X.

Hartausseurat ja kielilläpuhujat herännäisyyden alkuaikoina.

Mitä suurimmasta merkityksestä herännäisyydelle ovat hartausseurat

aina olleet. Tunnetut ovat Spenerin ja Francken "collegia pietatis"

ja "collegia philobiblica", jotka kokosivat samanmieliset ystävät

yhteiseen sananviljelemiseen ja hartauteen. Ja samoinkuin nämä

kokoukset herännäisyyden emämaassa osoittautuvat eriämättömästi

liikkeeseen kuuluviksi, syntyy niitä itsestään kaikkialla,

mihin tämä liike leviää. Niin kävi Ruotsissa, missä kuuluisa

konventikkeliplakaatti vuodelta 1726 juuri pietistein pitämäin

hartausseurojen johdosta näki päivän valon, ja niin Suomessakin jo

vanhemman herännäisyyden aikoina. Ei mikään ole luonnollisempaa

kuin tämä. Puhdasoppisuuden aika rajoitti hartauden harjoittamisen

sunnuntaihin ja muihin laissa säädettyihin juhlapäiviin. Sen

kristillisyys jäi kirkkoon, kun suntio jumalanpalveluksen päätyttyä

sulki Herran huoneen ovet. Kotihartautta kyllä toimitettiin vanhan

hyvän tavan mukaan, mutta sekin oli, samoinkuin seurakunnan yhteinen

hartaus, ylimalkaan kaavamaista eikä semmoisena voinut tyydyttää

niiden tarvetta, joissa Jumalan Henki pääsi vaikuttamaan elävää,

persoonallista uskoa. Tämä usko vaati itselleen vastaavia muotoja

myöskin uskonnolliseen yhteiselämään nähden. Se viihtyi yhteiselle

jumalanpalvelukselle säädetyissä menoissa, mutta se kaipasi

niiden lisäksi semmoisia hartaushetkiä, missä yksilön hengellinen

elämä saisi vapaammin toimia ja vastaanottaa vaikutuksia muilta

samanmielisiltä. Pietismi tahtoi sovittaa kristinuskon vaatimukset

elämän kaikkiin oloihin; arkielämänkin surut ja huolet, sen ilot ja

toiveet -- koko elämä toimineen ja tehtävineen vedettiin sen piiriin

kuuluvaksi. Kaikkeen etsittiin Jumalan tuomitsevan, sovittavan

ja pyhittävän totuuden valkeutta ylhäältä. Veli halasi avata

sydämmensä veljelle, ystävä ystävälle, puhuakseen hänelle vaivansa ja

kiusauksensa ja ennen kaikkea siitä Herrasta, joka hänet oli kutsunut

pimeydestä ihmeelliseen valoonsa. Tämä tarve, joka kristinuskon

olemukseen kuuluvana suuremmassa tahi vähemmässä määrässä ilmaantuu

kaikissa elävähenkisissä uskonnollisissa liikkeissä, on luonut

herännäisyyden hartausseurat.

Kuten olemme nähneet, johtivat Lounais-Suomen herännäisyysliikettä

vielä 19 vuosisadan alkuaikoina papit. Vanhan, näillä seuduin

kotihartauteen kokoontumista varten säilyneen tavan mukaan kutsuttiin

heränneet (muutkin olivat tietysti tervetulleet) hartausseuroihin

pappilaan kellonsoitolla. Tässäkin suhteessa saivat nämä tilaisuudet

täällä säännöllisemmän ja niin sanoaksemme enemmän kirkollisen

leiman kuin Pohjois-Suomessa, missä ei käytännöllisistäkään syistä

tuota kutsumistapaa voitu käyttää. Savon ja Karjalan heränneet

asuivat kaukana toisistaan. Alusta alkaen harjaantuivat he oman

sisällisen halunsa kutsusta lähtemään ystäviä tapaamaan, kun tunsivat

tarvitsevansa heidän neuvoansa ja lohdutustansa. Ennenpitkää

avasivat talonisännät seuroille ovensa. Niin Iisalmella, Nilsiässä,

Rautavaaralla, Nurmeksella, Pielisjärvellä, Maaningalla, Liperissä,

Ilomantsissa y.m., missä herännäisyys voitti alaa. Tämmöisiin

taloihin kokoontui kansaa likeltä ja kaukaa ei ainoastaan silloin,

kun joku juhlallisuus oli siihen kehottamassa, vaan muulloinkin.

