Herätyksiä Itä-Hämeessä ja Lounais-Savossa. Margareetta Högman ja
Salomon Häkkänen.
Virkistävää on matkustajan, pimeänä talviaamuna harvaan asutussa
seudussa kulkiessaan, katsella hetki hetkeltä yhä useammista
paikoista pilkottavaa valkeaa. Vaaroilla ja laaksoissa huomaa hän
ihmisasuntoja, toisen toistaan ystävällisemmän ja miellyttävämmän
näköisen. Toisistaan tietämättä ja yhteistä päätöstä tekemättä
heräsivät niiden asukkaat yöllisestä unestaan päivän askareita
toimittamaan. Aamu herätti heidät, Luojan valkeneva aamu. Sen tuloa
oli matkustaja odottanut ja hän iloitsi nähdessään päivän enteitä.
Tämmöisen näön tarjoo tutkijalle Suomen herännäisyyden historia 19
vuosisadan pimeinä aamuhetkinä. Kaikkialla, minnepäin hän silmänsä
luokaan, pohjassa, etelässä, idässä, lännessä, näkee hän tulta
sytytettävän Suomen kodeissa; sillä erotuksella vain, että tuli on
hengen tulta ja sytyttäjänä Herra.
Jo v. 1816 tiedettiin Ruotsissakin, että herätyksiä oli tapahtunut
eräässä Hämeen pitäjässä. Vaetterdahl kirjoittaa siitä Renqvistille,
[Akiander VII, 91.] joka hänelle oli tästä Herran ihmeestä
ilmoittanut. Kysymyksessä oleva pitäjä on _Joutsan_ kappeli, joka
siihen aikaan kuului Hartolan emäseurakuntaan. Jo vuosisadan ensi
vuosina oli näillä tienoin, varsinkin _Kangasniemen_ pitäjässä,
uskonnollisia liikkeitä huomattu, mutta nämä olivat vielä
epämääräistä, haaveilevaa laatua, jonka vuoksi niitä ei sovi lukea
varsinaisen herännäisyyden historiaan kuuluviksi. Ne olivat kyllä
osaksi syntyneet tunnetun Jaakko Högmanin vaikutuksesta, mutta niihin
liittyi muualtakin saatuja aineksia, jotka johtivat harhaan ja
joista ei häntä saa syyttää. Joutsan kappelissa syntyneen herätyksen
alkuvuotena on pidettävä vuosi 1806. Sikäläisten heränneitten
ensimmäisenä kokouspaikkana oli järjestysmies _A. Tyyskän_ koti
_Vahvaselän_ kylässä. Nämä kokoukset olivat alusta alkaen vakaita
ja maltillisia eivätkä antaneet aihetta ehkäiseviin toimenpiteisiin
viranomaisten puolelta. Ettei kuitenkaan tämäkään herätys ollut
saanut alkuaan papiston toimesta, voitanee päättää siitäkin, ettei
Joutsassa siihen aikaan vielä ollut kirkkoakaan [Ad. Neovius,
Matrikkeli.]. Toisenlaisen leiman sai Kangasniemellä syntynyt
liike, varsinkin kun heränneitä alettiin epäillä sikäläisen kirkon
palosta. Tästä ja muista syistä, joiden perusteellisuus kuitenkin on
hyvinkin epäiltävä, tuomittiin toisia heistä vankeuteen Heinolaan.
