Renqvistin suhde Savon herännäisyyteen hänen Liperissä ollessaan.
Olemme nähneet, että Renqvistin johtama uskonnollinen liike jo
alusta alkaen sai muusta herännäisyydestä eroavan leiman. Erotus ei
ole opissa, vaan hengellisen elämän luonteessa ylimalkaan. On kyllä
totta, ettei tämä ajanpitkään voinut olla oppiinkaan vaikuttamatta,
mutta tästä vaikutuksesta ei herännäisyyden alkuaikoina vielä huomaa
kuin kaukaisia enteitä. Näihin tahdomme tässä ainoastaan sivumennen
koskea, koska opin kehitys ja sen yksityiskohtia tarkoittava
määritteleminen kuuluu myöhempään aikaan. Sensijaan on silmäys siihen
erihenkisyyteen ylimalkaan, joka jo Renqvistin Liperissä asuessa
ilmaantuu hänen ja Savon herännäisyyden kannattajien välillä, jo nyt
paikallaan.
Pielisjärven itäpuolella asuvat heränneet, joissa, kuten tiedämme,
Paavo Ruotsalaisen edustama suunta oli päässyt vakaantumaan,
joutuivat ennenpitkää tekemisiin Renqvistin ystävien kanssa
Liperissä. Luonnolliselta näyttää, että sopu ja ystävyys pääsisi
yhdistämään näiden seutujen heränneet. Kansallisluonne oli sama,
olosuhteet samankaltaiset, kokemukset ja pyrinnöt yhteiset. Mutta
Jumalan valtakunta kehittyy omien lakiensa mukaan, eikä millään
alalla inhimillinen ykspuolisuus ja itsekkäisyys tule niin näkyviin
kuin tällä. Renqvistin sääntöjen mukaan järjestämä uskonnollinen
elämä ei miellyttänyt Pielisjärven vapaampaan katsantotapaan
harjaantuneita heränneitä, ja edellisen ystävät taas loukkaantuivat
etenkin siitä, etteivät Ruotsalaisen opetuslapset ehdottomasti
tuominneet kielilläpuhumista ja muita "liikutusten" ilmauksia valheen
hengen vaikuttamiksi, niinkuin heitä itseä oli opetettu tekemään.
Kyllä koetettiin jo ensi aikoina solmia hengen yhteyttä näiden
eri suuntien välillä, mutta turhaan. Jo kesällä 1822 kirjoitti
Antti Pyykkö tässä tarkoituksessa kirjeen Liperin heränneille.
Renqvististä hän siinä muun ohessa lausuu: [Akiander, VI 190-193.]
"En minä sano, että maisteri on peräti väärässä, sillä herättämisen
lain kautta osaa hän selkeästi esittää, mutta ei hän osoita tietä
evankeliumin kautta Kristuksen tykö, vaan kiduttaa itseänsä ja
muita lain orjuudessa omalla tekemisellä, ja ulkonaisten rukousten
paljoudella tahtoo hän katsoa pyhyyttänsä lain peilissä". Epäilemättä
on tämä arvostelu ainakin osaksi oikea, mutta se ilmaisee samalla
myöskin sitä tuomitsevaa henkeä, joka, täyteen valtaansa päässeenä,
myöhempinä aikoina toisistaan mitä jyrkimmästi erotti Ruotsalaisen
ja Renqvistin opetuslapset. Aivan väärin Pyykköä arvostelisimme,
jos sanoisimme hänen millään tavoin halventaneen rukouksen arvoa.