Etenkin riennettiin suurissa joukoissa seuroihin Paavo Ruotsalaista

tahi muuta suosittua opettajaa seudulle odotettaessa. Viestit

semmoisen miehen tulosta levisivät nopeasti kaukaisimpiinkin kyliin.

Lauvantai-iltoina kokoonnuttiin johonkin kirkon läheisyydessä olevaan

taloon, missä seuroja sitten jumalanpalveluksen päätyttyä vielä

sunnuntainakin pidettiin. Iisalmen ja Liperin tätä tarkoitusta varten

rakennetuista erityisistä seuratuvista on jo ennen puhuttu. Niitä

käyttivät pitkämatkaiset sitäpaitsi kirkkomajoinaan, etenkin niistä

ajoista alkaen, jolloin liikkeen vastustajat vainojen synnyttyä yhä

yleisemmin kieltäytyivät vastaanottamasta heitä koteihinsa.

Laulua on Suomen kansa ammoisista ajoista rakastanut. Sentähden

pukeutui myöskin heränneitten hartaus semminkin liikkeen alkuaikoina

suurimmaksi osaksi tähän muotoon. Laulukirjana käytettiin paitsi

virsikirjaa yhä yleisemmin _Siionin Virsiä_ ja _Halullisten sieluin

hengellisiä lauluja_ ei vain Lounais-Suomessa, missä nämä kirjat,

kuten ennen on mainittu, ensin otettiin käytäntöön, vaan Savossa ja

Karjalassakin. Kokemukseen perustuvan hengellisen elämän taisteluja

ja voittoja nämä virret ilmaisevat, särjetyn sydämmen nöyrää kieltä

ne puhuvat. Ristiinnaulitun ja ylösnousseen Herran armo ja kunnia

on niiden kiitoksen esineenä, ihmisen turmelus niiden valituksen

aineena. Tuskin löytyy kristityn elämässä sitä tilaa, johon ne

eivät koskisi. Jos muutamissa näistä virsistä, niissä, joissa

alituisesti puhutaan "Kristuksen verestä", hänen "haavoistaan"

y.m.s., ilmeneekin herrnhutilaista sairaloisuutta, on niiden henki

ylimalkaan yhtä raitis kuin syvä. Valmiin, itseensä tyytyvän ja

itsestään kerskaavan uskon ilmaisijoiksi eivät ne sovellu, mutta

sitä paremmin etsivän ja kilvoittelevan. Suruvoittoisuus on näiden

ihmeellisten virsien huomattavimpia ominaisuuksia. Silloinkin kuin

usko riemuitsee Herrassa ja kohoaa likelle näkemisen rajaa, on sen

ilo iloa kyynelten takaa. Syynä ei ole yksin synnin suru, vaan ehkä

yhtä usein koti-ikävä. Mitä ulkomuodon runollisuudesta puuttuu,

sen korvaa sisällyksen eheys. -- Säveleet näihin virsiin heränneet

joko lainasivat virsikirjan nuoteilta ja vanhoilta kansanlauluilta

tahi sepittivät ne niitä itse. Ne muodostuivat rytmillisiksi, mutta

samalla vakaiksi ja suruvoittoisiksi, siten soveltuen uskollisesti

tulkitsemaan sanojen henkeä. Ei ollut aika omiaan synnyttämään

keveitä ja iloisia säveleitä. Sodan kauhut täyttivät mielet niitä

ensin muodostettaessa, sisälliset kärsimykset ja monet raskaat

ulkonaisetkin ahdingot painoivat sittemmin näiden virsien veisaajia.

Ja olivathan heränneet sitäpaitsi jo isiltään oppineet, että Suomen

"Soitto on suruista tehty,

Murehista muovaeltu".

