Silmäys Pohjois-Savon oloihin 1826-1830.
Pohjois-Savon herännäisyyden pääpaikkana pysyi pitkät ajat _Iisalmi_.
Ne sisällisen eripuraisuuden ohdakkeet, joiden siemenet Lustig ja
hänen hengenheimolaisensa olivat maahan kylväneet, yrittivät tuon
tuostakin uudelleen nousta, mutta Paavon voimallinen ja taitava
esiintyminen esti aina niiden versoamisen. Jonkunmoista häiriötä
näkyy muiden kera myöskin Poikonen jo v. 1819 siellä aikaansaaneen.
Hänen ja Iisalmen toisen huomattavimman miehen L. J. Niskasen väli
ei ollut hyvä. Muistokirjassaan syyttää viimemainittu kilpailijaansa
ylpeydestä, kertoen hänen usein kerskanneen siitä, että Iisalmen
herännäisyyden puhdistuminen Lustigin erehdyksistä oli hänen
ansionsa, hänen toimestaan kun Paavo Ruotsalainen oli sinne saapunut
heränneitten rappeutuneita oloja järjestämään. Niinikään väittää
hän Poikosen seurapuheiden johtaneen monen arkatuntoisen lain ja
ihmissääntöjen orjuuteen, sanoen hänen sitäpaitsi mielivaltaisesti ja
sokeasti päästäneen ja sitoneen ihmisiä. Epäilemättä on syytöksissä
jotakin perää, vaan pääsyy näiden miesten väliseen eripuraisuuteen
on kuitenkin etsittävä muualta. Silminnähtävästi pyrkivät molemmat
jonkunmoiseen johtavaan asemaan Iisalmella, jos kohta kummankin
ehdoton kuuliaisuus Paavolle muilta salasikin tuon tarkoituksen. Ja
tässä piileilee vaara, joka herännäisyyden vaiheissa on tuottanut
niin monta tuhoa sekä johtajille että johdettaville. Alkuaikoina ei
tämä vaara niinkään tule näkyviin, sillä Paavon tässäkin suhteessa
jalo esimerkki ja esiintyminen on sen vaikutuksia estämässä, vaan
myöhemmin sitä enemmän.
Poikonen oli lahjakas mies ja hoiti innolla tehtävänsä. Ennenpitkää
saavutti hän niin suuren maineen Iisalmella, "ettei kukaan uskaltanut
häntä vastaan puhua", kuten Niskanen muistokirjassaan myöntää.
Salaa kasvoi kuitenkin tyytymättömyys, kunnes muutamia miehiä
pääsiäisaikana v. 1820 lähti Nilsiään Paavolle epäilyksiään Poikosen
käytöksestä ja opetuksista ilmaisemaan. "Ukko" saapui Iisalmelle ja
paljasti sikäläisille heränneille ne erehdykset, joihin nämä jälleen
olivat joutumaisillaan. Poikoselle, joka ei tässä tilaisuudessa näy
olleen saapuvilla, kirjoitutti hän kirjeen, missä hän ankarin sanoin
puhui hänen paisuneesta mielestään ja siitä johtuvista erehdyksistä.
Tämä nöyrtyi, ainakin ulkonaisesti, Paavon neuvoja noudattamaan.
Iisalmella hän ei kuitenkaan senjälkeen enää viihtynyt, vaan siirtyi
_Maaningalle_, luultavasti jo samana vuonna [Niskasen muistokirja.].
Syyksi väittää Niskanen, "ettei Poikosta enää Iisalmella herrana
pidetty". Viimemainittu itse sanoo sen tapahtuneen "vissien syiden
tähden". [Poikosen elämäkerta.]
Iisalmen heränneet virkistyivät jälleen kestämään niitä koetuksia,
joita maailman yhä kasvava viha, käräjäjutut y.m. ahdingot heille
valmistivat. Niskanen rakasti Paavoa vilpittömästi, "hän olisi
kaivanut silmänsä päästään hänelle", [Niskasen muistokirja.] niinkuin
hän Iisalmen pappilassa piispa Molanderille vakuutti (1823). Hän
seurasi suurta ystäväänsä tämän matkoilla Karjalaan, Kuopioon y.m.
perehtyen yhä paremmin hänen katsantotapaansa ja aina nöyrtyen hänen
nuhteittensa ja neuvojensa alaiseksi. Jos hänen luonteessaan olikin
taipumusta pintapuolisuuteen ja huikentelevaisuuteen, korvasi tuota
se alttius, millä hän Paavon opetuksia ja varoituksia kuunteli ja
ne sydämmeensä kätki. Sitäpaitsi luki hän paljon ei ainoastaan
hengellistä kirjallisuutta, vaan, mikäli hänellä siihen oli
tilaisuutta, muutakin. Täten kehittyivät hänen hyvät luonnollisetkin
lahjansa, joista harvinaisen vilkas käsityskyky ehkä oli huomattavin.