Päinvastoin lausuu hän kysymyksessä olevassa kirjeessään: "Ei oikiat
uskovaiset pidä polvirukouksia ja yhteisiä suurukouksia väärinä,
mutta eivät harjoita niitä muulloin kuin yhteisissä kansankokouksissa
ja heränneitten sieluin kehotukseksi huonekunnissa aamuin ja
ehtoin." Tästä näemme niinikään, että Pielisjärven heränneet kyllä
harjoittivat polvirukousta, samoinkuin tämä rukousmuoto oli tunnettu
Savonkin heränneille. Erotus on vain siinä, että Renqvist määräsi
tämän rukousmuodon aina noudatettavaksi, jota vastoin Ruotsalainen
ja hänen hengenheimolaisensa tekivät senkin, samoinkuin kaiken
rukoilemisen riippuvaksi rukoilijan sisällisestä tilasta, jonka
vapaana ilmaisijana sen tuli olla. Sama on kummankin käsitys
rukouksen arvosta ja hyödystä; kysymys on vain siitä, onko ylimalkaan
oikein sitoa sitä määrättyyn muotoon ja ihmisen mielentilasta
huolimatta kehottaa sitä harjoittamaan, vai eikö Renqvistin kehotusta
rukoukseen voisi ilmaista näillä sanoin: rukoile, niin heräät ja saat
uskon; Ruotsalaisen kanta oli: tee parannus ja usko evankeliumi, niin
sinä rukoilet. Edellisessä tapauksessa käsitetään rukousta uskon
välikappaleena, viimemainitussa sen hedelmänä. Kumpikin katsantotapa
johtaa, ykspuolisesti kehitettynä, harhaan. Renqvist eksyi
sanankuulijoiltaan rukousta _vaatimaan_, ja, taistellessaan tätä
katsantotapaa vastaan sekä puolustaen uskon vanhurskautta, kiivaili
Ruotsalainen monesti niihin määrin "tekopyhyyttä" vastaan, että hän
tavattoman ihmistuntemisensa uhallakin joskus vaani farisealaisuutta
siinäkin, missä sitä ei ollut, ja monesti hyvinkin sopimattomalla
ja loukkaavalla tavalla koetti estää ihmisiä siihen joutumasta.
Tätä henkeä huomaa jo vasta mainitussa Pyykön kirjeessä, vaikka se
sisällykseltään ylimalkaan on hyvä ja silminnähtävästi rakkaudesta
lähtenyt. Hän näet lausuu: "Joka ei tahdo tätä (neuvoa oikeaan
rukoukseen) uskoa, hän koetelkoon kerran rukoilla niin paljon, että
hän saa tietää, mitä hänen rukouksensa maksaa, ja ottakoon sen suuren
narrin ja ylpeyden orjan Juho Korhosen ja muita kumppaniksensa,
ja rukoilkaa joku viikko eli kuukausi yöt ja päivät lakkaamatta
polvillanne ja kasvoillanne maassa, niin saatte nähdä, antaako
Jumalan henki mitään vastausta". Iva ja katkeruus eivät suinkaan
olleet omiaan poistamaan näiden suuntien välillä yhä karttuvaa
erimielisyyttä. Siten suureni päinvastoin suurenemistaan niiden
välinen juopa.
Myöhemmin ilmestyneessä "Väärän opin kauhistus" nimisessä kirjassaan
kertoo Renqvist, että muutamat Paavo Ruotsalaisen ystävistä pari
kertaa jo Liperin herätysten alkuaikoina koettivat levittää
oppiaan tässä seurakunnassa. Yhteydessä tämän kanssa mainitsee
hän, että Ruotsalainenkin siihen aikaan samassa tarkoituksessa
kävi viimemainitussa pitäjässä. Selvempää valoa näihin tapahtumiin
luo L. J. Niskasen muistokirja. Hänen kertomuksensa mukaan kutsui
Renqvist Ruotsalaisen luoksensa Liperiin. Paavo saapui sinne v.
1822 [Ennenmainittu Paavo Ruotsalaisen elämäkertaa käsittelevä
käsikirjoitus.]. Renqvist "otti hänen ilolla vastaan", eikä heidän
välillään silloin ainakaan huomattavampaa erimielisyyttä syntynyt.
Paavo kyllä huomasi, että Liperin heränneet olivat "omain töitten
rakentamiseen joutuneet" ja koetti heitä oikealle uralle johdattaa,
vaan näkyy siinä menetelleen hyvin varovaisesti, taitavasti ja
hellästi. Jonkun ajan kuluttua kirjoitti Renqvist Paavolle,
pyytäen häntä jälleen käymään Liperissä. Luultavasti oli tämä
kutsu yhteydessä Pyykön yllämainitun kirjeen kanssa. Paavo saapui
Liperiin eräänä lauvantaina. Renqvist piti seuroja, jossa tuon
tuostakin langettiin polville rukoilemaan. Samaa tapaa noudattivat
heränneet seuraavana päivänä kirkossakin. Jumalanpalveluksen
päätyttyä kokoonnuttiin jälleen erääseen taloon seuroja pitämään.
Niissä ei Renqvist itse ollut saapuvilla, hänen kun täytyi lähteä
erään sairaan luo. Omituisen näyn tarjosi Paavolle seurapaikka.