Tuo ei siis ole omituista yksin herännäisyydelle, vaan kansan

luonteelle yleensä. Siihenkin nähden ovat nämä säveleet niin

luonnollisia ja tarkoitukseensa sopivia.

Monta tuntia yhteen jaksoon saattoivat heränneet virsiään veisata.

Kun joku murheellinen aloitti tätä mielentilaa ilmaisevan virren,

yhtyivät muut heti siihen, ja samoin tehtiin, jos toinen tämän

jälkeen alkoi veisata sisällykseltään vaikka aivan vastakkaista

virttä. Itkettiin itkevien ja iloittiin iloisten kanssa. Rakkaus

yhdisti sydämmet toisiinsa, surut ja ilot olivat yhteiset. Veisuun

kestäessä saattoi joku tahi useammatkin yhtaikaa tainnuksissa uupua

lattialle ja tuossa tilassa ruveta puhumaan outoa kieltä. Semmoisia

sanottiin _kielilläpuhujiksi_ tahi _hengessäpuhujiksi_. Tämä

ihmeellinen ilmiö herännäisyyden vaiheissa, johon jo ennen olemme

viitanneet, ansaitsee erityistä huomiota.

Mitä oli tuo "kielilläpuhuminen", josta semminkin Savon- ja myös

Karjalanpuolista herännäisyyttä koskevat asiakirjat tuontuostakin

kertovat? Ihmiset kaatuivat maahan, joutuivat jonkunlaiseen

horrostilaan, jossa heidän tuntoaistinsa oli ihan toimetonna,

puhuivat yhtäjaksoista, useimmille aivan käsittämätöntä, vieraan

kielen kaltaista puhetta tahi katkonaisia, niinikään käsittämättömiä

sanoja, jotka vähitellen muuttuivat muutamiksi lauluntapaisesti

esitetyiksi tavuiksi (esim. "trottista", "trottista", "truu",

"tii", "tii", "hu", "ti".) Sukua tämän "kielilläpuhumisen"

kanssa oli "hengessäpuhuminen", jota toisinaan sanottiin

"profeteeraamiseksi". Sekin tapahtui tunnottomassa tilassa, mutta

pukeutui johdonmukaisiin lauseisiin. Puhujat käyttivät silloin

selvää kieltä, jota kaikki ymmärsivät. Toiset ilmaisivat muitten,

etenkin vilpillisten, sieluntilan; toiset näkivät kuolleet, tahi

vielä elävät tuttavansa helvetin tuskissa tahi taivaan autuudessa,

puhuen heistä varoittaen tahi kehottaen ja lohduttaen sekä päättäen

usein puheensa palavalla rukouksella. Joskus, etenkin myöhempinä

aikoina, pitivät "hengessäpuhujat", joita monesti nimitettiin myöskin

"kielilläpuhujiksi", pitkiä, saarnantapaisia hartauspuheita.

On koetettu tyhjäksi väittää kertomuksia tästä ihmeellisestä

ilmiöstä, vaan turhaan. Siksi monet ja luotettavat ovat todistukset,

ettei asian todenperäisyyttä saata epäillä. Mutta jos tämä kerran

myönnetään: miten on tuommoinen tila selitettävä? Helppo on päästä

asiasta julistamalla koko ilmiötä teeskentelevän hurmahengen

purkauksiksi, ja tätä keinoa on usein sekä entisinä että myöhempinä

aikoina käytettykin. Mutta semmoista menettelytapaa vastaan sotii se

kieltämätön tosiasia, että moni "kielilläpuhuja" todistettavasti on

ollut elävä, valistunut kristitty, jonka raittiille uskonelämälle

tavallisissa oloissa kaikki hurmahenkisyys on ollut ventovierasta.