Paavon läsnäollessa ei hän julkisesti esiintynyt paitsi lukijana
seuroissa, mutta muulloin kyllä, aina rohkeasti puolustaen tämän
mielipiteitä niin ylhäisten kuin alhaisten, oppineiden kuin
oppimattomien edessä. Jos hän semmoisissa tilaisuuksissa usein
erehtyikin toisin ajattelevia liika ankarasti arvostelemaan, niin ei
sovi tuota kummastella. Uskonnollisten mielipiteiden taisteluun sai
hän kuitenkin monesti, esim. eräässä v. 1824 Kuopiossa Renqvistin
opin johdosta pidetyssä väittelyssä, missä ei Paavo ollut saapuvilla,
heitetyksi sanan, joka painoi vaa'assa paljon. Huomattava on hänen
vaikutuksensa etenkin Iisalmella ollut. Poikosen poistuttua levisi
herännäisyys tällä paikkakunnalla semmoisiinkin taloihin ja kyliin,
joissa niihin asti oli liikettä vastustettu [Nämä tiedot L. J.
Niskasesta, jotka eivät ole ristiriidassa Akianderin kertomusten
kanssa, olen v. 1896 koonnut eri paikkakunnilla asuvilta vanhoilta
heränneiltä. -- Arvosteluamme tästä miehestä tukee hänen kirjeensä
sekä varsinkin hänen Muistokirjansa joista vasta enemmän.]. Ahtaaksi
kävi ensimmäinen seurahuone, jonka vuoksi uusi hankittiin suntio
_R. Kauppisen_ alueelle, sekin pappilan maata ja ainoastaan 1/2
km. entisestä paikasta, noin v. 1830 [Kert. Kusti Niskanen.].
Jo aikuisemmin oli liike Iisalmelta levinnyt Kiuruvedelle,
missä paljon kansaa siihen liittyi [Kert. Aappo ja Eero Lämsä
Kiuruvedellä (1896).]. Ensimmäiset herätykset siellä tapahtuivat
_Lapinsalon_ kylän Pikkaraisen talossa jo v. 1822 ja vähän myöhemmin
_Niemisjärven_ kylässä [Kert. Kusti Niskanen y.m. näiden seutujen
vanhat heränneet.].
* * * * *
_Maaningan_ heränneet ottivat ilolla vastaan Poikosen. Innolla johti
hän heidän hartausseurojaan 12 vuotta, osoittaen tämän ohessa suurta
uutteruutta myöskin yksityisessä sielunhoidossa. Herätys levisi yli
koko seurakunnan. Että Poikonen tänä vaarallisena aikana, jolloin
seuranpitoa kaikin tavoin koetettiin estää, maailmaan nähden esiintyi
hyvin taitavasti, näkyy siitä, ettei Maaningan heränneitten koko
tällä ajalla tarvinnut kokea minkäänlaista vainoa. Sitävastoin
väittää Niskanen hänen voitonpyynnöstä ja kunnianhimosta auliisti
jakaneen lohdutuksen sanoja niille, jotka häntä antimilla muistivat
ja kunnioittaen kohtelivat, vaan olleen muille ankaran. Myöskin sanoo
hän hänen Maaningallakin saarnanneen lain orjuuteen johtavaa oppia.
Mihin määrin oikeutettuja nämä syytökset lienevät, on vaikea päättää.
Että niiden takana piileilee paljon mieskohtaista vastenmielisyyttä,
sitä tuskin kukaan puolueeton arvostelija voinee kieltää. Niskanen
huomautti Paavoa Poikosen vioista, lausuen kummastuksensa ja
mielipahansa siitä, että hän sai noin "itsevaltaisesi toimia". Hän
ilmoitti niinikään, että Maaningan heränneissä tuon johdosta oli
syntymässä arveluttavia selkkauksia. Paavo vastasi: "Kun Poikonen on
kristillisyyden yhdistänyt itserakkauden ja kunnianpyynnön kanssa,
niin ei hänen päänsä kestä, vaan hän tekee itsellensä niinkuin Juudas
Iskariot, jos hänelle siitä suoraan sanotaan." Ankaroilta kuuluvat
nämä sanat, mutta niissä ilmenee samalla paljon myötätuntoisuutta
ja rakkautta. Niin ei Paavo olisi lausunut, ellei hän Poikosen
työlle mitään tunnustusta olisi antanut. Vastapainona Niskasen
ankaralle arvostelulle on sitäpaitsi Maaningan heränneitten elävä
kristillisyys, Poikosen siellä asuessa, sekä se seikka että tämä,
kärsittyään kolme toinen toistaan seuraavaa katovuotta, joutui niin
suureen puutteeseen, että hänen täytyi lähteä parempaa toimeentuloa
muualta etsimään. Hän muutti Suonenjoelle v. 1832 [Niskasen
muistokirja; Poikosen elämäkerta sekä Akianderin teoksessa Poikosesta
löytyvät arvostelut.].