"Toiset menivät metsään rukoilemaan, toiset polvistuivat erään
ojan varrella, toiset nurkan takana". Kun Paavo heiltä tiedusteli
syytä tuohon hänestä kummaan ja vastenmieliseen hartaustapaan,
vastattiin hänelle, että Renqvist oli neuvonut heränneitä polvillaan
rukoilemaan "vähintäin viisi, hyvä jos kymmenen kertaa päivässä".
Mitä tuli Paavon tehdä, miten puhua? Hän korotti äänensä Kristuksen
evankeliumin ylistykseksi, näyttäen raamatun sanoilla, että ihminen
vanhurskautetaan Jumalan edessä uskon kautta ilman lain töitä. Hänen
puheessaan oli tuota säälivää surua ja pyhää kiivautta, jolla hän
niin monesti oli taivuttanut kansanjoukkojen sydämmet. Renqvistiä
hän ei soimannut, vaan lausui päinvastoin sen toivon, että tämä
kyllä vielä oli käsittävä uskonelämän salaisuuden. Ihastuksella
kuulivat Liperiläiset kuuluisan savolaisen puhetta, ja moni heistä
päätti käydä Nilsiässä häneltä tarkempia neuvoja saamassa. Tämän
kuultuaan kiivastui Renqvist kovasti. Seuraavana pyhänä kielsi hän
saarnatuolista ankarasti kaikkia Nilsiään lähtemästä ja vastedes
Paavon ja hänen hengenheimolaistensa neuvoa noudattamasta. Sitäpaitsi
kirjoitti hän Ruotsalaiselle kiivaita, herjaavia kirjeitä, jyrkästi
kieltäen häntä vastedes Liperiin tulemasta. Paavo vastasi: "Minulla
on kyllä ystäviä enemmän kuin Liperin seurakunnassa on kansaa,
suruttomatkin siihen luettuina, enkä siis tarvitse niitä teiltä
hakea. -- -- -- Teidän Jumalanne ei kuule, jollei täyttä kurkkua ja
torvella huudeta ja tehdä monta vaivaloista tekoa, niinkuin Baalin
papit, vaan meillä on Jumala, joka kuulee ja näkee katuvaisten
jumalanlasten salaiset huokaukset ja ymmärtää taampaa heidän
huokauksensa". Turhaan koetettiin sittemmin muutamissa Kuopiossa
v. 1824 pidetyissä keskustelukokouksissa sovittaa näitä miehiä.
Alussa näkyy Renqvist näissä tilaisuuksissa saaneen kannatusta
muun ohessa J. Fr. Berghiltäkin, vaan Ruotsalaisen voimallinen
esiintyminen vaikutti, että hänen lopussa täytyi aivan yksin
mielipiteitään puolustaa. Mitään myöntämättä pysyi hän lujasti niissä
[L. J. Niskasen Muistokirja sekä Paavo Ruotsalaisen ennen mainittu
elämäkerta.].
Renqvistin yllämainittu kertomus Savon heränneiden käynnistä
Liperissä, joka on kirjoitettu oppiriitojen suvaitsemattomina
aikoina, on siksi katkera ja kiivas, että se menettää miltei
kaiken historiallisen arvonsa. Jos, niinkuin siinä sanotaan,
Paavon opetuslapset väittelyssään Liperiläisten kanssa ehkä liika
suurella myötätuntoisuudella puhuivatkin kielilläpuhujista, niin on
mahdotonta otaksua heidän väittäneen, että ainoastaan ne, joilla on
lahja puhua kielillä, tietävät toisen sieluntilan ja voivat ohjata
ihmisiä elämän tiellä, kuten Renqvist kertoo heidän sanoneen. Ja
vielä mahdottomampaa on, että Ruotsalainen olisi tuohon tapaan
asiasta puhunut. Viimemainitun kanta tämän kysymyksen suhteen näkyy
muun ohessa eräästä hänen v. 1825 kirjoittamastaan kirjeestä, jossa
hän lausuu: "Minun luullakseni taitaa teillä olla aivan paljon
moninaisia kiusauksia, jotka usiammissa paikoissa ilmaantuvat
ensimmäisen herätyksen aikana. Etenkin saavat ne, jotka kielillä
puhuvat, aikaan suurta hämmennystä. Jos, rakas ystävä, aikanne
myöntää, niin pitäkää näitä visusti silmällä, nuhdelkaa heitä
siveydellä ja painakaa heitä alas, niin paljon kuin mahdollista on
ja viisaus myöntää. Vaan olkoon kuitenkin meistä kaukana se, että
asettuisimme Jumalan viisaita tarkoituksia vastaan niissä asioissa,
jotka oikeasta hengestä tulevat, vaikka moni heikko ihminen tämän
lahjan väärin käyttää omaksi ylpeydeksensä. Sentähden pitää näitä
ihmisiä nuhdella, vaan ei sitä henkeä, joka heidät on liikuttanut.