Kotonaolevat kävivät usein näitä onnettomia ystäviään linnassa
tervehtimässä, ja tutustuivat näillä matkoillaan Joutsan heränneitten
kanssa. Tämä oli etenkin ensinmainituille, joiden joukossa oli paljon
eläviä kristittyjä, hyvin terveellistä. Mutta tärkeitä seurauksia oli
siitä myöskin Joutsan herännäisyydelle. Noiden Heinolassa kulkevien
Kangasniemeläisten joukossa nähtiin näet muiden kera Jaakko Högmanin
tytär _Margareetta_. Tämä herännäisyyden historiassa kuuluisa
nainen oli syntynyt Jyväskylässä v. 1786. Isänsä opetukset olivat
kauan itäneet hänen sydämmessään, vaikka hän niiden kasvamista oli
estellyt. Orvoksi jäätyään (äitikin kuoli varhain), oli hän palvellut
muutamissa kristillismielisissä taloissa Laukkaan pitäjässä. Omatunto
nuhteli synnistä eikä suonut hänelle lepoa. Tuntui kuin olisi ääni
hänelle alituisesti sanonut: nyt on isäsi kuollut, nyt ei sinua
kukaan enää nuhtele eikä varoita, nyt saat vapaasti kulkea lavealla
tiellä, jolla olet hukkuva. Margareetta etsi armoa evankeliumin
sanasta ja harjoitti ahkeraan rukousta. Tällä tavoin syntyi hänessä
elävä usko Kristukseen. Se vaikutti hänen elämässään muun ohessa
senkin muutoksen, että hän alkoi pitää ahkeraa kanssakäymistä
seutunsa heränneitten kanssa. Jaakko Högmanin tytär tuli näille
ennenpitkää hyvin rakkaaksi. Että Margareettakin puolestaan vastasi
tuohon rakkauteen vasta heränneen sydämmen palavalla lemmellä,
näkyy hänen yllämainituista matkoistaan Heinolaan. Nämä matkat
aikaansaivat myöskin käänteen hänen ulkonaisessa elämässään.
Joutsassa tutustui hän heränneen _Antti Hoskon_ kanssa, joka asui
Pastilan kylän Mustiselkä nimistä vuokrataloa. Margareetta rupesi
hänen palvelukseensa, tässä hurskaassa kodissa kehittyen siinä
uskossa, jonka kalliita totuuksia hän jo lapsena oli isältään
kuullut. Ennenpitkää valmisti tytön elävä kristillisyys ja vakaa
käytös hänelle paremman aseman Hoskon talossa. Isäntä pyysi häntä
vaimokseen, ja Margareetta suostui tähän pyyntöön. Avioliitto
solmittiin v. 1811.
Näistä ajoista alkoi Joutsan herännäisyysliike erinomaisesti
virkistyä. Heränneitten yhdyselämä kävi hyvin vilkkaaksi, vetäen
heidän rakkauden yhdistämään ystäväpiiriinsä vuosi vuodelta yhä
useampia armoa etsiviä. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin Margareetta
Hosko eli Högman, jolla viimemainitulla nimellä häntä edelleenkin
kutsuttiin, oli tämän liikkeen tunnustettu johtaja. Ei ainoankaan
naisen vaikutus uskonnollisen elämän kehitykseen Suomessa ole
ollut niin laajalle ulottuvaa kuin hänen. Väärin olisi sanoa, että
Margareetta itse tunkeutui siihen johtavaan asemaan, jonka hän
etenkin kotiseudullaan sai. Hänen kristillisyytensä ei ollut tuota
meluavaa laatua, jonka kiihottamana niin moni on pyytänyt tulla
tunnetuksi ja kuuluisaksi. Nöyrästi totellen Paavalin 1 Kor. 14:
34-35:ssä lausumaa kieltoa, ei suostunut hän silloinkaan seuroissa
puhumaan, kun ystävät häntä siihen vaatimalla vaativat. Ja kuitenkin
käyttivät häntä opettajanaan ei vain oman seudun heränneet, vaan