Eikä kelpaa sekään selitys, että alhaisella sivistyskannalla

olevat ihmiset ylimalkaan, jouduttuaan suureen mielenliikutukseen,

osoittautuvat kykenemättömiksi tunteitaan vallitsemaan ja silloin

voivat esiintyä kuni untanäkevät, sillä "kielillä" ovat puhuneet

ei vain yksinkertaiset talonpoikaishenkilöt, vaan sivistyneet

säätyläisetkin. Kernaasti myönnämme tuossa tilassa ilmenevän sekä

ruumiillista että hengellistä sairaloisuutta, mutta näkyy siinä

varmaan muutakin. Ja tätä emme epäile sanoa Herran vaikutukseksi,

jonka kautta hän monesti, varsinkin herännäisyyden alkuaikoina,

herätti ihmisiä synnin unesta. Mutta jos sille vanhojen heränneiden

väitteen mukaan omistetaan erityisen armonlahjan nimi, niin on

tarkoin huomattava, ettei sitä saa liika korkeaksi arvioittaa.

Pidettäköön tässä silmällä Paavalin arvostelu Korintin seurakunnassa

ilmestyneestä kielilläpuhumisesta, joka oli ehkä likeisestikin sukua

kysymyksessä olevan lahjan kanssa. Menneen ajan heränneet eksyivät

monesti tätä lahjaa liika suuressa arvossa pitämään, väittäen että

kielilläpuhujien uskonelämä oli valistuneempaa ja syvällisempää kuin

muiden. He vasta -- niin moni ajatteli -- ovat päässeet jumalallisen

totuuden perille. Paavo Ruotsalaista ei saa tästä eksytyksestä

syyttää. Hän päinvastoin sitä monessa tilaisuudessa jyrkästi

vastusti, usein kohdellen kielilläpuhujia hyvinkin ankarasti. Siihen

antoi hänelle aihetta sekin, että moni ulkokullattu seurapaikoissa ja

muualla alkoi heitä matkia. Sitäpaitsi tahtoi Paavo täten osoittaa,

ettei hän tuolle lahjalle aivan suurta arvoa antanut. Mutta missä

kielilläpuhujat sanoillaan ja käytöksellään ilmaisivat tosiherätystä

ja vilpitöntä uskoa, siellä kohteli hän heitä rakkaudella, hellästi

palauttaen heitä kiihottuneen tunne-elämän sumuisilta kukkuloilta

kilvoittelevan uskon laaksoihin, joissa armon syvimmät hetteet

löytyvät [Paavo Ruotsalaisen vanhimpien tuttavien (K. A. Malmbergin,

J. I. Berghin, J. Fr. Berghin y.m.) yksimielinen todistus.].

Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan herännäisyydestä eroavan leiman sai

tämä liike niillä seuduin, joilla Renqvist liikkui ja vaikutti. Tämä

koskee etenkin hartauskokouksia. Viimemainitun johtamissa seuroissa

oli rukous pääasiana. Sitä toimitettaessa olivat kaikki polvillaan.

Melkein aina rukoili Renqvist omin sanoin, usein hyvinkin pitkältä.

Hänen sitä tehdessään kuului huoneessa sieltä täältä joku syvä, itkun

katkaisema huokaus tahi muutamia hiljaisella äänellä lausuttuja

sanoja, niinkuin: "armahda, armahda, armahda"; "Herra kuule, Herra

auta". Jos joku rukousten kestäessä joskus pyörtyi, niin ei siihen

ollut syynä tunteitten ylenmääräinen liikutus, vaan ruumiillinen

väsymys. Renqvist valvoi nim. huolellisesti seuraelämän raittiutta,

arvelematta tuomiten hurmahenkisyydeksi ja sielunvihollisen

vaikuttamiksi kaikki liikutukset ja muut tunne-elämän tavallisuudesta

poikkeavat ilmaukset. "Neuvoissaan heränneille" lausuu hän:

"Tarkastusmiesten pitää estää ja kieltää näyt, unennäöt ja niitten

ilmoittamiset ja selitykset, niinkuin myös kielilläpuhumiset ja

niitten tarpeellisuuden. -- -- Pyörtymisiä jos tapahtuu, niin

ne tutkitaan, mistä laadusta ne ovat ja mistä ne tulevat. Ja ne

kielletään, jos ne havaitaan turhiksi viekastelemisiksi".