-- -- -- Minulla on ollut paljon tekemistä kielilläpuhujain ja
houriossa olleiden kanssa; vaan minä olen kuitenkin helposti heidät
voittanut, niin ettei meidän puolella heistä vaaraa synny". [Akiander
VI, 108-9.] Huomattava on myöskin, että Renqvist tuskin itse oli
lähemmin keskustellut Ruotsalaisen ja hänen ystäväinsä kanssa koko
asiasta ja vielä vähemmin tarkannut kielilläpuhujain puheita. Hän
perusti vakuutuksensa tästä, samoinkuin muista Savon herännäisyyttä
koskevista seikoista, ystäväinsä kertomuksiin. Sitä todistaa "Väärän
opin kauhistus", ainakin mikäli kysymys koskee hänen arvosteluaan
kielilläpuhujista. On kyllä totta, että Pyykkö yllämainitussa
kirjeessään Liperin heränneille liiaksi ylistää kielilläpuhumisen
lahjaa, vaan suvaitsevampaa ja maltillisempaa arvostelua olisi
tämäkin kirje silti ansainnut. Ja aivan mielivaltaisesti menettelee
Renqvist, kun hän J. Fr. Berghille v. 1824 kirjoittamassaan kirjeessä
sanoo Pyykön väittäneen, että "oikeat kristityt eivät rukoile
polvillaan muulloin kuin suurissa kokouksissa". [Akiander VII, 193.]
Ote on katkaistu, eikä, kuten olemme nähneet, semmoisena ilmaise
asian todellista laatua. Ja mitä Ruotsalaisen esiintymiseen tulee,
myöntää Renqvist itse kirjassaan "Väärän opin kauhistus" Paavon
sekä suusanallisesti että kirjallisesti antaneen hänelle "suloisia
lohdutuksia", sanoen hänen lakanneen sitä tekemästä vasta kun oli
kuullut, miten pilkallisesti ja tuomitsevasti kielilläpuhujia
Liperissä oli kohdeltu. Tuo tunnustus on kyllä ivallisesti lausuttu,
vaan tunnustuksena Paavon alkuansa ystävällisestä mielestä Renqvistiä
kohtaan se kuitenkin on pidettävä, miten vähän vastarakkautta tämä
ystävällisyys sitten viimemainitussa vaikuttikin. Että Ruotsalainen
ennenpitkää alkoi tälle suvaitsemattoman kiivaalle vastustajalleen
samalla mitalla mittaamaan, on yhtä valitettavaa kuin totta. Siksi
elävä oli kummankin usko, pääpiirteissään siksi yhdenkaltainen heidän
uskonnollinen katsantotapansa, heidän kokemuksensa, pyrintönsä ja
tarkoituksensa, ettemme voi kuin surulla katsella heidän välilleen
syntynyttä juopaa. Tässä on inhimillinen ykspuolisuus ja itsekkäisyys
erottamassa mitä Jumala tahtoi rakkaudessa yhdistää. Lopullinen
tuomio on sen Herran, joka tutkii sydämmet ja munaskuut, mutta
mikäli ihmissilmä voi nähdä, on Renqvistin syyllisyys suurempi kuin
Ruotsalaisen ja hänen ystävänsä. Tätä arvostelua tukee etenkin
edellisen suhde J. Fr. Berghiin, josta tässä muutama sana.