etäisiltäkin paikkakunnilta hänen luo vuosi vuodelta yhä lukuisammin
saapuvat, synnin tuntoon joutuneet ihmiset, jotka kaipasivat neuvoja
hengellisissä asioissa. Mutta juuri vaatimattomuudellaan ja kainolla
esiintymisellään säilytti hän sitä kunnioitusta, jonka hänen etevät
lahjansa ja hänen valistunut, raamatun raittiiseen sanaan perustuva
uskonsa hänelle hankkivat. Omasta kokemuksesta hän tiesi, että yksin
Jumalan armo Kristuksessa voi omaatuntoa tyydyttää. Sentähden neuvoi
hän kaikkia kiusattuja ja murheellisia etsimään puhdistusta Jesuksen
veressä, rauhaa ja lepoa hänen haavoissaan. Hänen lempilauseensa
oli: _Jumala on rakkaus_. Vaan ei hän tuota sanaa luulouskon ja
suruttomuuden omistettavaksi antanut: niihin sydämmiin vain, jotka
tätä kallista totuutta omalle kohdalleen kaivaten etsivät, pyysi
hän sen aarteita kätkeä. Jumalan armon haureuteen vetäminen oli
hänelle kauhistus -- sen pyhityksen teroittaminen, jota paitsi
ei kukaan saa Herraa nähdä, hänen opetuksensa ehkä huomattavin
piirre. Mutta juuri tässä piileili myöskin vaara, jota Margareetta
Högman, mikäli ihmissilmä voi nähdä, ei voinut välttää. Hänen ja
hänen johdatettaviensa uskonnollinen katsantotapa eksyi, jos kohta
ylimalkaan salaisesti, mieltyen tyytymään siihen pyhityselämään,
joka heidän keskuudessaan oli syntynyt ja kehittynyt; vaivaisen
syntisen vaikea läksy alkoi tuntua helpolta, sydämmen nöyrtymistä
korvaamaan jäi sanojen ja esiintymisen nöyrä muoto. Margareetta
vihasi väärää oppia, raamatun ohjeiden mukaan tahtoi hän kaikki
neuvonsa sovittaa, mutta ykspuolisesti kehittäen oppia pyhityksestä,
kiinnitti hän huomionsa pyhityselämän ilmauksiin itsessään ja muissa
eikä yksinomaan siihen Herraan, jonka armosta tämä elämä valuu. Siten
eksyi hän myöskin antamaan enemmän arvoa sille, mikä ihmissilmälle
hyvältä näyttää, kuin särjetyn sydämmen salaisuuksille.
V. 1821 muutti Margareetta Högman miehensä kera Vahvaselän kylään,
asettuen asumaan ennenmainitun Tyyskän luo. Tämän koti, joka alusta
alkaen oli ollut seudun heränneitten tutuimpana kokouspaikkana,
sai Margareetan kautta vielä suuremman merkityksen. Hartausseuroja
pidettiin siellä ainakin joka sunnuntaina, ja niihin ottivat monesti
osaa kaukaisetkin vieraat. Margareetan maine levisi samoihin määrin
kuin se liike, jonka huomattavin edustaja hän oli. Usein pyydettiin
häntä naapuriseurakuntiin kiusatuita neuvomaan ja eksyneitä elämän
tielle johdattamaan. Ja minne hän saapui, sinne kokoontui aina paljon
ihmisiä hänelle sydämmiään avaamaan ja häneltä Jumalan valtakunnan
salaisuuksia kuulemaan. Täten kokosi hän paljon kokemusta yksityisen
sielunhoidon alalla, perehtyen käsittämään ihmishengen monenkaltaisia
tarpeita, sen monista olosuhteista riippuvia, erilaatuisia ahdinkoja
ja vaaroja. Kaikkialla, missä hän liikkui, painoi hän herännäisyyteen
oman uskonnollisen elämänsä leiman. Selvästi näkyi siinä sitä
hiljaista, hartaisiin rukouksiin ja elämän pyhitykseen altista
kristillisyyttä, josta hän itse on tunnettu.