Renqvist oli rukouksen mies. Sanottakoon mitä hyvänsä noista hänen

kodissaan, matkoillaan ja hartausseuroissa tuontuostakin pitämistään

pitkistä polvirukouksista: hän teki tuota sydämmensä sisällisestä

halusta. Ei myöskään käy kieltäminen hänen ystäväpiirissään löytyneen

monta, joiden rukoilemisen vaikutin oli sama vastustamaton sisällinen

tarve. Toiset näistä esiintyivät seurapaikoissakin, usein hänen

läsnäollessaankin, ääneen rukoilemalla. Mutta yhtä varma on, että

toiset ja ehkä suurin osa seuroissa kävijöistä otti osaa näihin

rukouksiin, siten noudattaaksensa Herran kehotusta, pitäen tätä

velvoittavana käskynä. Ei päässyt tunne-elämä tuon ikeen alla

vapaasti toimimaan, vielä vähemmin vallattomuuksiin yltymään.

Sitäpaitsi luki Renqvist rukousten lomassa tavallisesti monta lukua

yhteen jaksoon raamatusta, neuvoen, kysellen ja opettaen luetun

johdosta, useimmiten pitkät hetket [Kertoneet vaivaishoitolaiset

Niilo Varis ja Anna Maria Härkönen Liperissä (1896).]. Pitkäveteistä

oli hänen esitystapansa, yksitoikkoinen hänen äänensä [Asessori

A. V. Lyra y.m.]. Ei ollut tämäkään omiaan tunteita kiihottamaan

eikä mieltä jännittämään. Veisu, jossa käytettiin virsikirjaa sekä

"Halullisten sieluin hengellisiä lauluja", oli kyllä vilkkaampaa,

mutta ei Renqvistin johtamissa seuroissa saanut läheskään niin suurta

merkitystä eikä päässyt kohoamaan tuohon hellään tunteellisuuteen

kuin varsinaisen herännäisyyden seuduilla. Kaikki kantoi raskaan työn

ja väsymyksen leimaa.

Epäilemättä olivat nämä Renqvistin johtaman seuraelämän omituisuudet

syynä siihenkin, että suurin osa hänen hartauskokouksissa kävijöistä,

kuten Vaetterdahlin v. 1819 hänelle kirjoittamasta kirjeestä näkyy,

oli miehiä [Akiander VII, 104. Samaa todistivat myöskin ennenmainittu

Anna Maria Härkönen ja talonvanhus Kaarle Lappalainen Liperissä v.

1896.]. Kaikkialla muualla, missä herännäisyysliike voitti alaa, oli

naisten luku suurempi.

Huomattavaksi seurapuhujaksi ei kukaan Renqvistin ystävistä Liperissä

eikä naapuripitäjissä kehittynyt, yhtävähän kuin hän ylimalkaan

pystyi semmoisia kasvattamaan. Mutta tätä puutetta korvasi ainakin

osaksi hänen sanankuulijainsa keskinäinen rakkaus, joka vaati heitä

yksityisesti toisiaan varoittamaan, nuhtelemaan, kehottamaan ja

lohduttamaan. Ja ennen kaikkea sitä korvasi Renqvistin oma väsymätön

into. Savossa ja Karjalassa sitävastoin esiintyi jo varhain eteviä

puhujia kansan syvistä riveistä. Semmoinen oli jo Lustig. Ei olisi

hän saavuttanut suurta mainettaan, ellei hänellä olisi ollut hyvä

puhelahja. Eteviä kansanpuhujia herännäisyyden alkuaikoina olivat

myöskin ennenmainitut Juhana Poikonen, Lauri Juhana Niskanen,

Antti Pyykkö, Matti Härkönen [L. J. Niskasen Muistokirja; Poikosen

ennenmainittu elämäkerta; Akiander VI, 95-101.] ja verraton

semmoisenakin Paavo Ruotsalainen. Eipä kummallista, että Savon

heränneet jo varhain oppivat vaatimaan seurapuhujalta paljon.

Kaikki olivat kuulleet Paavon puhuvan ja vertasivat muita häneen.