* * * * *
Paljon hämmennystä näkyy Renqvistin eroava katsantotapa aikaansaaneen
etenkin _Kuopion_ heränneissä. Jo siihen aikaan, jolloin J. Fr.
Bergh oli linnansaarnaajana viimemainitussa kaupungissa, väiteltiin
siellä usein tätä erotusta koskevista kysymyksistä. Kirjakauppias
Pietari Väänänen, jonka kotiin heränneet usein kokoontuivat,
oli vanhoista ajoista tuttu Renqvistin kanssa ja häneen hyvin
mieltynyt. Sitäpaitsi oli hän hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa,
hän kun Renqvistin toimesta oli saanut kirjakauppaoikeutensa.
Viimemainitun hengenheimolaisia oli niinikään eräs toinen Kuopion
vanhimmista heränneistä, ennenmainittu kultaseppä Lundström. Näihin
liittyivät muut, varsinkin nuoremmat, joista mainittakoon silloinen
apteekinoppilas, herännäisyyden historiassa sittemmin tunnettu _A.
J. Malmgren_. Huomattava on niinikään pappi _A. J. Österman_, joka
kristillisellä rakkaudella hoiti vankilansaarnaajanvirkaa Kuopiossa
1826-33. Hänen edeltäjänsä J. Fr. Berghin mielipiteet tunnemme jo
ennestään. Renqvistin oppi ei kuitenkaan saanut jalansijaa Kuopiossa.
L. J. Niskasen ja etenkin Paavo Ruotsalaisen jyrkkä esiintyminen
taivutti sikäläiset heränneet kannattamaan Iisalmella ja Nilsiässä
vakaantunutta suuntaa. Näiden taattuna ystävänä vaikutti pappina
Kuopiossa syyskuusta 1827 seuraavan vuoden keskivaiheille Nilsiän
kirkkoherran poika P. J. F. Brofeldt [Niskasen muistokirja; Pekka
Aschan, Kuopio stifts matrikel 1853.]. Myöskin Renqvistin muutto
Liperistä valmisti Ruotsalaisen opille voittoa. Kuopion heränneisiin
jäi kuitenkin näiden riitojen jälkeen jonkunmoinen häälyväisyys, joka
tuon tuostakin tuli näkyviin ja myöhempinä aikoina siellä synnytti
uusia riitoja. Vaan tämän uhallakin levisi herännäisyys kaupungissa
ja siihen yhdistetyssä maaseurakunnassa sekä naapuriseurakunnissa,
joista etenkin _Suonenjoki_ ja _Leppävirta_ ovat huomattavat. Turhat
olivat vihamielisten pappien ja muiden virkamiesten ponnistukset
liikkeen kukistamiseksi, turha myöskin prokuraattorinviraston v. 1828
uudistama käskykirje seuranpidon estämiseksi. Maailma sanoi: se on
ruttotauti, jonka leviämiselle ei voi salpoja rakentaa, heränneet: se
on Jumalan voima, jolle ei ihmisvoima mitään mahda.
Paavoa tarvittiin kaikkialla. Vaikka hän, kuten tiedämme,
syntyneitten vainojen tähden varovaisuudesta oli kieltänyt heränneitä
suuria seuroja pitämästä ja paikasta toiseen matkustamasta, oli hän
aina altis lähtemään, kun häntä ystävät pyysivät luonaan käymään.
Tuohon vaati häntä sisällinen pakko, jota tuntiessaan hän, kuten
Niskanen hänen matkoistaan kertoessaan tuon tuostakin lausuu, "ei
kysynyt neuvoa lihalta ja vereltä". Ja minne hän saapui, sinne
kokoontui aina paljon ystäviä häntä kuulemaan ja siellä heräsi muita.
Huomattavat ovat etenkin Kuopion markkinat, joihin tilaisuuksiin
paljon heränneitä ainoastaan uskonnollisistakin syistä kokoontui.
Mutta varsinkin Rautavaaralla, Nurmeksella ja Pielisjärvellä matkusti
Paavo näihin aikoihin usein. Näiden seutujen herännäisyysliike olikin
sekä heränneitten lukuun että heidän elävään kristillisyyteensä
nähden ehkä vielä huomattavampi kuin muualla.
* * * * *
Vuosi vuodelta virkistyi ja laajeni Paavon Tahkomäellä asuessa liike
Nilsiässä. Että sitä suuressa määrässä elähytti myöskin seurakunnan
kirkkoherran A. J. Brofeldtin heränneille osoittama ystävyys, on
yhteydessä tämän kanssa huomattava [Ennenmainittu Paavo Ruotsalaisen
elämäkerta.]. Myöskin viimemainitun poika P. J. F. Brofeldt, joka
kesäkuussa v. 1828 Kuopiosta siirrettiin isänsä apulaiseksi Nilsiään,
missä hän vaikutti 1 1/2 vuotta, [Aschan, Kuopio stifts matrikel.]
teki jo siihen aikaan nimensä sikäläisillekin heränneille rakkaaksi.