Paitsi Kangasniemelle, levisi Joutsan herännäisyys jo ensi vuosina
myöskin _Hartolaan, Sysmään_ ja _Mäntyharjulle_. Viimemainitun
seurakunnan esikoisista on kuuluisin _Salomon Häkkänen_. Hän syntyi
Hartosenpään rustitilalla v. 1784. Vahvaselkäläisten esimerkki
ja neuvot vaikuttivat mielenmuutoksen hänessäkin. Kotipitäjänsä
heränneitten neuvoa noudattaen, alkoi hän lukea raamattua. Kun hän
eräänä päivänä avasi tämän kirjan, tuli esille roomalaisepistolan
8 luku. Vastustamattomasti vaativat siinä löytyvät sanat "jos te
lihan jälkeen elätte, niin teidän pitää kuoleman, mutta jos te lihan
työt hengen kautta kuoletatte, niin te saatte elää" hänet tilille
pyhän Jumalan eteen. Häkkänen heräsi, päättäen siitä hetkestä
pyhittää elämänsä Herralle. Tämä tapahtui v. 1810. Ollen lahjakas
ja lukemiseen hyvin altis, kehittyi Häkkänen pian näiden seutujen
heränneitten eteväksi johtajaksi, saavuttaen heidän keskuudessaan
melkein yhtä suuren maineen kuin Margareetta Högman. Eivät
loukkaantuneet hänen sanankuulijansa siitä, ettei hän antautunut
heidän muutamissa kohden ahdasmielisen henkensä orjaksi, jonka
hengen ilmauksia hän, heitä valistuneempi ja laajanäköisempi kuin
oli, ei voinut hyväksyä. Ei kukaan epäillyt hänen kristillisyyttään,
vaikka hän luki sanomalehtiä ja maailmallisia kirjoja, joista
viimemainituista etenkin luonnontieteelliset häntä huvittivat.
Kaikki näkivät hänen pyhitetyn elämänsä ja tiesivät, että raamattu
ja muut uskonnolliset kirjat olivat hänen rakkaimmat ystävänsä,
eivätkä sentähden koettaneetkaan hänen muita lukujaan estellä.
Niinikään sai hän häiritsemättä kirjoitella sitä muistokirjaa, johon
hän 30 vuotta merkitsi ilmanalaa, vuodentuloa y.m. huomattavia
asioita koskevat havantonsa sekä muistiinpanojaan hengellisen
elämän alalta. Renqvistin kanssa tutustui Häkkänen varhain ja oli
aina hänen uskollisimpia ystäviään, jos kohta hän ei kaikissa
ehdottomasti hyväksynyt hänen kantaansa. Niin esim. rukouksen
harjoittamisen suhteen. Rukouksen mies oli kyllä hänkin, jos kukaan,
ja polvirukousta käytti hän usein sekä seuroissa että yksityisessä
elämässään, mutta hän vastusti Renqvistin tunnettua vaatimusta miltei
alituiseen rukoukseen, arvellen siitä olevan haittoja ja vaarojakin.
Huomattavampaa erimielisyyttä heidän välillään ei tämän johdosta
kuitenkaan syntynyt. Häkkänen puhui aina ystävilleen mitä suurimmalla
kunnioituksella Renqvististä, ja levitti ahkeraan tämän kirjoja
heidän keskuudessaan. Ja vielä vähemmin pääsi sielunvihollinen
virittämään eripuraisuutta Häkkäsen ja Margareetta Högmanin välillä.
Vaikka molemmat olivat johtamassa laajalle leviävää uskonnollista
liikettä, ja vaikka ihmiset kilvan kummaltakin etsivät neuvoa
sielunsa asiassa, säilyi heidän suhteensa toisiinsa aina yhtä eheänä
ja puhtaana kuin se alusta alkaen oli. Kateus ja erimielisyys, jotka
semmoisissa oloissa niin monesti ovat hyvätkin ystävät toisistaan
erottaneet, eivät milloinkaan päässeet hajoittamaan heidän yhteistä
työtään Herran viinimäessä. Ja huomattava on monessa suhteessa tämä
työ, paljon siunausta on se tuottanut niissä seurakunnissa, joissa
sen vaikutusta on näkynyt. Aivan väärin olisi sanoa Itä-Hämeen ja
Etelä-Savon herännäisyyttä Renqvistin työn hedelmäksi. Hän on kyllä
varsinkin kirjoillaan siihen paljon vaikuttanut ja siinä ilmenevää,
pyhitykseen pyrkivää kristillistä elämää neuvoillaan ja opetuksillaan
tukenut, mutta tämän liikkeen johtajaksi häntä yhtä vähän voi sanoa
kuin sen alkuunpanijaksi. Semmoisina ovat muistettavat Margareetta
Högman ja Salomon Häkkänen. Kun nämä henkilöt läheisimpäin
ystäväinsä kera kokoontuivat rukoilemaan, veisaamaan ja Jumalan
sanaa viljelemään, ei viipynyt kauan, ennenkuin muutkin heränneet
heihin yhtyivät. Seuraväen luku nousi usein moneen sataan. Ravinnosta
ei vierasten tarvinnut huolehtia. Seuratalossa hoidettiin heitä
ruumiinkin puolesta auliilla rakkaudella. Liikaa rasitusta ei tämä
kuitenkaan isäntäväelle tuottanut, sillä varakkaammat toivat muassaan
ruoka-aineita. Ominaista yksin näiden seutujen heränneille tämä
kaunis tapa muutoin ei ole. Kaikkialla, missä herännäisyysliike
voitti alaa, on samanlainen vieraanvaraisuus jo alusta alkaen
nähtävänä. -- Kokouspäiviä olivat paitsi sunnuntaita etenkin ne
arkipäivät, joita kirkko vanhoina aikoina on juhlapäivinä viettänyt.