Kun hän astui seuratupaan ja, jalkojaan tuskin lattiasta nostaen,

hitaasti kulki kansajoukon läpi hänelle pöydän ääressä varatulle

sijalle, valtasi juhlallinen tunne läsnäolijain sydämmet. "Ukko"

-- tällä nimellä Ruotsalaista jo varhain nimitettiin -- sijoittui

paikalleen, asetti kyynärpäänsä polvilleen ja painoi päänsä käsiinsä.

Tuossa asennossa hän monesti istui pitkät hetket. Kuulijat näkivät

ainoastaan hänen korkean otsansa, joko synkästi rypistyneenä tahi

uskon autuaallista voimaa ilmaisevana. Ennenkuin hän alkoi puhua,

korotti hän voimakkaan vartalonsa suoraksi, painoi päänsä vähän

taaksepäin ja loi kuulijakuntaansa vakavan, tutkivan katseen.

Teeskentelijä ei kestänyt tätä katsetta, pilkkaaja vapisi sen edessä.

Valtavan voimallista oli hänen puheensa. Jo ensimmäiset sanansa

tempasivat haluttomimmatkin ja vastahakoisimmat muassaan. Kirkas,

kuuluva ääni ja oivallinen lausuminen, joka antoi jokaiselle sanalle

sisällystä vastaavan painon, lisäsivät hänen puheensa erinomaista

vaikutusta. Ainoastaan puhuakseen ei Ruotsalainen milloinkaan

seuroissa suutansa avannut. Monesti poistui hän niistä ainoatakaan

sanaa lausumatta. Harvalle hengelliselle puhujalle on niinkuin

hänelle kirkastunut se totuus, että "ihminen ei taida mitään ottaa,

ellei hänelle anneta taivaasta", ja harva on tälle totuudelle niin

kuuliainen ollut. Tavallisesti luki Paavo seuroissa saarnan tahi

ainoastaan osan saarnasta Björkqvistin eli Vegeliuksen postillasta

ja puhui luetun johdosta, joko heti tahi sittenkuin joku virsi oli

veisattu. Tutustuttuaan L. J. Niskasen kanssa, käytti hän usein tätä

lukijana. Joskus puhui hän myöskin mitään lukematta tilaisuudessa

veisatun virren tahi jonkun hiljattain sattuneen tapahtuman johdosta.

Monesti päätti Paavo seuran polvirukouksella. Tavaksi tuo kuitenkaan

ei hänelle eikä hänen ystävilleen koskaan tullut [Paavo Ruotsalaisen

seuroissa esiintymisestä ovat minulle kertoneet pastorinleski

Charlotte Achrén, kirkkoherranleski Vendla Pettersson, rovasti N. G.

Arppe, asessori K. A. Malmberg, Stiina Ruotsalainen, synt. 1817 (ei

sukua Paavolle), y.m.].

Paavo Ruotsalaisen puheet eivät ole jälkimaailmalle säilyneet. Siitä

ei saa ketään syyttää. Se on ollut Jumalan sallimusta. Vaan ei tämä

hänen puheittensa arvoa vähennä. Tulisoitto, joka yön pimeässä johtaa

matkustajaa, saa sammua, kun tämä on löytänyt oikean tien; salama,

joka iskee, on tehnyt tehtävänsä, kun se on murtanut ja maahan lyönyt

sen, mikä oli tuomittu kuolemaan.

Kuten olemme nähneet, eivät heränneet aina saaneet rauhassa seurojaan

pitää. Usein saapui pilkkaajia ja vainoojia seurapaikkoihin häiriötä

aikaansaamaan sekä etsimään syytöksen syitä heränneitä vastaan.

Joskus tapahtui väkivaltaisuuksiakin. Näin näkyy käyneen esim.