Halvannäköinen oli Tahkomäen torppa, "huoneessa oli lehmä ja lammas,
ja petäjäleipää paistettiin saunan kiukaassa", [Paavo Ruotsalaisen
elämäkerta.] vaan likeltä ja kaukaa käytiin sen isännältä neuvoa ja
opetusta hakemassa. V. 1827 kohtasi Paavoa onnettomuus, joka oli
lähellä tehdä lopun hänen elämästään. Hevonen potkasi häntä rintaan
niin pahasti, että hän monta kuukautta oli vuoteen omana eikä sen
jälkeen enää koskaan päässyt entiseen terveyteensä [Kert. Paavon
tytär Liisa.]. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin jälleen jaksoi
jatkaa suurta työtään. Entistä enemmän alkoi sen hedelmiä hänen
kotipitäjässäänkin näkyä. Varsinkin vuosina 1828-29 uskonnollinen
liike siellä hyvin vireää. Paavon tarkka silmä huomasi kyllä siinä
akanoitakin, ja hän puhui tuosta ankarasti ja varoittaen seuroissa,
vaan vasta pari vuotta myöhemmin, kun maailmallinen mieli ja
rikkauden himo pääsivät vallalle Nilsiän heränneissä, täytyi hänen
kokea, ettei "profeettaa tunneta hänen kotimaallaan". Sitävastoin
sai hän jo Tahkomäellä asuessaan usein kokea maailmanihmisten vihaa.
Etenkin Kuosmasten lähellä asuva suku oli hänelle vihamielinen [Kert.
Paavon tytär Liisa.].
Vuosi 1830 oli Paavolle kova vuosi. Silloin kuoli hänen ystävänsä
kirkkoherra A. J. Brofeldt ja samaan aikaan murhattiin hänen ainoa
poikansa Juhana. Varsinkin viimemainittu isku koski kipeästi hänen
sydämmeensä. Maaliskuun 20 p:nä oli Juhana lähtenyt viemään jyviä
myllyyn. Paavo, jota oli kutsuttu Pielisjärvelle, oli istunut
poikansa rekeen, myllyltä jatkaaksensa matkaa toisessa hevosessa. Ei
milloinkaan ennen ollut hän Juhanan kanssa niin likeisesti puhunut
elämän tien asioista, eikä tämän sydän koskaan ollut osoittautunut
niin alttiiksi Jumalan sanalle [Kert. (1900) Albertina Nenonen, joka
palveli Paavon luona 1850-52 ja jolle tämä vielä kuolinvuoteellaan
tuosta monesti puhui.]. Kun Paavo Marianpäivänä piti seuroja eräässä
talossa Pielisjärvellä, astui seuratupaan mies, jonka koti oli
lähellä Tahkomäkeä. Hän kertoi, että Juhanan hevonen oli tullut kotia
myllyltä, rekeen kiinnitetyissä ohjaksissa, jotka olivat käärittynä
Juhanan kaulan ympäri, laahaten mukanaan tämän ruumista. "Sen ovat
Kuosmaset tehneet", lausui murtuneella äänellä Paavo, palaten
surusanoman tuojan kanssa heti kotia [Kert. Albertina Nenonen ja
Paavon tytär Liisa, (Akianderin kertomus ei täysin oikea).].
Saatuansa poikansa hautaan, alkoi Paavo heti miettiä uuden
kodin hankkimista. Hän päätti tehdä voitavansa tuota aikomusta
toteuttaakseen, siten, jos mahdollista, päästäksensä irti niistä
katkerista muistoista, jotka Tahkomäellä väkisinkin valtasivat hänen
mielensä. Jo seuraavana kesänä osti hän puolen Sutelan eli Markkasen
saarta, [Kert. Albertina Nenonen ja Paavon tytär Liisa, (Akianderin
kertomus ei täysin oikea).] missä hän ennenkin oli asunut, siellä
ryhtyen itselleen valmistamaan sitä kotia, jonka maine läheisessä
tulevaisuudessa oli leviävä yli koko Suomen. -- Juhana Ruotsalaisen
murhaa ei saatu oikeudessa täysin selvitetyksi. Talonpoika Pietari
Kuosmanen joutui kuitenkin asiaa tutkittaessa niihin määrin
epäluulonalaiseksi, että hän tuomittiin tunnustukselle Viaporiin,
missä hän, viimeiseen asti kieltäen rikoksensa, jonkun ajan kuluttua
kuoli.