Pääasiana oli rukous, joka kuitenkaan ei venynyt niin pitkäksi eikä
pukeutunut tuohon ykstoikkoiseen muotoon, kuin Renqvistin johtamissa
seuroissa. Veisattaessa käytettiin paitsi virsikirjaa Siionin virsiä
ja Halullisten sieluin lauluja. Seurapuheet liittyivät raamatusta,
Björkqvistin postillasta tahi muusta kirjasta luettuun tekstiin.
Lomahetkinä ja seurojen päätyttyä keskusteltiin pienemmissä ryhmissä
vapaasti ja ystävällisesti joko luetun ja puhutun sanan johdosta
tahi muista hengellisistä asioista. Vanhemmat neuvoivat nuorempia,
kokeneet vasta-alkavia. Ihmissanalle varoitettiin liika suurta arvoa
antamasta. Sensijaan kehotettiin jokaista kotonaan Jumalan sanasta
tutkimaan uskonsa perustusta. Eikä tuntunut tämä kehotus oudolta,
sillä nämä heränneet olivat tottuneet kodeissaan yksinäisyydessä
Herran edessä ja yhteisesti omaistensa kanssa sanaa viljelemään ja
rukoilemaan. Kotioloissakin oli polvirukous (ylimalkaan 3 kertaa
päivässä) tavallista [Akiander VII, 1, 2, 4, 6, 7, 27.].
V. 1830 alkoi _Mikkelin_ pitäjässä herätyksiä tapahtua. Herran
aseena oli siellä siihen aikaan kirkkoherranapulainen _Adolf
Fredrik Fransén_, joka oman kertomuksensa mukaan jo koulupoikana
oli herännyt Vapahtajaa etsimään, vaikka uusi elämä hänessä vasta
hänen Mikkelissä ollessaan pääsi voitolle. Luultavasti saivat
ensimmäiset herätykset tällä seudulla alkunsa Joutsan heränneitten
vaikutuksen kautta. Ainakin Fransén tunsi jo v. 1830 Margareetta
Högmanin, niinkuin eräs hänen viimemainitulle kirjoittamansa kirje
osoittaa. Sitäpaitsi ilmaisee Mikkelin herätys alusta alkaen mitä
likeisintä sukulaisuutta Joutsan heränneissä vallitsevan hengen
kanssa. Tämän hengen palvelukseen antautui Fransén. Hiljaista oli
hänenkin käytöksensä, samaa hienon nöyrää kieltä hänkin puhui,
ihmisen sydämmen pohjaton turmelus ja Vapahtajan ääretön rakkaus
oli hänenkin saarnansa johtavana aatteena. Pyhitykseen hänkin
kehotti, rukoukseen, valvomiseen ja rakkauteen. Hänen uskonnollista
kantaansa kuvaa seuraava hänen paperilapulle kirjoittamansa erään
sanankuulijansa säilyttämä _"Uskon rukouksen esimerkki"_. Se kuuluu:
"Rakas Isä, minä tunnustan, etten tänäkään päivänä, niinkuin en
milloinkaan, ole rakastanut sinua ylitse kaikkia kappaleita enkä
lähimmäistäni niinkuin itseäni; mutta sinun rakas poikasi Jesus
on minun edestäni rakastanut sekä sinua että lähimmäistäni, niin
ota se rakastamattomuuteni sovinnoksi! -- Niin teetkin, rakas Isä,
sillä ellet sinä niin tekisi, niin ei tulisi yksikään autuaaksi.