Iisalmen seurahuoneessa. Näitä ja muita epäkohtia poistaaksensa sekä

järjestääksensä heränneitten oloja, etenkin heidän seuraelämäänsä,

muodosteli J. Fr. Bergh Kuopiossa ollessaan heille muutamia ohjeita,

jotka tietääksemme eivät kuitenkaan yleisemmin tulleet heränneitten

tiedoksi. Ainakaan hän ei niitä kirjoitettuina levittänyt, jos

kohta se seikka, että ne ovat suomeksi kirjoitetut, selvään viittaa

siihen, ettei hän niitä ainoastaan itseään varten suunnitellut. Ne

liittyvät muutamiin hänen päiväkirjassaan lokakuun 1 p:ltä 1824

löytyviin heränneitä koskeviin mietteisiin. Pari päivää ennen

lausuu Bergh samassa päiväkirjassaan pelkonsa siitä, että hän oli

neuvonut ystäviään luopumaan yleisten seurojen pitämisestä. Hän näkyy

epäilleen, oliko hän tässä menetellyt oikein. Neuvo ei suinkaan

aiheutunut minkäänlaisesta vastenmielisyydestä heränneitä ja heidän

hartauskokouksiaan kohtaan, vaan yksinomaan varovaisuudesta, josta

syystä Paavo Ruotsalainenkin, niinkuin olemme maininneet, kehotti

ystäviään luopumaan suurten seurojen pitämisestä. Aikaa kuvaamaan

lainaamme tähän nämä Berghin heränneille antamat, monesta syystä

huomattavat neuvot. Käytämme kirjoituksen alkuperäistä kieliasua,

muuttamalla ainoastaan oikokirjoitusta:

_"Muutamia ojennusnuoria niiden armoaetsiväisten sieluin

jälkeenelämiseksi, joiden tulee toisille ojennukseksi ja holhomiseksi

olla."_

"1:ksi. Jokainen valvokoon ensin ja erinomattain oman sielunsa tilan

ylitse ja katsokoon, koska hän toisia ojentaa pyytää, ettei hän itse

ole oppimatoin ja ettei hän paisununna laittajan (saatanan) tuomioon

lankeis, joka ensin ylpeyden kautta erois pois Jumalasta ja uppois

helvettiin."

"2:ksi. Halullisten sieluin yhteentulemiset eli kokoukset pitää

tapahtuman soveliaasti ja niin, ettei Esivallan Asetukset mahda

oikian tarkoituksensa puolesta rikotuksi tulla. Halulliset ainoastaan

samasta kylästä mahtavat yhteen tulla, jos heitä on niin monta,

eikä juosta kylästä kylään. Mutta jollei heitä yhdessä kylässä ole

usiampaa, niin ei taida heitä kieltää toisten tykö tulemasta. Olkoon

nämät Vapahtajan sanat muistossa: kussa kaksi eli kolme kokoontuu

minun nimeeni, siinä olen minä keskellä. Niissä kyläkunnissa,

joissa enempi halullisia löytyy, olis myös sovelias, ettei he

kaikki kokoontuisi yhteen paikkaan, vaan usiampiin, varsinkin jos

he asuvat kaukana toisistansa. Jollei heidän kylänpäässänsä olis

yhtään vanhempaa ja harjaantunutta kristillistä miestä, joka taitais

holhota ja ojentaa heitä, niin mahtaa senkaltaisia holhota tulla

muista kylistä, vaan ei usiampaa kuin yksi eli kaksi kerrallansa.

Senkaltaisia kokouksia ei pidä pidettämän muulloin kuin niillä

hetkillä, jotka ovat vapaat ruumiillisista töistä. Ei niiden pidä

kestämän myöhempään kuin kello yhdeksän paikoille iltaisella. Jos

pahanilkisiä niihin tulee tahallans pilkkaamaan ja hämmentämään

hartautta, niin niistä pitää kohta poishajottaman eikä ruvettaman

riitaan heidän kanssansa. Niihin pitää myös muilla olla vapaus

tulla, ettei niitä salaisiksi eikä eriseuraisiksi luettais. Yhteistä

Jumalan palvelusta ei näiden harjoitusten kautta pidä laiminlyötämän.

Kaupungissa, koska kirkkoreisulla ollaan, ei mahda kaikki halulliset

tunkea itsiänsä yksiin paikkoihin. -- Vaikka edelläpäin on

sanottu, että ruumiillisista töistä vapaat hetket ainoastans pitää

keskenäiseksi ylösrakennukseksi käytettämän; niin mahtavat kuitenkin

talonhaltiat perheväkensä kanssa pitää hartauden harjoituksia milloin

ja kuin usein he tahtovat. On myös tarpeellinen, että he niitä

pitävät joka aamu ja ilta."