Jo Pälkjärvellä ollessaan tutustui Bergh, kuten olemme nähneet,
Renqvistin kanssa. Sisällinen ahdinkonsa ja rakkaus totuuteen
pakoittivat häntä matkustamaan Liperiin tutkiaksensa niiden pahojen
huhujen ja soimaavien arvostelujen perusteita, joita hän etenkin
Karjalaan tultuaan miltei kaikkialla oli kuullut tuosta ehkä hieman
omituisesta, vaan elävää kristillisyyttä silminnähtävästi lämpimästi
harrastavasta papista. Minkä vaikutuksen Renqvist häneen teki, on
jo ennen mainittu. Eivät voineet siitä alkaen ihmisten tuomiot, ei
piispa Molanderinkaan halveksivat lauseet saada häntä epäilemään
tuon merkillisen miehen tarkoitusten puhtautta ja hänen pyrintöjensä
jaloutta. Vaikka Renqvist vedettiin oikeuteen ja häntä vastaan
nostettiin mitä ankarimpia kanteita, oli Bergh vakuutettu hänen
syyttömyydestään. Ja jos hän joskus epäili, kirjoitti hän siitä
avosydämmisesti tuolle miltei kaikkien moittimalle ystävälleen.
Parempaa vastausta kysymyksiinsä ei hän voinut saada kuin esim. nämä
Renqvistin hänelle kerran kirjoittamat sanat: "Älä siitä huoli,
millainen minä olen. Vapahtaja lausuu sinulle: seuraa sinä minua,
jos Renqvist ei ensinkään sitä tekisikään". Herran väkevän käden
alla nöyrtyneenä oli Bergh altis enemmän epäilemään omaa petollista
sydäntään kuin totuuden tähden sorrettua ystäväänsä, jonka kasvamista
armossa hän kadehtimatta ja ilolla seurasi. Huhtikuun 22 p:nä 1823
kirjoittaa hän päiväkirjassaan: "Luotettavalta, Liperistä kotosin
olevalta mieheltä sain tarkat tiedot kristinuskon tilasta siellä.
Oikeat ovat ennen tekemäni muistiinpanot enkä enää epäile Renqvistin
pyrintöjen rehellisyyttä. Mutta tuon ensinmainitun miehen hengellinen
tila sai minut häpeämään itseäni ja omaa kelvottomuuttani. Hän kertoi
minulle, miten Renqvist opettaa, nuhtelee ja varoittaa. Hämmästyin
tämän armossa kasvamista ja tulin yhä enemmän vakuutetuksi siitä,
ettei luonnollinen ihminen ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat.
Muutamia seikkoja en kuitenkaan vielä voinut käsittää, esim. sitä
että Renqvist on aloittanut käräjäjutun pastoriansa vastaan erään
tämän laiminlyömän sairaan luona käynnin johdosta. Myöskin oli miehen
puheessa lapsellisesta kanssakäymisestä Vapahtajan kanssa jotakin
minulle käsittämätöntä, se esim. että meidän kaikissa sattuneissa
tilaisuuksissa tulee odottaa Jumalan hengen viittausta, joka kyllä
lienee totta, vaikkei minulla vielä ole tästä suurta kokemusta. Kun
hänelle valitin puutteitani, arveli hän rukouksen laiminlyömisen
olevan tuohon syynä, todistaen sanansa Renqvistin esimerkkiin
viittaamalla. Verrattuani itseäni viimemainittuun, olen ajatellut,
etten vielä olekaan kääntynyt". [Berghin päiväkirja.]
Näin puhuu ainoastaan se, joka, Herran koulussa nöyrtyneenä, on
oppinut pitämään muita itseänsä parempina. Berghin ihmisrakkautta
uhkuva sydän, hänen luonnollinenkin taipumuksensa sovinnollisuuteen
ja rauhaan, hänen harras pyrintönsä elävän kristillisyyden
levittämiseksi Suomen kirkossa -- kaikki takasi hänen puoleltaan
ystävyyttä Savon ja Renqvistin johtaman herännäisyysliikkeen välillä.
On kyllä totta, että hän matkallaan Hartolasta Suonenjoelle elokuun
alussa 1823 Liperin herännäisyysliikkeessä huomasi ykspuolisuuksia,
jotka häntä loukkasivat, vaan ei hänen rakkautensa sen edustajiin
silti kylmentynyt. Hän viipyi Renqvistin luona kaksi päivää ja otti
osaa hartausseuroihin. Varsinkin tuntuivat hänestä nuo alituiset
polvirukoukset seuratuvassa, kirkossa ja kotioloissa lain ikeen alle
pakoittavilta ja farisealaisuutta synnyttäviltä. Niinikään oudoksui
hän muutamien heränneitten ehtoollisvierasten tavattoman orjallista
ja pelonalaista tilaa. Ei voinut hän itseltään salata sitäkään
totuutta, että jonkunmoinen ykspuolisuus Renqvistin opetuksessa oli
näihin epäkohtiin syynä [Berghin päiväkirja.]. Kuopiosta kirjoitti
hän siitä viimemainitulle. Renqvistin vastaus [Akiander, VII 188.]
