiin seurakirjana. Täten
saavutettua uskonnollista katsantotapaa tukivat myöskin näiden
heränneiden keskuudessa yleisesti käytetyt Siionin Virret ja
Halullisten sieluin laulut. Kun Pomlin saapui Poomarkkuun, asettui
hän asumaan Ranta-Rossin taloon, missä heränneet jo kauan olivat
seuroja pitäneet, eikä pappilaan. Hän oli naimaton ja hyvin
epäkäytännöllinen, jonka tähden hän turvautui talon hoitoon. Emäntä
sai tehtäväkseen myöskin hänen palkkansa kokoamisen ja tallettamisen.
Muuta omaisuutta hänellä ei ollut kuin kirjoja. Vaatteensakin olivat
niin huonot, että muutamat seurakuntalaiset kerran kudottivat hänelle
sarkaa uuteen pukuun.
Heti Poomarkkuun tultuaan liittyi Pomlin heränneisiin. Hän
saavutti heidän keskuudessaan ja koko seurakunnassa maineen, jonka
vertaista harva pappi on osakseen saanut. Toinen kysymys on, miten
oikeutettu tämä kunnioitus oli ja miten hyödyllistä hänelle ja hänen
sanankuulijoilleen. Pomlinin maine perustui näet ainakin hyvin
suureksi osaksi hänen kirkossa ja muissa tilaisuuksissa julistamiinsa
ennustuksiin. Kansa arveli hänellä olleen "Hengen ilmoituksia",
vakaantuen hänen ennustustensa kautta tuossa entisistä ajoista
perityssä haaveilevassa uskonnollisessa katsantotavassaan, jonka
tyydyttämiseksi eläväkään raitishenkinen kristillisyys ei enää riitä.
Näihin aikoihin asti on Poomarkussa säilynyt monta kertomusta hänen
erinomaisista hengenlahjoistaan, joista etenkin ennustuslahjaansa
ihmetellen kiitetään, hän kun muka ennakolta ilmoitti monen
kuoleman, y.m. tapahtumia. Kieltämätöntä on kuitenkin, että
Pomlin voimallisesti taisteli Poomarkun kansan raakaa syntielämää
vastaan, ankarasti nuhdellen juoppoutta y.m. heidän keskuudessaan
siihen aikaan hyvinkin yleisiä törkeitä syntiä. Hän oli enemmän
lainsaarnaaja kuin evankeliumin julistaja, vaan semmoisenakin sai
hän paljon hyvää aikaan. Hän kuoli v. 1836. [Strandberg, Herdaminne;
Piirteitä hengellisen elämän kehityksestä Poomarkussa kirj. J. V.
Vallin, Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat 1892-97,
169-177.]