"3:ksi. Ne, jotka toisten peräänkatsojat ovat, pitää usein, varsinkin

kirkkoreisuilla, kohdata toinen toistansa, keskustella toinen

toisensa kanssa, tutkia ja neuvoa toinen toistansa, ja kysyä ja ottaa

neuvoa toiseltansa, että hengen yhteys mahtais voimassapidetyksi

tulla. Ylpeyttä heidän pitää kauhistuman niinkuin saatanan kauheinta

myrkkyä. Jos joku riita ylösnousee, niin peräänkatsojat sen

yksineuvoisesti ratkaiskoon. Jollei he kaikki ole yksineuvoiset, niin

valitkoot yhden miehen, jonka he kaikki ymmärtäväiseksi tuntevat,

joka sen ratkaiskoon ja siihen muut tyytyköön."

"4:ksi. Erinäistä polvi-rukousta ei pidä pois kiellettämän muulloin

kuin silloin, koska se tapahtuu itsevanhurskaassa ja ulkokullatussa

mielessä."

"5:ksi. Langenneitten ja eksyneitten ulossulkeminen muiden

yhteydestä pitää tapahtuman suurella arkuudella, kärsivällisyydellä,

puolenpitämättömyydellä ja niin, että se taitaan vastata

kaikkinäkeväisen Jumalan edessä."

"6:ksi. Eripuraisuutta pitää vältettämän niinkuin helvetin myrkkyä.

Katso Jaakop. epist. 3 l. 14, 15, 16, 17 v."

"7:ksi. Liikutukset ilman jokapäiväistä ja ahkerata armonetsimistä ja

kilvoitusta eivät maksa mitään; ne ovat myös silloin vahingolliset ja

ylpeyteen vieväiset, jos ei niitä vetämisiksi arvata, vaan ruvetaan

niiden varassa elämään. Jos minä enkelitten kielillä puhuisin, ja

ei minulla olis rakkautta, 1 Korint. 13: 1, 2, 3. Liikutukset pitää

pantaman P. Raamatun rinnalle, jonka kanssa niiden pitää tarkasti

yhteensopiman, ettei vihollinen valkeuden enkelin nimen ja varjon

alla pääsisi vallan päälle. Paavilaiset sanovat, ettei kaikkia ole

ennätetty Raamattuunkaan panna. Mutta tässä ei heitä pidä kuultaman.

Se on myös selvä asia, että jotka huolimattomasti kilvoittelevat,

heillä on aina enempi ahdistavaisia ja surettavaisia liikutuksia. O!

jos kaikki etsisit Kristuksen itsellensä elämäksi!"

"8:ksi. Niitä tavallisia tervetyssanoja ei pidä poisheitettämän. Ei

sentähden tarvitse Jumalan nimeä turhaanlausua."

"9:ksi. Esivallalle pitää vilpitöin kuuliaisuus osoitettaman; ei pidä

myös kyllästyttämän, jos jotain syyttömästi kärsimään tultaisiin.

Vapahtajata, Jesusta Kristusta sitä ristiinnaulittua, joka on totinen

Jumala ja ihminen, jonka kautta me ainoastaan autuaiksi tulla

taidamme tätä Vapahtajata ei esivalta tahdo meiltä ryöstää; mutta jos

tahtoisikin, niin emme saa kuitenkaan ruumiillisiin sota-aseisiin

tarttua, vaan meidän tulee ennen tyytyä vainoon ja kuolla. -- Niin

teki apostolit."

"10:ksi. Koska herätetyt ihmiset valittavat toinen toisensa päälle,

niin on ylpeyden vaara tarjona; ja silloin ei heitä pidä säästettämän

kummallakaan puolella. Kaikkia juttuja ja kanteita ei pidä

kuultamankaan; mutta jos kuullaan, niin pitää päällekantajan sielun

tila ensin tutkittaman."