osoittaa, että tämä kirje oli yhtä suora kuin ystävällinen. Sopisi
odottaa sen vastaanottajalta jonkunmoista myönnytystä siihen
suuntaan, että hänkin oli voinut jossakin kohden erehtyä, vaan
tuota siitä turhaan etsii. Jyrkästi kantaansa puolustaen, vastaa
Renqvist: "Sinä sanot, että minun tulisi olla enemmän evankelinen
itseeni ja sanankuulijoihini nähden. Minä sanon sitävastoin, että
minun, sinun ja kaikkien ihmisten tulisi olla enemmän laillisia
kuin olemme; sillä parempi on olla lain alla kuin synnin orjana".
Ja selvitettyään, miten hän kaikille katuvaisille syntisille jakaa
evankeliumin armoa, lisää hän, viitaten ennenmainittuihin Kuopiossa
pidettyihin keskustelukokouksiin: "Onko tämä sinun ja muiden
Kuopion, Iisalmen ja Nilsiän heränneiden mielestä lain orjuutta?
Jos niin on, niin sanon teille suoraan, että te tahdotte ikäänkuin
pettää Jumalaa, jonka siinä tapauksessa pitäisi antaa teidän olla
tahallanne tottelemattomia, rakastamattomia, mutta sitä vastoin antaa
teidän uida omassa, maailman ja synnin rakkaudessa tahi ainakin
sallia teidän välinpitämättömyydellä hoitaa sydämmenne sisällisiä
ja ulkonaisia asioita, joka olisi Vapahtajan seuraamista ilman
itsensäkieltämistä ja ottamatta ristiänsä päällensä joka päivä, ilman
pyhitystä, uutta kuuliaisuutta ja lihan ristiinnaulitsemista sekä
paljon muuta, jota uudestisyntynyt ihminen on velvollinen rakkaudesta
Herraan noudattamaan. Mutta minä arvaan, miksi tätä sanotaan lain
alaisuudeksi. Sentähden, ettei lihalla ja verellä ole mitään etua
semmoisesta opista. -- -- -- Ruotsalaisesta y.m. on minulla se
ajatus, että he kyllä ovat tulleet heräykseen, mutta sittemmin
jääneet löysän kristillisyyden valtaan".
Tämmöiset sanat eivät ennusta hyvää tulevaisuuteen nähden. Renqvist
ei myönnä missään erehtyneensä. Ystävällisimpiäkään neuvoja ja
huomautuksia ei hän ota kuuleviin korviin. Kaikki, jotka eivät
ehdottomasti alistu hyväksymään ja noudattamaan hänen säätämäänsä
hartausjärjestystä, ovat hänen silmissään epäluulon alaisia. Bergh
kosti kirjoittamalla päiväkirjaansa: "Renqvist, johon olen luottanut,
on nyt saanut käskyn toimittaa pappisvirkaa konsistoriumin oman
tarkastuksen alaisena. Mielipiteeni hänestä ovat jälleen alkaneet
horjua. Olen ajatellut: miten olisi mahdollista, että häntä niin
vastustettaisiin ja hätyytettäisiin, jollei hän varomattomuudesta
olisi antanut siihen aihetta. Mutta paitsi sitä, että jokaisen tässä
tulee tarkata itseänsä, tulee minun myöskin muistaa, että totuutta
monesti ennenkin on vainottu, sillä Kristus ja Belial eivät sovi
yhteen". Ja muutamia päiviä myöhemmin: "Renqvist on nyt tuomittu
linnaan, ja minä ylpeydessäni arvostelin häntä varomattomaksi,
tahtomatta ymmärtää, että maailma aina sillätavoin palkitsee Jumalan
lapsia!"
Jollei tämmöinenkään rakkaus ja nöyryys, kuten herännäisyyden
myöhemmät vaiheet osoittavat, voineet taivuttaa Renqvistiä
ystävällisyyteen ja suvaitsevaisuuteen Savon heränneitä kohtaan,
niin ei sovi kummastella, että muut tuskin enää yrittivätkään saada
sovintoa aikaan. Bergh oli ainoa, joka sitä myöhempinäkin aikoina
vielä koetti, mutta hänkin turhaan.