Kaikki käskysi olen taas tänäkin päivänä rikkonut; mutta kun rakas
poikasi Jesus on koko lakisi minun edestäni täyttänyt, niin anna
se kelvata minun edestäni! -- Jaa, niin teetkin, rakas Isä". --
Kului pari vuotta. Fransénin elävällä saarnalla, jonka voimaa
lisäämässä oli hänen Jumalalle pyhitetty elämänsä, sytytti Herra
tulensa monessa sydämmessä. Väsymättömän uutterasti teki tämä
uskollinen sielunpaimen työtä myöskin yksityisen sielunhoidon alalla,
rakkaudella ja valppaasti valvoen, etteivät synnin unesta heränneet
sanankuulijansa eksyisi hurmahenkisyyteen ja muihin vasta heränneitä
uhkaaviin erehdyksiin. Hyvänä apuna oli hänellä saman seurakunnan
kappalaisenapulainen _A. J. Hoffrén_, joka lainsaarnaajana herätti
monta. Mikkelin herännäisyyden vaiheissa on etenkin vuosi 1832
huomattava. Silloin levisi herätys yli koko seurakunnan, lukuisissa
kodeissa synnyttäen yhtä harrasta ja ainakin ulkomuodoltaan
samannäköistä ja yhtä syvällistä uskonnollista elämää kuin se, mikä
Laukkaan pitäjässä, Kangasniemellä, Joutsassa, Hartolassa ja Sysmässä
varemmin oli päässyt vakaantumaan kansassa.
Pitkä ei kuitenkaan _"Fransénin aika"_ ollut. Hoffrén kuoli v.
1832 ja jo seuraavana vuonna seurasi häntä Fransén Herran lepoon.
Paljon nämä miehet lyhyen ajan kuluessa olivat vaikuttaneet, ja
huomattava on tämä vaikutus siihenkin nähden, että heidän mielisiä
pappeja silloin vielä löytyi harvassa. He olivat huutavia ääniä
korvessa ja ovat semmoisina muistettavat, miten lyhyt heidän
aikansa olikin ja kuinka vähän tietoja heistä jälkimaailmalle onkin
säilynyt. Hyvän perinnön ovat he nouseville sukupolville jättäneet.
Minkälaatuista tämä perintö oli, osoittavat muun ohessa seuraavat
Fransénin vähää ennen kuolemaansa pitkänäperjantaina v. 1833
pitämässään ahtisaarnassa lausumat sanat: "Lepää sinä, rakas Jesus,
haudassa; me lähdemme sotaan syntiä vastaan". On kyllä totta, että
Mikkelin herännäisyys jo vuodesta 1834 alkoi ilmaista arveluttavia
lamautumisen enteitä, vaan kokonaan kadonneet eivät sen jäljet vielä
tänäänkään ole. Ne Fransénin ja Hoffrénin lukuisat opetuslapset,
jotka pysyivät kutsumukselleen uskollisina, liittyivät opettajainsa
kuoltua entistä likeisemmin näiden seutujen muihin heränneisiin,
lisäten sitä suurta liikettä, jota Margareetta Högman ja Salomon
Häkkänen uskollisesti ja hellästi, kuni vanhemmat lapsiaan, hoitivat.
Miten tämä liike tulevaisuudessa kehittyi ja mihin suhteeseen sen
edustajat asettuivat Savon voittoisasti leviävään herännäisyyteen
sekä Renqvistin edustamaan suuntaan, saamme vasta nähdä [Akiander
VII, 29-31.].